Oli pakkaspäivä se suuri päivä, jolloin rouva Maria Menlösin ja
Mathilda Montosen välinen ankara ja huomiota herättänyt oikeudenkäynti
hiiren kaivoon heittämisestä raastuvanoikeudessa alkoi.
Puut olivat huurteessa ja huurteessa olivat torikauppiasten parratkin
torilla. Taiteilija Markula oli paleltua kuoliaaksi, mutta eipä hän
sittenkään torilta lähtenyt. Torikauppiaat hyppivät huopatallukoissa ja
paukuttivat käsivarsiaan, ja ajurinrengit painiskelivat lämpimikseen
lumihangessa.
Sinertävänä, suorana patsaana kohosi savu uuninpiipuista hiljalleen
kiiluvan kylmään, kilahtelevaan pakkasilmaan, ja taivaan rannalla
näyttäytyvä aurinko oli kalpean punainen. Lumi narisi jaloissa ja
kaikilla kadulla kulkijoilla oli kiire.
Kipenöitsevän kylmä sää... mutta niin puhdas ja kirkas, että kattoja
peittävä lumi silmiä huikaisi.
Olikin sydäntalvi.
Mutta raastuvanoikeuden hämärissä, tupakansavuisissa suojissa oli
lämmintä, sillä lämmintä vaati raatimies Waaranen, eikähän lämmin
muillekaan pahaa tehnyt. Ikävää on istua oikeutta jakamassa kädet
kohmeissa ja jalat palellen.
Jutun käsittely oli jo alkanut, valmistavat toimitukset toimitettu ja
todistajat vannotettu, minkä jälkeen oikeuden puheenjohtaja oli kuin
itsekseen murahtanut:
-- Muistakaa valanne!
Muut todistajat saivat astua odotushuoneeseen, mutta Maijastiina
Mönkkysen käskettiin jäädä sisään.
-- No mitä tietää todistaja Maijastiina Mönkkynen kertoa asiasta?
Raastuvanoikeuden v.t. puheenjohtaja, hovioikeuden auskultantti
Kivilouhos nojautui taaksepäin mukavaan kuunteluasentoon, alkaen
tarkkaavasti ja huolellisesti puhdistaa kynsiensä aluksia pienellä
kynäveitsellä.
Silloin Maijastiina Mönkkynen vilkaisi ympärilleen, astui askeleen
eteenpäin, veti henkeä sisäänsä, niiata nöksäytti ja päästi yhdessä
puhalluksessa seuraavan todistuksen:
-- No näin minä ainakin sen kun häntä huiskahti, herra tuomari ja
pormestari!
-- Mikä häntä? kysyi vanha raatimies Waaranen, pyöritellen kädessään
lyijykynää, millä oli tekevinään muistiinpanoja. -- Kissan häntäkö?
Raatimies Waaranen on niin perin leikillinen mies. Oikea koiranleuka
koko ukko.
Mutta Maijastiinaa se hänen kysymyksensä ei naurattanut. Eihän nyt oltu
naurun paikassa. Ihmeissään ihan se Maijastiina räsähti:
-- Ka, ka, mikä kissanhäntä? Eihän siinä ollut kissaa mailla eikä
halmeilla, herra raatimies ja herra tuomari ja pormestari! Mistäs
siihen olisi kissat tulleet?
Vahtimestari Kompero, joka istui vanhalla, rikkinäisellä tuolilla oven
pielessä, yski ja niisti nenäänsä.
-- Mikäs häntä se sitten heilahti? kysyi raatimies, potkien samalla
pöydän alla auskultantti Kivilouhosta jalkaan ja siristäen hänelle
merkitsevästi vasenta silmäänsä.
Maijastiina se taas niiata nöksäytti ja katsoi rohkeasti oikeutta
silmiin niinkuin ainakin todistaja, joka tietää pysyvänsä totuudessa.
Liukkaasti hän vastasi:
-- No justiinsa sen hiiren häntä!
-- Mistäs te sen tiesitte hiiren hännäksi? kysyi raatimies.
-- Kertokaa alusta alkaen, sanoi oikeuden puheenjohtaja. -- Mutta älkää
kertoko pitkästi!
Jyrkästi torjui Maijastiina päältään epäluulon monisanaisuudesta:
-- Ehei, enhän minä pitkästi, herra tuomari ja pormestari... eikähän
siinä ole pitkältä kertomistakaan. Se oli näinikään: kun minä tulin
sinne näiden altavastaajien kyökkiin...
-- Ei teidän tarvitse siitä asti kertoa, keskeytti puheenjohtaja, joka
samoin kuin koko kaupunkikin hyvin kyllä tiesi jo etukäteen Maijastiina
Mönkkysen tulevan todistuksen sisällön. -- Kertokaa siitä asti kun te
tulitte ulos herrasväki Menlösin keittiöstä.
Suutaan pyyhkäisten Maijastiina kumarsi, niiasi ja sanoi:
-- Jassoo siitä? Kiitos, herra tuomari ja pormestari! No se
ulostuleminen taas oli näinikään: jos tämä pöytä tässä -- minä puhun
nyt vain havainnollisesti, herra tuomari ja pormestari -- jos tämä
pöytä tässä olisi ikäänkuin se kyökin porstua, ja minä seisoisin
sitten niillä kyökin portailla -- niinkuin nyt tässä -- niin silloin
tulisi se Miina olemaan niinkuin tuolla nurkassa, missä on tuo pyöreä
pöytä ja vesikarahvi, vaikka tietysti etempänä. No minä tulin tästä
porstuasta... näinikään... ja silloin juuri minä äkkäsin, että se Miina
oli siellä aidan nurkassa kumarruksissa, niin että selkäpuoli oli
minuun päin... näinikään... mutta justiinsa kun minä pääsin portaille,
niin silloin se oikasi selkänsä, niin että se nousi pystyyn, se Miina,
ja heilautti jotain lautaa kädessään, ja silloin se meni semmoinen
pikkuinen musta yli lankun sinne Montosen puolelle, niin että häntä
huiskahti. Silloin minä heti huusin sille Miinalle, että mikä se oli,
ja siihen se Miina huilautti vastaan, että "kuollut hiiri vain", ja
tarttui likasankoonsa ja kohotti hameet polviin asti... näinikään...
-- No ei teidän nyt sitä tarvitse näyttää... ei tämä ole mikään
teatteri! ärjäisi auskultantti Kivilouhos, vilkaisten salaa rouviin
Montoseen ja Menlösiin.
-- Antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari! vaikeroi säikähtynyt
todistaja Maijastiina Mönkkynen. -- Enhän minä arvannut... kun puhuu
valansa päältä...
-- Jaa, jaa, ei tässä tarvitse valankaan päältä näytellä ja
pyllistellä... jatkakaa siitä mihin jäitte ja kertokaa lyhyesti! sanoi
auskultantti Kivilouhos.
Niin syvään niiasi Maijastiina, että polvet melkein permantoon ottivat:
-- Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Hyvä isä sentään, mihinkäs
minä jäinkään? Juu, justiinsa siihen... niin, se läksi sitten tulemaan
sieltä helmat koholla... antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari,
kun siinä oli niin paljon lunta siinä polulla... ja minä läksin sitten
pois.
-- Ettekö te muuta tiedä?
-- Tiedänhän minä paljonkin, herra tuomari ja pormestari...
-- Sen minä kyllä uskon, myönsi herra tuomari ja pormestari Maijastiina
Mönkkysen silminnähtäväksi mielihyväksi. -- Mutta näittekö te tai
kuulitteko te mitään muuta siellä herrasväki Menlösin pihassa sillä
kertaa?
-- Enhän minä, herra tuo...
-- No saatte sitten astua ulos.
-- Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Maijastiina niiasi. -- Kiitos,
herra raatimies! Maijastiina niiasi toisen kerran. -- Pyytäisin
kulujani, korkea oikeus...
Maijastiina Mönkkynen niiasi näin sanottuaan kolmannen kerran ja
poistui käppelästi.
-- Käskekää sisään palvelijatar Miina Laaninen!
Ovella kääntyi todistaja Mönkkynen kuitenkin vielä kysymään:
-- Saanko minä sitten jo lähteä ihan pois?
-- Saatte... jaa, no jos kumminkin odotatte vielä, jos teitä
satuttaisiin tarvitsemaan.
Hillitty ilo ja tyytyväisyys loisti todistaja Maijastiina Mönkkysen
kasvoilta, hänen kuullessaan tämän mahdollisuuden.
Näin oli siis oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä täydessä
vauhdissa.
Keskellä permantoa seisoivat himmeiden, tomuisten ikkunain puolella
herra ja rouva Menlös, taloustirehtööri itse tällä kertaa sangen
vähän sotaisen näköisenä, mutta paksu rouva ankarana, valppaana ja
varuillaan. Eikä ollut hän huolinut mitään asianajajaa hankkia, sillä
hän luotti asiansa oikeuteen ja selviin tosiasioihin. Hän ei muuten
ollut tällä kertaa ainoastaan vastaajana vaan myöskin kantajana,
sillä hän puolestaan vaati rouva Montoselle rangaistusta ikivanhaan
sopimukseen ja käytäntöön perustuvan kaivotien sulkemisesta, väärien
huhujen levittämisestä ja kunnianloukkauksesta. Samoin kuin rouva
Montosen asianajaja Nils Pehr Bums oli hänkin tuonut oikeuteen koko
joukon todistajia.
Parin kyynärän hänestä seisoi rouva Montonen, sisällisesti
hermostuneena, mutta ulkonaisesti kylmänä ja jäykkänä. Hänen miehensä
ei ollut suostunut millään ehdolla tulemaan oikeuteen, sillä hänelle
oli sattunut niin tärkeitä liikeasioita, että hän oli sanonut itselleen
tulevan tuhansien markkojen vahingon, jos hän ne laiminlyö. Mutta
olihan rouva Montosen turvana ja voimallisena puolustajana itse
asianajaja Nils Pehr Bums eli herra Nilsperi.
Herra Nilsperi seisoi lähinnä tuomarien pöytää, kädessään paksu pinkka
papereita. Mitä papereita ne oikein olivat, sitä eivät syrjäiset voi
tietää, mutta tuskinpa ne vain ainakaan kaikki tähän juttuun kuuluivat,
sillä juttuhan oli vasta alussaan. Sellainen suuri asiapaperipinkka
herra Nilsperillä muuten aina oli kädessään, kun hän missä jutussa
tahansa oikeuden eteen astui.
Herra Nilsperi oli ollut vaiti koko edellisen todistajan kuulustelujen
ajan. Hän tiesi oikean hetkensä, ja hänen hetkensä ei ollut
vielä silloin tullut. Mutta kun palvelijatar Miina Laanisen nimi
huudettiin, niin tuhautti herra Nilsperi punaiseen nenäänsä ja väänsi
mulkosilmiään. Niinköhän mahtanee tehdä jalopeurakin, eläinten
kuningas, kun se valmistautuu lyömään saaliikseen merkitsemänsä mullin
voimakkaan käpälänsä iskulla maahan?
Astui siis sisään herrasväki Menlösin palvelijatar Miina Laaninen ja
niiasi ovenpielessä.
Eipähän näkynyt voivan olla hymyilemättä korkea oikeus, ja tämä
virallinen hymy se hieman lievensi hetken vakavaa, pingoitettua
juhlallisuutta.
Sillä Miina, joka oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa, mikä sopikin
hänelle hyvin, koska se oli tehty Kaisu-neidin muotilehden mukaan, oli
kääntänyt oikeuden huomion ensimmäiseksi nenänykeröönsä, jonka päähän
hän oli sitonut valkoisen tukon osoitukseksi siitä, että siihen se Anna
Riitta häntä silloin kaivolla puraisi. Tätä ennen ei hän tosin ollut
pitänyt siinä mitään sidettä, ja vielä vähemmän tarvittiin sitä siinä
nyt, kun puremasta tuskin näkyi jälkeäkään enää, mutta Miina arveli
tällaisen siteen painavan oikeuden vaakakuppia heidän puolelleen.
Nenätkin ovat koettaneet Montoset noilta syödä, ajattelevat oikeuden
herrat heti, kun näkevät siteen Miinan nenässä.
Oikeuden puheenjohtajan kehoituksesta kertoi Miina hiirtä ja sen
nakkaamista koskevat seikat samaan tapaan, mutta lyhyemmin ja
asiallisemmin kuin Mönkkysen Maijastiina.
-- Krohom! Herra Nilsperi se vain rykäisi.
-- Herra puheenjohtaja! sanoi hän sitten rämeällä viinabassollaan,
mullistaen hirmuisesti silmiään Miinalle, joka varovaisuuden vuoksi
peräytyi heti askeleen taaksepäin. -- Saanko tehdä hänelle muutamia
kysymyksiä?
-- Kyllä, lupasi auskultantti Kivilouhos.
-- Miten te siihen hiireen tartuitte? kysyi herra Bums
-- En mitenkään, sanoi Miina. -- Minä pistin laudanpätkän sen alle ja
heilautin sen sillä aidan toiselle puolen.
-- Mistä syystä te sen sille puolen heititte? Miksi ette työntänyt sitä
likakuoppaan?
-- Niin, sanokaapas se, herra Nilsperi! huudahti Miina, lyöden kätensä
yhteen niin että läiskähti.
-- Minun nimeni on _Bums_! karjaisi kiukkuisesti asianajaja, joka aivan
väärin piti Nilsperiä haukkumanimenä.
Eihän se ollut mikään haukkumanimi. Kaikki sanoivat häntä Nilsperiksi,
eivätkä monet edes tienneetkään, ettei se ollut hänen oikea nimensä.
Mutta Nilsperi itse suuttui aina kuin tupakka, kun hän sen nimen kuuli.
-- Jassoo, no sanokaapas se sitten, herra Pumps! huudahti Miina
uudelleen, sillä hän hoksasi todellakin vasta nyt ensi kerran, että hän
olisi voinut sitenkin menetellä hiirenraadon suhteen.
Ja hän päivitteli:
-- No vasta nyt minäkin huomaan, että miksi minä en tosiaankaan
pumpsauttanut sitä sinne likakuoppaan?
Oikeuden herra puheenjohtaja oli nostanut kätensä suulleen ikäänkuin
peittääkseen haukotuksen, mutta onnistui vain epätäydellisesti
salaamaan tällä tempulla naurunsa; raatimies Waaranen nosti kirjavan,
suuren nenäliinan kasvoilleen ja pärskytteli nenäänsä, mutta hänen
hartiansa nytkivät epäilyttävästi, ja vahtimestari Kompero oven
pielessä hihitti hiljaa, mutta sydämellisesti.
Rouvat vain eivät mitään huomanneet. Jäykkinä ja jännittyneinä he
seisoivat kuin kaksi ukkospilveä.
-- Kyllä minä sanon, miksi Miina Laaninen heitti hiiren sinne aidan
taakse! huusi herra Nils Pehr Bums punoittaen vihasta niskaan asti.
Ja vedettyään syvään henkeä karjahti hän:
-- Te halusitte turmella minun päämieheni kaivoni
-- Teidän päämie... no se nyt on niin punainen vale kuin herra Pumpsin
nenä! huusi Miina, joka myöskin alkoi kiihtyä. -- En minä edes...
-- Herra puheenjohtaja! sanoi Nilsperi, tutisten raivosta. -- Suvaitkaa
huomata, millä tavoin tämä ihminen minua puhuttelee!
-- Ei saa mennä persoonallisuuksiin, sanoi kynsiään yhä vieläkin
kaiveleva raastuvanoikeuden puheenjohtaja virallisella äänellä Miinalle.
-- Menipäs se tämä herra Pumpsikin! huomautti Miina. -- Mutta sen minä
vain sanon, että en minä sillä hetkellä edes muistanutkaan, että se
kaivo oli siellä toisella puolen...
Puolitoista tuntia kesti todistajien kuulustelua. Mutta koska siinä ei
tullut esille mitään asiaan vaikuttavaa sen lisäksi, mitä lukija jo
ennestään tuntee, niin emme halua vaivata ketään tekemällä tarkempaa
selvää itse kuulustelusta enempää kuin herra Nilsperin sen aikana
esittämistä milloin terävistä, milloin musertavista syrjähuomautuksista
ja välikysymyksistä.
Kun raastuvanoikeus oli viisitoista minuuttia harkinnut asiaa, mikä
tapahtui siten, että oikeuden jäsenet polttivat kahdet savukkeet pitkän
paastonsa jälkeen ja kertoivat toistensa huviksi hauskoja kaskuja
kaikenlaisista mieltäkiinnittävistä tapauksista korkean oikeuden
edessä, käskettiin asianosaiset sisään kuulemaan välipäätöstä.
Vaaleina, huulet vapisten jännityksestä, astuivat päähenkilöt sisään,
edellä rouva Montonen ja hänen jäljessään rouva Menlös. Rouva Menlösin
kintereillä seurasi taloustirehtööri Menlös, pää alakuloisena
painuksissa ja katse lattiaan luotuna. Sitten tuli, pontevasti
astellen, asianajaja Nils Pehr Bums asiakirjoineen, silmäkulmat rypyssä
ja kurkkuaan karautellen.
-- Krohom!
Todistajat pakkautuivat heidän taakseen ovensuuhun ja kurottivat
kaulojaan, nousivat varpailleen ja kuuntelivat hengitystään pidättäen.
Juttu lykättiin sen ja sen kuun siihen ja siihen päivään, jolloin
molempien riitapuolten on esitettävä kaikki se, mitä he ehkä vielä
haluavat asiassa esille tuoda. Sitä ennen on myöskin Montosen kaivo
tyhjennettävä, että saataisiin nähdä, oliko hiiri sen pohjassa.
Herra Nilsperi kaivoi tärkeän näköisenä muistikirjan taskustaan,
lainasi oikeuden pöydältä kynän vain näyttääkseen tyhmälle
todistajalaumalle, että hän todellakin saattoi lainata kynän
raastuvanoikeuden pöydältä, tuomarien nenän edestä, rykäisi ja kysyi,
mihin päivään se juttu lykättiinkään.
Auskultantti Kivilouhos uudisti tiedonantonsa, herra Nilsperi kirjoitti
päivämäärän muistikirjaansa ja todistajat, huomattuaan jutun tällä
kertaa olevan lopussa, alkoivat purkautua ulos ovesta.