Eikä enää mikään auttanut. Välit olivat menneet lopullisesti rikki.
Rouva Montonen on järkähtämätön ihminen, eikä hän hellittänyt
vaatimuksestaan, ennenkuin kauppias Montonen oli luvannut haastaa
rouva Menlösin oikeuteen siitä syystä, että tämä oli käskenyt
palvelustyttönsä heittää kuolleen hiiren kauppias Montosen kaivoon.
Kauppias Montosen täytyi tämän tähden lähteä asianajajan
puheille, ja rouva Montosen käskystä kääntyi hän asianajaja
Nils Pehr Bumsin puoleen, joka on kaupungin ehdottomasti etevin
asianajaja rikosjutuissa, vaikka hän ei olekaan suorittanut mitään
tuomarintutkintoa.
Tämä herra Nils Pehr Bums on sangen huomattava henkilö. Hän on lyhyt
ja paksu, ja hänellä on punainen nenä sekä hatarat keltaiset hampaat.
Kun hän muljauttaa rasvaisia silmiään niinkuin vanha sonni, niin se jo
panee heikon sydämen vapisemaan.
Asianajaja Nils Pehr Bums oli ennen aikaan ison pitäjän vallesmanni.
Hän hallitsi haltuunsa uskottua aluetta rautaisella valtikalla, ja
jos joku uskalsi häntä vastaan mutista niin karjaisi hän niin, että
veri hyytyi kuulijain suonissa puolen virstan päässä. Hän löikin
nyrkillään, jos tarvis vaati, löi niin että lyödyn ryhä kumahti, ja
jollei yksi lyönti auttanut niin löi hän toisenkin kerran. Hän oli
erittäin voimallinen järjestyksenvalvoja, eikä olekaan enää sellaisia
vallesmanneja tässä nykyisessä polvessa.
Kuitenkin tapahtui hänelle eräänä päivänä pieni erehdys, ja se erehdys
suisti hänet radaltaan.
Kerran ajoi hän kovaa vauhtia hyvällä hevosellaan kaupungista kotiin.
Hän oli juonut vahvasti, niinkuin vallesmannit siihen aikaan vielä
joskus tekivät, ja hänen valtansa, voimansa ja kunniansa tunto paisutti
häntä niin, ettei hän lopuksi tahtonut rattaille mahtua.
Kun hän oli ehtinyt seitsemän kilometrin päähän kaupungista, niin että
hevonen jo alkoi vähitellen höyrytä, tuli häntä vastaan matkustavainen,
jolla tosin oli edessään vain yksi hevonen, mutta hevonen veti oikein
kuomurattaita, niin että matkustaja oli varmasti herrasmies. Tällä
hetkellä ei vallesmanni Bums kuitenkaan välittänyt herroista eikä
rouvista, vaan ajoi täyttä vauhtia suoraan kohti.
-- Vallesmanni! Siellä on vastaantulija! huudahti takana istuva pieni
renkipoika.
-- Suu kiinni! karjaisi vallesmanni Bums.
-- Puoli tietä! huusi vastaantulevien vaunujen kuski.
-- Koko tie! huusi vallesmanni Bums ilkkuen ja ajoi eteenpäin kädet
suorina ohjaksissa ja vormulakki takaraivolla, kääntämättä hevostaan
tuumankaan vertaa.
Viimeisessä silmänräpäyksessä ehti vastaantuleva kuski kääntää
hevosensa niin paljon tiepuoleen, ettei vallesmanni Bums ajanut hänen
hevostaan ja ajopelejään ylösalaisin maantien ojaan.
-- Kuka juutas se on, joka sillä tavalla ajaa? huusi kuomusta vihainen
ääni, kun kärryjen rummut vähän yhteen kolahtivat herra Bumsin
ohiajaessa.
-- Se on _Vaskijärven vallesmanni!_ karjaisi nimismies Bums ylpeästi.
Hän saapui kotiinsa Vaskijärvelle onnellisesti, vaikkakin hevonen
vaahdossa, eikä seuraavana päivänä muistanut enää koko tapausta.
Mutta viikon kuluttua muisti hän sen sitäkin selvemmin, saadessaan
kuvernöörinvirastosta virkakirjeen, jossa hänelle annettiin lyhyesti ja
suorasukaisesti, ilman minkäänlaisia kohteliaisuuksia ja kaunisteluja,
virkaero. Hän ei saanut päivääkään tointumisen aikaa, vaan oli hänen
heti luovutettava virkansa seuraajalleen, joka saapui Vaskijärvelle
samana päivänä kuin vallesmanni Bumsin erokirjakin.
Kokeiltuaan yhdellä ja toisella alalla muutti herra Nils Pehr Bums
lopuksi kaupunkiimme, ryhtyen asioitsijaksi ja asianajajaksi.
Varsinkin hoitelee hän maalaisten asioita, mutta turvautuvatpa
häneen usein kaupunkilaisetkin, eritoten sellaisissa jutuissa, joita
tutkinnon suorittaneet asianajajat eivät halua ottaa ajettavikseen. Ja
sellaisiakin juttuja sattuu usein. Hänellä on pieni, laiha vaimo, jolla
on arka käytös ja pelästyneet silmät, mutta niinpä onkin hän lähes
kolmekymmentä vuotta asunut saman katon alla kuin Nilsperikin, joksi
herra Nils Pehr Bumsia tavallisesti sanotaan.
Kun Nilsperi oli kuullut kauppias Montosen asian, niin raapi hän
nenäänsä, sytytti paksun, mustan sikarin ja alkoi ankarasti poltellen,
rykien ja sieramiaan tuon tuostakin siivoten kirjoittaa raastupaan
jätettävän haasteanomuksen konseptia. Ja saatuaan sen valmiiksi luki
hän sen rämeällä äänellä kauppias Montoselle.
Karsipa kunnon kauppiaan selkäpiitä hänen saadessaan kuulla,
mistä kaikesta hän tulisi rouva Menlösiä syyttämään: pahennusta
herättävästä elämästä, herjauksesta ja solvauksesta, kotirauhan
häiritsemisestä, perheonnen rikkomisesta, kaivon saastuttamisesta,
palvelijan yllyttämisestä murhayritykseen kauppias Montosen palvelijaa
vastaan, myrkyllisten raatojen kätkemisestä juomaveteen ynnä muista
kauhistuttavista rikoksista.
Mutta kun Nilsperi lakia ja asianajoa tuntevana miehenä ilmoitti kaiken
tuon kuuluvan asiaan, niin tyytyi hän siihen ja poistui Nilsperin
majasta, pyyhkien hikeä otsaltaan.
Eikä sitten koko kaupungissa muusta puhuttu kuin syntymässä olevasta
oikeudenkäynnistä ja siitä, kuinka monta vuotta kuritushuonetta herra
ja rouva Menlös sekä heidän palvelijattarensa Miina tulisivat saamaan.
Surullisia aikoja elettiin nyt Menlösillä. Tuntui melkein siltä
kuin olisivat eteisen seinillä ja nurkissa olevat voimalliset ja
uhkaavat hirvensarvetkin alakuloisina painaneet kärkiään alaspäin.
Taloustirehtööri Menlös purki asekamarissa kaikki pyssynsä ja
pistoolinsa, mutta eipä tuottanut tämäkään työ lohdutusta hänen
mieleensä. Rouva Maria Menlösin kasvoilta ei hetkeksikään poistunut
synkkä pilvi, ja Kaisu raukka, joka pelkäsi ja häpesi niin, ettei enää
uskaltanut portista ulos mennä, itki usein hiljaa ompeluksiensa ääressä.
Raskasta oli ja painostavaa...
Mutta eivätpä olleet paljon paremmalla kannalla asiat Montosenkaan
talossa.
Ja vasta parin viikon kuluttua tulisi juttu esille.