Tapahtuipa sitten kaupungissamme ennenkuulumaton häväistysjuttu.
Tapahtui tapaus sellainen, ettei mokomia tapahdu muuta kuin kerran
vuosisadassa, eikä muutamina vuosisatoina kertaakaan.
Monta vuotta on jo kulunut siitä, kun tämä kuuluisa hiirijuttu järkytti
kaupunkimme perustuksia. Useat tässä kertomuksessa esitetyt henkilöt
nukkuvat jo viimeistä untaan, eikä tämä nykyinen polvi muista edes koko
juttua. Jos tiedustelet: millainen olikaan se Menlösin ja Montosen
rouvan välinen hiirijuttu, niin yhdeksän kaupunkilaista kymmenestä
katsoo miettiväisenä taivaalle, raapii sitten korvallistaan ja kysyy:
-- Mikä hiirijuttu?
Niin häipyvät tässä maailmassa huomattavimmatkin tapaukset nopeasti
unhotuksen hämärään.
Mutta kysykääpä keneltä keski-ikäiseltä kaupunkilaiselta tahansa,
muistaako hän vielä sen aamun, jolloin piru oli kansakoulussa, niin
heti alkavat kaupunkilaisen silmät loistaa, hän lyö voimakkaasti
reiteensä ja huudahtaa:
-- Muistanko? Minäkö! Minähän olin silloin kansakoulun kolmannella
luokalla, ha ha ha!
Ja naurettuaan tarpeekseen tarttuu hän kiireesti takinnappiinne eikä
suinkaan päästä teitä lähtemään, ennenkuin hän on kertonut teille
koko jutun, alusta loppuun asti. Eikä teitä silloin pelasta edes
vakuutuksenne, että olette kuullut tuon jutun kahdeksankymmentä kertaa,
aina vähän eri muodossa. Sillä silloinhan on kertojalla sitä suurempi
syy esittää tapaus juuri niinkuin se oikein oli tapahtunut.
Itse asiassa oli koko juttu hyvin yksinkertainen ja mitätön. Ei siitä
olisi kannattanut sellaista melua nostaa. Mutta koululapset kertoivat
sen kotonaan mitä eriskummallisimmissa ja vaihtelevimmissa muodoissa,
ja siitähän se oikeastaan nousi koko höly. Ja vielä kymmenen vuoden
kuluttuakin oli kaupungissa muutamia vakavia, iäkkäitä mies- ja
naishenkilöltä, jotka järkähtämättömästi uskoivat, että koululla oli
nähty piru itse, vaikka opettajat oppilastensa rauhoittamiseksi ja
koulunsa maineen pelastamiseksi levittivätkin sellaisen tiedon, että
tuo kristikunnan vanha, kavala vihamies olikin muka ollut vain herra
Nilsperi.
Koska meidän vastuunalainen tehtävämme on antaa ensimmäinen
yhtenäinen, täydellinen ja puolueeton kertomus hiiren heittämisestä
kauppias Montosen kaivoon ja kaikista siihen liittyvistä seikoista,
niin tahdomme myöskin paljastaa koko tämän aikanaan suurta
huomiota herättäneen kummitus- ja paholaisjutun, jota on niin
monella tavalla koetettu selittää ja jolle ei oikeata selitystä
ole tähän saakka keksitty, tahdomme paljastaa sen kaikessa
naurettavassa mitättömyydessään, yksinkertaisuudessaan ja törkeässä
ilkivaltaisuudessaan kunniallista kansalaista asianajaja Nils Pehr
Bumsia kohtaan. Tahdomme kerta kaikkiaan pestä puhtaaksi viattomien
muiston, tahdomme vierittää syyn oikeiden syyllisten niskoille, ja
tahdomme jyrisevällä äänellä huutaa: oikeat syylliset -- ne ovat
kirjakauppias Kriikuna ja punapartainen Wille Remes!
Näinhän se tapahtui:
Kauppias Paavali Peippolan kesteissä sattunut häiriö oli niin
kuohuttanut kirjakauppias Kriikunan mieltä, ettei hän pitkään aikaan
tahtonut mahtua nahkoihinsa. Jos olisi eletty villien maassa, niin
olisi kirjakauppias Kriikuna tarttunut suureen nuijaan ja halkaissut
sillä Nilsperin kallon. Aivan varmaan olisi hän sen tehnyt, sillä niin
vakuutti hän joka päivä.
Mutta kun hän ei ollut villi-ihmisten maassa eikä hänellä ollut suurta
nuijaa, niin hautoi hän sydämessään toisenlaisia kostosuunnitelmia,
hautoi niitä yötä ja päivää, ja lopuksi sattuikin hänelle sellainen
tilaisuus, että hän saattoi tehdä Nilsperille häpeällisen, ruman tempun.
Eräänä iltana oli herra Nils Pehr Bums tavannut ravintolassa muutamia
Waskijärven herroja, ja siinä nousi oikea rymyjuominki, jossa herra
Nilsperi lopuksi tuli niin päihinsä, ettei tiennyt erottaa oikeata
kättä vasemmasta. Puoleksi tajuttomassa tilassa hän vihdoin aamuyöstä
lähti kompuroimaan kotiaan kohti.
Äänetön, ammottava tyhjyys on nyt hänen edessään.
Se on tori.
Kello yhden aikaan yöllä on ukko Rihkola virkansa mukaisesti käynyt
sammuttamassa suurimman osan katuvalaistuksesta. Vain sinne tänne
jättää hän lyhdyn palamaan aamuun asti. Myöskin toria varten on hän
jättänyt sammuttamatta raatihuoneen kulmassa olevan lyhdyn, mutta
ankara tuulenpuuska on vähän myöhemmin rikkonut siitä lasin ja
puhaltanut tämänkin valon sammuksiin.
Niin, pimeä ja hiljainen on vielä tori, pimeä, hiljainen ja tyhjä.
Raatihuoneen kohdalla vain, tuulen sammuttaman lyhdyn luona, seisoo
pää riipuksissa ajurin hevonen, unissaan ja torroksissaan. Alas on
valahtanut vanha loimi ja jäänyt roikkumaan toisen aisan varaan,
puoleksi maahan pudonneena. Ei näy edes ajurinrenkiä, sillä hän nukkuu
käppyrässä reen pohjalla, jalkapeitteen alla.
Nukkuu ajurin renki ja nukkuu koko kaupunki raskasta aamu-untaan. Ei
kuulu niin ääntäkään...
Tässä pimeydessä, tässä syvässä äänettömyydessä kaakerteli herra
Nils Pehr Bums horjuvin askelin torin halki kotiaan kohti sen saman
vaiston vetämänä, joka kevään tullen ohjaa muuttolinnut kaukaisista
etelän maista valoisaan Pohjolaan, ilman karttoja ja kompasseita.
Herra Nilsperi jo miltei nukkui, kävellessään. Keskellä toria hän vain
aukaisi äkkiä suunsa ja laulahti:
-- Hoi laari laari laa...!
Ajurin hevonen vähän päätään kohotti, mutta kukaan muu ei kuullut tätä
säveltä, joka kaameana rämähti yön pimeydessä.
Kirjakauppias Kriikuna ja Wille Remes olivat olleet kortinpeluussa
postimestari Blomkvistin luona. Palailivat nyt sieltä aamuvarhaisella.
Kansakoulun kohdalla kompastui Wille Remes johonkin, joka makasi
portinpielessä.
Tulitikun valossa tunnettiin se asianajaja Nils Pehr Bumsiksi.
Silloin kirosi kirjakauppias Kriikuna.
-- Nilsperihän se on! sanoi Remeskin.
Ja tutkittuaan tarkemmin hänen tilaansa lisäsi hän:
-- Se onkin saanut oikein tarpeekseen tänä yönä.
Nyt oli tullut Kriikunalle se hetki, jota hän niin kauan oli toivonut,
ja yhdessä tuumivat ystävykset, miten, tämän odottamattoman löydön
kanssa olisi meneteltävä.
-- Viedään Nilsperi kouluun, esitti Wille Remes.
Ja kun hän oli tarkemmin selostanut suunnitelmaansa, hyväksyi Kriikuna
sen ilkeällä, pahantahtoisella riemulla.
Wille Remeksen oli helppo päästä sisälle kansakoulurakennukseen, sillä
hän hoiti nyt kevätlukukaudella väliaikaisesti kansakoulun käsitöiden
opettajan virkaa ja tiesi, ettei eteisen ovi tavallisesti ollut
lukossa. Käsityöhuoneesta pääsi kyllä muihin kouluhuoneisiin.
-- Herra advokaatti on niin painava, huokasi Wille Remes, koetettuaan
nostaa Nilsperiä. -- Minä käyn noutamassa vahtimestarin puukelkan.
Wille Remes nouti pihasta puukelkan, johon he sitten vierittivät
Nilsperin paksuine turkkeineen. Ei olisi herännyt Nilsperi, vaikka
hänet olisi kuljetettu kirkontorniin. Raskaasti vain kuorsasi, ja oli
kokonaan sydämettömien vihollistensa vallassa.
Vetivät he siitä Nilsperin pihaan kelkalla, eikä ainoastaan pihaan,
vaan kiskoivatpa vielä ylös koulun portaita eteiseen asti ja sieltä
käsityöhuoneen kautta juhlasaliin.
-- Nyt on Nilsperi juhlasalissa, sanoi Wille Remes, sytyttäen
kynttilän, jonka hän oli ottanut mukaansa käsityöhuoneesta.
Olisi ollut kammottava tämä näky, jos olisi ollut joku syrjäinen sitä
katsomassa.
Keskellä lattiaa makasi lyhyt, paksu ukko suuressa puukelkassa.
Karvaisen turkinkauluksen keskeltä näkyi tulehtunut naama ja siinä
punainen nenä sekä puoleksi aukioleva suu hatarine hampaineen. Kelkan
vieressä seisoi julman anarkistin näköinen Kriikuna, tuijottaen tuohon
naamaan ankarasti ja ilkeästi, ja hänen vieressään seisoi punapartainen
Wille Remes, kädessään kynttilä, joka haaveellisesti valaisi lähintä
ympäristöä, jättäen kuitenkin juhlasalin nurkat pimeiksi. Suurenmoinen,
mutta kaamea näky...
-- Sikeästi se nukkuukin, sanoi Wille Remes.
-- Niin nukkuu, lurjus! murahti Kriikuna.
-- Nyt siitä saisi tehdä vaikka minkä näköisen, sanoi Remes.
-- Vaikka pirun! sanoi Kriikuna.
-- Oikein, veli! huudahti Remes. -- Oikean sanan sanoit, veli hopea!
Pirunhan me Nilsperistä teemmekin. Mitähän koulupojat aamulla sanovat?
Ha ha!
Ja nämä heittiöt toivat käsityöhuoneesta kittiä, liimaa ja mustaa
maalia, maalasivat Nilsperin kasvot mustiksi, aivan mustiksi, tekivät
kitistä kaksi pirunsarvea ja liimasivat ne hänen tukkaansa, piirsivät
sitten tuohon pikimustaan naamaan liidulla kaksi pyöreätä, valkoista
rengasta silmien ympärille... ja tuloksena oli kauhistuttavimman
näköinen ilmiö, mikä koskaan on minkään kansakoulun seinien sisällä
nähty.
Päätettyään työnsä katselivat ilkiöt uhriansa syvän tyytyväisyyden
valtaamina.
-- No niin, sanoi Wille Remes.
-- Nyt on naama samanlainen kuin sielukin! sanoi Kriikuna.
-- Osapuilleen, myönsi naamioimistyön suorittanut Wille Remes etevän
taiteilijan kainolla vaatimattomuudella.
Mutta asianajaja Nils Pehr Bums kuorsasi raskaasti, tietämättä mistään.
-- Oikein sievähän se nyt onkin! kehui Kriikuna.
-- Niinkuin herran enkeli, ylisti Wille Remes.
-- Nukkuu niin makeasti, armas! sanoi Kriikuna hellästi.
-- Uinuu höyhensaarilla, herttainen! lisäsi toinen pehmeästi.
Sitten katsahti Wille Remes ympärilleen ja sanoi miettiväisenä:
-- Tämä sietäisi saada arvokkaampaan asentoon, tämä herra...
Löysivät he suuren ja korkean, selkänojalla ja kädensijoilla varustetun
tuolin, ja sille nostivat he mustan, sarvipäisen ja rengassilmäisen
Nilsperin, joka jyristen kuorsasi.
Jotain örisi nukkuva epäselvästi, kun hänen vihollisensa nostivat hänet
istumaan tuolille, mutta ei edes raottanutkaan silmiään, vaan vaipui
samassa yhä sikeämpään uneen.
Lujalla nuoralla sidottiin hänet tuoliin kiinni.
Salin peräseinällä olivat Suomen kansan suurmiesten kipsiset rintakuvat.
Näiden alle, Kalevalan isän ja Suomen kansakoulun isän rintakuvien
alle, he siirsivät pöydän, nostivat, kaikki voimansa ponnistaen,
Nilsperin korkeine tuoleineen pöydälle... ja katso: Nilsperin pää oli
aivan kipsipäiden tasalla, niiden keskellä.
Mutta yhtä valkoiset ja jalot kuin olivat nämä kipsiset suurmiesten
kasvot, yhtä musta ja kauhistuttava oli nukkuvan Nilsperin naama.
-- Nyt vielä pieni koristus kaulaan! sanoi toimelias Wille Remes ja
kävi opettajahuoneen eläintieteellisestä kaapista noutamassa täytetyn
hiiren, jonka hän langalla sitoi Nilsperin kaulaan.
-- Että ymmärtäisi herättyään, minkä vuoksi hän on tämän kunnian ja
koroitetun aseman ansainnut, selitti Remes.
Kun nämä ilkipintaiset juoniniekat katselivat sitä näkyä, minkä he
puolen tunnin uutteralla työllä olivat aikaansaaneet, niin alkoi heitä
itseäänkin peloittaa. Suuri, hiljainen sali oli puolipimeä, ja sen
taustalla istui itse pimeyden ruhtinas valtaistuimellaan...
Kiiruusti poistuivat Kriikuna ja Wille Remes, lukiten käsityöhuoneen
oven sekä vieden kelkan takaisin paikoilleen, halkopinojen viereen.
Ja he kiiruhtivat kotiinsa iloisina ja tyytyväisinä, nukahtaakseen
hetken kuluttua hyvällä omallatunnolla, ikäänkuin olisivat kauniinkin
päivätyön suorittaneet.