Hiljainen talvinen iltapäivä.
Sellainen iltapäivä, jolloin koko kaupunki, eikä ainoastaan koko
kaupunki vaan vieläpä koko maailmankaikkeuskin tuntuu kuin hieman
torkahtaneen.
Joitakuita lumihiutaleita leijailee alas taivaalta, mutta niitäkin
tulee niin harvakseen, että melkeinpä ne lukea ehtisi.
Liike kaduilla on koko päivänkin ollut merkillisen hiljaista. Ikäänkuin
ei olisikaan arkipäivä, vaan tuollainen hämärähkö, leudonlainen
helmikuun sunnuntai, jolloin on niin autuaallista ottaa pieni, aivan
pieni unonen sohvan kulmassa lämpöisessä kamarissaan... tietäen
varmasti saavansa olla häiriytymättä tunnin, kaksikin.
Ei näy kaduilla jauhokuormia, eikä näy heinähäkkejäkään. Kaikkiko nyt
lepäilevät?
Vihdoin ajaa könöttelee tuolla varakas talollinen kirkkorekensä perässä
istuen ja edessään valkoinen vehnäjauhosäkki ynnä muita asianomaisia
kaupunkiostoksia. Eihän nyt tunnu olevan kylmäkään, mutta pystyssä
seisoo paksun turkin kaulus kuin suojamuurina, ja miltei loppumattoman
pitkä punainen vyö on lujasti kiedottu kaulan ja vyötäisten ympäri,
sillä onhan edessä parituntinen jäämatka yli aukean Apajalahden, ja
jäällä tuulee aina. Hiljalleen hölkyttelee hevonen ja ajaja häipyy
vähitellen näkymättömiin.
Taas on kadulla tyhjää. Lumihiutaleita vain hiljalleen, verkalleen
leijailee alas.
Menlösin Kaisu istuu ikkunansa ääressä ommellen, ja huoneessa on syvä
rauha.
Äiti on lähtenyt pienelle vierailulle täti Silanderin luo ja isä kai
istuu keinutuolissa omassa asekamarissaan, lukien uutta, laajaa ja
lukuisilla kuvilla kaunistettua Napoleonin elämäkertaa, jonka hän eilen
oli kirjakaupan pölyttyneimmältä hyllyltä löytänyt.
Käkikello se vain seinällä harvakseltaan raksuttelee, mutta muutapa
ääntä ei huoneessa kuulukaan.
Kunnes kellotaulun yläosassa oleva ovi rasahtaen aukenee, käki ilmestyy
näkyviin, kumartaa kohteliaasti neiti Kaisu Menlösille ja huutaa
sointuvalla äänellään:
-- Kukkuu!
Ja täten ilmoitettuaan, että kello on jo puoli viisi, peräytyy se
takaisin hiljaiseen vanhanpojan asuntoonsa ja ovi lupsahtaa kiinni.
Oletteko koskaan huomanneet, että vanhat perhekellot osaavat puhua?
Se on niiden keskuudessa hyvin tavallinen taito, mutta ne eivät puhu
aina eivätkä kaikille. Ne alkavat puhua vain silloin, kun huoneessa
on hiljaista ja kun siellä istuu niiden erityisessä suosiossa
oleva perheenjäsen. Kun Kaisu istuu yksin ruokasalin arvonimellä
kunnioitetussa kamarissa työnsä yli kumartuneena ja hiuskiehkura
otsalta valahtaneena, ja kun talossa on niin hiljaista, ettei kuulu
edes isän keinutuolin ratinaa asekamarista, niin silloin alkaa vanha
käkikello hänelle puhella niinkuin vanhoinakin aikoina, jolloin hän
pienenä lapsena hukkui tämän vakavan perheenjäsenen yksitotista,
punnittua puhelua kuunnellessaan, kun ikkunasta tuikkivat tähdet taikka
sisään paistoi hieman yksinkertaisen ja lystillisen näköinen kuu.
Sillä aikaa kun käkikello raksuttelee tytölle omia tarinoitaan,
tehkäämme seuraava paljastus:
Menlösin Kaisu ja Montosen Maire Mielikki Minerva olivat pitkästä
aikaa tavanneet toisensa viime sunnuntaina köyhien kansakoululasten
hyväksi toimeenpannuissa iltamissa. Kaisu kuului iltaman emäntiin --
väkisin olivat vieneet, vaikka hän ei viime aikoina ollut tahtonut edes
portista ulos astua -- ja emäntien joukossa oli myöskin Maire Mielikki
Minerva. Siellä he, näytelmälavan takana, olivat toisensa tavanneet...
ja repineet silmät toistensa päästä.
Ei vainenkaan, eivät repineet. Me vain suvaitsimme hieman leikkiä
laskea. Toistensa kaulaan he kapsahtivat ja taisivatpa hiukan itkeä
tihauttaakin kaikessa kiireessä. Nämä kevytmieliset ihmiset olivat siis
yhä edelleenkin ystävyydenliitossa keskenänsä, vaikka heidän välillään
olisi tullut ylipääsemättömänä muurina olla perheiden välinen taistelu,
äitien tyttärilleen antamat jyrkät määräykset ja ennen kaikkea kuollut,
syvän kaivon pohjassa uinuva hiiri.
Siellä iltaman hälinässä eivät he olleet ehtineet sydämiään oikein
perin pohjin purkaa, mutta iltaman päätyttyä tulivat he yhdessä kotiin.
Rikos numero kaksi. Ja seuraavana päivänä tapasivat he uudelleen
toisensa iltamahuoneistossa, jossa iltaman puuhaajat ja toimihenkilöt
nyt siivosivat edellisen illan jälkiä. Sitten he kävelivät vanhan ja
uuden kaupunginosan välisellä mäellä, nousten aina sen korkeimmalle
kohdalle. Varmaankin olisivat he, itsekään sitä huomaamatta, kavunneet
näkötorniinkin, ylimpään kerrokseen asti, jos sinne olisi ollut
portaat. Mutta sinnehän ei ollutkaan portaita.
Tämä rikoksellinen kävelyretki kesti kolme tuntia. Ne tunnitkin kun
nykyään ovat niin lyhyet. Kuusikymmentä minuuttia vain, ja silloin on
taas tunti mennä livahtanut... ja tytöillä on tavallisissakin oloissa
niin paljon puhumista.
-- Missä Herran nimessä sinä olet niin kauan viipynyt? ihmetteli rouva
Menlös, kun tytär vihdoinkin palasi kotiin. Ja vilpillinen tytär vaipui
yhä syvemmälle valheellisuuden suohon ja selitti, miten paljon siellä
oli ollut järjestämistä. Täytyihän sitäpaitsi käydä sitten muka vähän
raitista ilmaakin hengittämässä...
Sellaistahan se on se maailman meno. Nuorisossa ei ole vakavuutta eikä
syvällisempää asioiden ja kunnian vaatimusten ymmärtämystä.
Kaisu kohotti päätään työstään. Siellä oli ikkunan alla kadulla yksi
perheen virallisista vihollisista, juuri se Maire Mielikki Minerva,
hiihtopuvussa ja suksensauvoihinsa nojaten. Teki kysyvän merkin
kädellään ja toinen hyväkäs teki vastausmerkin. Niillä tytöillä ne on
aina ne omat merkkikielensä.
Silloin käänsi Montosen tytär suksensa sisään Menlösin portista. Kun on
kerran antanut pahalle sormen niin tiettyhän se.
Heikkoja ovat naiset -- nimittäin nuoret naiset. Vanhemmat kyllä
osaavat puolensa pitää, kun kerran sota on julistettu.
Merkitsemme siis Maire Mielikki Minervan kirjavaan ansioluetteloon
tämänkin ennenkuulumattoman rikoksen Montosen perheessä nykyään
vallitsevia rautaisia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Sitä tosin ei
olisi tapahtunut, jos rouva Maria Menlös olisi ollut kotosalla, mutta
Kaisuhan oli juuri äsken viittauksella ilmoittanut, että tie oli auki.
Oli sitä taas puhumista, oli näyttämistä ja oli katsomista. Mutta
varsinkin puhumista. Mistä kaikesta lienevät puhelleetkaan? Ehkä
puvuista -- ja tietenkin puvuista -- ehkä äskeisistä iltamista, ehkä
myöskin eräistä pitkäkaulaisista ja vielä pitempisäärisistä lyseon
ylä: luokkalais- y.m. loikareista, jotka niin ahkerasti olivat heitä
tanssittaneet.
Mahdollisesti heistäkin. Me emme voi sitä tietää. Sillä eipä ole
kuulunut tapoihimme kuunnella nuorten tyttöjen kahdenkeskisiä
keskusteluita oven takaa, vuoroin silmä, vuoroin korva avaimenreikää
vasten painettuna. Päinvastoin siirrymme hienotunteisesti pois koko
viereisestä huoneesta, tai jollemme nyt aivan sitäkään tee, niin
ainakin kävelemme yskähdellen edes takaisin huoneessa, nurkasta
nurkkaan -- yskähdellen ja hyräillen tuota vanhaa, kaunista:
"Yksi nuori mies meni metsään,
Yksi nuori mies meni metsään.
Yksi nuori mies meni metsään,
Meni metsään viheriään.
Sumfarei..."
Käkikello tietenkin kuuli kaiken, ja mahdollisesti kuuli käkikin ovensa
taakse. Mutta kumpikaan ei ilmoittele kuulemiaan... ja totta puhuen
eivät ne taida juuri tärkeitä ollakaan.
Herra taloustirehtööri Menlös oli nukahtanut Napoleonin elämäkerta
polvilleen keinutuoliin. Napoleonin elämäkerta sankareineen solui
vähitellen polvelta alas ja putosi lattialle. Siihen kopsahdukseen
heräsi taloustirehtööri, nosti kirjan permannolta ja kuuli samassa
ruokasalista sellaista puheensorinaa, että eipä paremmasta apua. Ei
oltu moista tässä talossa viikkokausiin kuultu.
Aivan täytyi lähteä katsomaan. Olihan se kuin Maire Mielikki Minervan
ääni.
Ja kun rouva Maria Menlös puoli tuntia myöhemmin palasi kotiin, niin
näki hän sanomattomaksi ihmeekseen, hämmästyksekseen ja mielipahakseen,
että eräs Montosen suvun jäsenistä istui hänen kodissaan kuin ei mitään
olisi tapahtunut.
Kuin ei mitään olisi tapahtunut! Aivan kuin ei olisi tapahtunut yhtään
mitään erinomaista, ei mitään sellaista, jota viime aikoina kuitenkin
oli tapahtunut. Aivan kuin ei musta hiilisäkki koskaan olisi lentänyt
Montosen pihasta aidan yli Menlösin pihaan, aivan kuin olisi tie
kaivolle auki entiseen tapaan ja aivan kuin ei rouva Montonen koskaan
olisi sanonut rouva Menlösiä _sivistymättömäksi ihmiseksi_!
Ja ikäänkuin ei rouva Montonen olisikaan haastattanut rouva Menlösiä
oikeuteen hiiren kaivoon heitättämisestä!
Rouva Menlös kulki huoneen läpi keittiöön, mutta rouva Montosen
tyttärelle ei hän suonut silmäystäkään, ja samassa nousikin Maire
Mielikki Minerva ylös sekä sanoi hämillään ja nolona jäähyväiset
Kaisulle ja taloustirehtöörille, poistuen kiireesti.
Kun vieras oli lähtenyt ja rouva Menlös hänen mentyään oli sanonut sekä
Kaisulle että herra Menlösille mielipiteensä tällaisista vierailuista,
otti herra Menlös piipun suustaan, katseli ikkunasta ulos kadulle,
jossa jo oli pimeä, ja sanoi nöyrästi: --
-- Aivan niin, rakas Maria, mutta...
-- Mutta mitä? kysyi rouva Menlös.
-- Ei mitään, rakas Maria, kiiruhti herra Menlös vakuuttamaan.