Ylen vaikea oli mielten päästä tasapainoon kaupungissa, niin kauan
kuin tämä hiirijuttu oli ratkaisematta oikeudessa. Ja koska se oli
vihamiehen kylvöä, niin tunki se yhä uusia vesoja ympärilleen, leviten
aina laajemmille alueille. Se aiheutti jos jonkinlaista väittelyä,
josta monesti syntyi tora, ja torasta nousi joskus tappelukin. Eräänä
päivänä syttyi sellaisesta syystä sota keskellä toria. Häkkisen
akka ja Sipon akka olivat riidelleet puolen tuntia siitä hiirestä.
Häkkisen akka oli Montosten puolella ja Sipon akka puolusti kiivaasti
rouva Menlösiä. Lopuksi vihastui Häkkisen akka ja heitti Sipon akkaa
maasta ottamallaan jäisellä kokkareella, ja Sipon akka tempaisi saman
kokkareen ja heitti sen takaisin, niin että se kopsahti Häkkisen akan
pääkuoreen. Tappelu kehittyi, ja itse Häkkinen ja itse Sippo juoksivat
kumpikin myymäläpöytiensä äärestä puolustamaan vaimojaan, joutuen täten
hekin keskenään taisteluun. Silloin alkoivat torilla olevat toiset akat
huutaa poliisia.
Poliisikamarissa pelasivat konstaapelit Kappari, Räikkö ja Miettinen
tavanmukaista Mustaa Pekkaa. Miettisen asema alkoi juuri ruveta
näyttämään epätietoiselta, kun torilta ikkunan läpi kuului huutoa ja
melua. Silloin heitti Miettinen kortit kädestään ja sekoitti ne niin,
ettei niistä voinut enää mitään selvää saada, ja juoksi ikkunan ääreen.
-- Mitä siellä on? kysyi konstaapeli Räikkö.
Miettinen katseli jonkin aikaa ja arveli sitten:
-- Taitavat vähän tapella.
-- Kutka! kysyi Kappari, joka paraillaan koetti saada selkoa siitä,
millaiset kortit Miettisellä oli ollut.
-- Sippo ja Häkkinenhän ne näyttävät harrastavan sitä asiaa, teki
Miettinen huomioitaan. -- Ja taitaa niillä olla akatkin varaväkenä.
-- No mene sinä Miettinen sitten asettelemaan niitä, kehoitti Kappari.
-- Sinulle se Musta Pekka olisi kuitenkin jäänyt.
Miettinen lähtikin rakentamaan rauhaa. Hänen perille päästessään löi
Sippo juuri Häkkistä niin että läiskähti.
-- Mitä te tässä? tiedusteli poliisi Miettinen. -- Ei ole lupa tapella
torilla.
-- Me vain tässä... ähkyi Häkkinen, koettaen kiristää Sippoa kurkusta
vasemmalla kädellään ja sivaltaa häntä oikealla päin naamaa... me vain
tässä sen viisaan Salamoonin käskyn jälkeen...
-- Minkä käskyn? kysyi Miettinen, joka ei ollut perehtynyt Vanhaan
testamenttiin.
Samassa sai Sippo taas lyödyksi Häkkistä niin, että Häkkisen lakki
lensi torille. Poliisi nosti sen maasta, löi sitä polveaan vasten,
karistellakseen siitä lumen pois, ja painoi sen sitten takaisin
Häkkisen päähän.
-- No senpä sen... kun se Salamooni sanoo..., ähisi Häkkinen, saaden
reväistyksi Sipon paidankauluksen auki,... sanoo että "rauta raudalla
hivottakoon"... ähäh!... "ja mies hivokoon lähimmäisensä muotoa"... äh!
Akat ympärillä huusivat, siunasivat ja päivittelivät.
Poliisi, joka ei ollut varma siitä, oliko viisas Salomo antanut
mitään sellaista käskyä, mikä joka tapauksessa oli ristiriidassa
kaupungin poliisijärjestyksen kanssa, jota Miettisen oli noudatettava
toimintaohjeenaan, erotti tappelijat ja nuhteli heitä sitten vähän
viran puolesta, lausuen lopuksi ympärille keräytyneille akoille ja
uteliaille maalaisille kursailemattoman toivomuksen, että he mitä
pikimmin korjaisivat luunsa takaisin pöytäinsä ja kuormiensa ääreen.
Kyseltyään saapuvilla olleilta tappelun syytä palasi Miettinen takaisin
poliisikamariin ja sanoi virkaveljilleen:
-- Jolleivät ne saa sitä paholaisen hiirtä pois sieltä Montosen
kaivosta, niin minä menen itse ja sukellan sen sieltä... kun on kohta
koko kaupungissa kapina ja vallankumous mokoman otuksen takia!
Muuallakin syntyi pahennusta ja ikävyyksiä Menlösin rouvan ja Montosen
rouvan riitajutun takia. Kauppiaat Lax ja Piilonen, joista Lax oli
sukua taloustirehtööri Menlösille ja Piilonen kauppias Montosen
rouvalle, sanoivat tämän jutun aiheuttamassa sanaharkassa irti
tuttavuutensa eivätkä tervehtineet toisiaan ennenkuin vasta seuraavana
juhannuksena, jolloin he sattumalta joutuivat samaan seuraan, missä
heidät seuraelämän tapojen ja vaatimusten mukaisesti uudelleen
esitettiin toisilleen. Myöhemmin samana iltana joivat he sitten kyllä
veljenmaljatkin, ettei tarvitsisi kadulla vastaan tultaessa vaivautua
nostamaan lakkia, joten heidän tuttavuutensa nykyisin on jälleen
samalla asteella, jolla se oli ennen riitaa.
Lapsimaailmaankin levitti tämä juttu turmelustaan. Lapset leikkivät
Menlösin joukkoa ja Montosen joukkoa. Purasen pihassa leikittiin tätä
leikkiä niin perusteellisesti, että Purasen Väinö heitti kaivoon oikean
hiiren, joka oli tarkoitusta varten hankittu. Hiiri saatiin tosin kohta
ylös, mutta Väinö sai siitä huolimatta selkäänsä.
Olihan kaupungissa sentään vielä jokunen sellainenkin ihminen, joka
vieläkin piti sovintoa mahdollisena, niin pimeältä kuin asia oikeastaan
näyttikin.
Sellainen henkilö oli ainakin setä Salmela.
Setä Salmelalla on arvokas, hillitty käytös, valkoinen, huolellisesti
kammattu tukka, aina sileäksi ajeltu leuka, siniset silmät ja
raikkaan punaiset posket. Ettepä suinkaan uskoisi häntä jo yli
kuusikymmenvuotiaaksi. Nuorekkaampaa miestä ette löytäisi koko
kaupungista. Katselkaapa esimerkiksi hänen eheitä, valkoisia
hampaitaan! Puolta nuoremmatkin saisivat niitä kadehtia. Mutta mitäpä
tämän nykyisen polven hampaista... Keveä ja joustava on hänen käyntinsä
ja suora hänen vartalonsa. Hänen takkinsa on huolellisesti harjattu,
tomuhiukkaa ei niin missään. Ja sellainen lempeä, sointuva ääni!
Nuori on hän vielä mieleltään ja nuorten seurassa viihtyykin
hän erinomaisesti. Puolen tunnin kuluttua jo esittelee lähempää
tuttavuutta, antaen nuorille miehille ja nuorille neitosille, joiden
viimemainittujen läheisyys ei myöskään ole hänelle vastenmielinen,
oikeuden sanoa häntä sedäksi. Ja sitten taputtelee hän nuorta miestä
olalle, mutta nuorta neitosta poskelle, jolloin neitonen vähän punastuu
ja naurahtaa.
Kolme konkurssia on hän aikojen kuluessa tehnyt, ensimmäisen omissa
nimissään, toisen veljensä nimessä ja kolmannen sisarensa nimissä.
Jos hän olisi naimisissa, niin olisi hän luultavasti tehnyt neljännen
vararikon vaimonsa nimissä, mutta hän ei ole mennyt naimisiin. Mistä
se johtuu, sitä ei taida kenkään sanoa, sillä eipä olisi luullut hänen
olleen vaikeata itselleen vaimoa saada. Paljon turhanpäiväisemmätkin
miehet sellaiseen pystyvät. Nyt ei ole enää ketään, jonka nimissä
hän voisi maatilan ostaa tai kaupan perustaa, ja siitä syystä onkin
hänellä hyvää aikaa kyliä käydä ja puhella ihmisten kanssa sivistävistä
asioista. Sillä sivistys ja ihmisyys ovat hänen mielestään ihmisen
kalleimmat ominaisuudet, ja niistä osaa hän puhua niin kauniisti,
että vanhemmat naiset laskevat kädet ristiin syliinsä ja kuuntelevat
hartaasti, päätään nyökäytellen ja vartaloaan hiljaa keinutellen,
mutta nuoret miehet siirtyvät melkein huomaamattaan toiseen huoneeseen
tupakoimaan ja keskustelemaan tilanomistaja Rahkon Villistä, joka viime
kilpa-ajoissa sai ensi palkinnon.
Kaikki sanovat häntä setä Salmelaksi, ja kaikkialla on hän kuin
kotonaan. Vanha postimestari vain ei voi häntä sietää. Postimestari
sanoo, että setä Salmela puhuu niinkuin kirjanoppineet ja
filistealaiset, ja että hän istuisi mieluummin, oman nimenomaisen
vakuutuksensa mukaan, koko jumalanpalveluksen ajan jalkapuussa kirkon
porstuassa, kuin kuuntelemassa setä Salmelan puheita ihmisyyden ja
sivistyksen merkityksestä. Mutta eihän meidän tarvitse välittää siitä,
mitä postimestari sanoo. Postimestari onkin muuten sellainen mies,
ettemme voi häntä kauankaan kuunnella saamatta sielullemme vahinkoa.
Tämä miellyttävä ja kunnioitettava henkilö, tarkoitamme luonnollisesti
setä Salmelaa, saapui vieraisille kauppias Montosen perheeseen
juuri vähää ennen päivällisaikaa ja otti rakastettavasti, mutta ei
silti liian hanakasti vastaan isäntäväen ystävällisen pyynnön käydä
päivällispöytään. Vasta pöydässä ehti hän kysyä ensin rouva Montosen
vointia ja sitten herra Montosen vointia. Saatuaan kuulla, että sekä
rouvan että kauppiaan terveydentila oli tyydyttävä, kysyi hän myöskin
lasten vointia, taputtaen samalla vieressään istuvaa Maire Mielikki
Minervaa poskelle. Lastenkaan vointi ei antanut minkään näköistä
aihetta huolestumiseen, niin että setä Salmela saattoi levollisin
mielin ryhtyä nauttimaan pöydän antimista.
Yhdestä jos toisestakin asiasta siinä puhuttiin, sillä setä Salmela
on ylen virkeä ja taitava mies keskustelua ylläpitämään. Ihan häntä
ilokseen kuuntelee.
Mutta sattui sitten setä Salmela koskettelemaan sitä hiiriasiaa, ja
silloin muuttuivat rouva Montosen kasvot heti jäykiksi ja synkiksi
ja kauppias Montonen hotkasi suupalan mainiota vasikanpaistia niin
hätäisesti, että oli läkähtyä, ja Maire Mielikki Minervan täytyi ryhtyä
takomaan isäänsä selkään. Pienemmätkin lapset katsoivat ihmeissään setä
Salmelaa, joka sillä tavoin loukkasi sitä perheessä voimassa olevaa
rautaista lakia, ettei hiirestä saanut mitään puhua. Pienempiin lapsiin
nähden ulottui tämä sääntö niin pitkälle, etteivät he, kiusausten
välttämiseksi, saaneet puhua kissoistakaan.
Setä Salmela ei kuitenkaan näyttänyt tietävän tästä perhelaista
mitään. Mahdollisesti hän tiesikin, mutta ei ollut tietävinään. Joka
tapauksessa alkoi hän puhella tästä kiusallisesta aineesta, käsitteli
sitä puolelta jos toiseltakin, ja lausui:
-- Sivistys ja ihmisyys, kun niitä noudatetaan, auttavat kyllä tässäkin
asiassa onnelliseen lopputulokseen ja sovintoon. Täytyy ottaa huomioon
sekä sivistyksen että ihmisyyden vaatimukset. Sivistyksen vaatimukset
ovat suuret ja ihmisyyden vaatimukset vielä suuremmat...
Näin puheli setä Salmela kauniisti ja taitavasti, mutta kukaan ei
vastannut sanaakaan. Jokainen söi vain ja tuijotti lautaseensa.
Setä Salmela jatkoi. Hän pohti yksityiskohtaisesti sekä sivistyksen
että ihmisyyden velvoituksia hiirijuttuun nähden, ja ilmeisesti saattoi
huomata, ettei hänellä olisi mitään vastaan esiintyä rauhanvälittäjänä.
Mutta kukaan ei puhunut niin halaistua sanaa. Oudolta tuntui setä
Salmelasta jatkaa pitemmälle tästä aineesta. Siispä hän vähitellen
liukui toisille laduille, ja kauppias Montosen perhekin alkoi silloin
tointua horroksista.
Kun päivällinen oli päättynyt, vei rouva Montonen setä Salmelan saliin
ja sanoi hänelle siellä kahden kesken, katseensa leimahtaessa kuin
salama:
-- Minä en koskaan tee sovintoa rouva Menlösin kanssa... en sivistyksen
enkä ihmisyyden nimessä!
Alas painui setä Salmelan valkotukkainen, kunnioitettava pää. Mihin voi
enää vedota tässä maailmassa, jollei edes sivistykselle ja ihmisyydelle
arvoa anneta?
Paljon paremmin ei setä Salmela onnistunut yrityksessään
taloustirehtööri Menlösinkään perheessä. Päivällispöydässä hän
sielläkin asian puheeksi otti, mutta naapuritalossa saamansa ikävä
kokemus oli tehnyt hänet niin varovaiseksi, että hän lähestyi
hiirijuttua kaukaa luovien. Taitavasti hän siinä menetteli mielestään,
mutta jo pitkältä matkalta haistoi rouva Maria Menlös hänen
aivoituksensa ja huudahti:
-- Jos sitä juttua tarkoitatte, niin siitä ei puhuta tässä talossa!
Minäkö sopimaan! Minä?
Setä Salmela alkoi puhua kukkakaalin viljelemisestä.