Paholainen arvasi, ettei tuo säkkijuttu riitä iankaikkiseksi riidan
aiheeksi. Mutta kun se oli näin onnistuneesti aloittanut naapurusten
välien turmelemisen, niin ei se halunnut hellittää kesken otettaan.
Siispä se käänsi pukinsorkkansa ristiin alleen, istui ja rakenteli
uusia juonia, pureskellen miettiväisenä hännänpäätään.
Ja keksikin se lopuksi uuden metkun.
Kun Menlösin Miina eräänä päivänä kantoi likasankoa aidan vieressä
pihan perällä olevaan likakuoppaan, huomasi hän kuopan reunalla
kuolleen hiiren, jonka paholainen oli siihen juuri häntä varten
asettanut.
Vaikka Miina ei tiennytkään, mistä kamalasta lähteestä hiiri oli siihen
tullut, niin huudahti hän kuitenkin:
-- Hyi!
Hän ei nimittäin voinut katsoa kuolluttakaan hiirtä tuntematta inhoa.
Nyt olisi tietysti ollut yksinkertaisinta, että Miina olisi potkaissut
hiiren likakuopan pohjalle ja vähän lunta päälle hautaukseksi, mutta
sitäpä hän ei tehnytkään.
Sen sijaan otti hän aidan vierestä pienen laudanpätkän, työnsi sen
hiiren alle ja heilautti hiiren aidan yli.
Säkkisodassa hänen veriinsä syöpyneet vaistot ne varmaankin saivat
hänet siten menettelemään.
Samassa tuli ulos keittiöstä Mönkkysen Maijastiina, joka oli ollut
siellä kertoilemassa rouva Menlösille kaupungin tuoreimpia juoruja.
Nähdessään Miinan heittävän jotain aidan taakse huusi hän:
-- Mikä se oli?
-- Kuollut hiiri vain, vastasi Miina, tarttui likasankoonsa ja lähti
helmojaan nostellen palaamaan takaisin pitkin lumista polkua.
Mönkkysen Maijastiina taas meni menojaan.
Mönkkysen Maijastiina on tämän kaupungin pahin juoruämmä ja
kielilakkari. Hänellä onkin oikea noita-akan naama: kiero nenä, kierot
silmät ja melkein hampaaton suu. Vain pari kolme hammasta heiluu edessä
kuin mitäkin ruostunutta piikkiä, nekin niin kaukana toisistaan, että
vaikka sormen rakoon pistäisi, ja niiden piikkien takana on käärmeen
kieli.
Tällä myrkyllisellä kielellään se riivattu akka nyt keitti kokoon
oikein kauniin sopan.
Seuraavana päivänä ilmestyi hän kauppias Montosen keittiöön ja huokaili
ja haikaili kahvin himossa ja kertomisen tuskassa siihen saakka, kunnes
rouva tuli keittiöön ja kysyi ohimennen, mitä Maijastiinalle kuului.
Ja Maijastiina se päivitteli ja kuikerteli muka ihmisten pahuutta ja
ilkeyttä ja kertoi, että ovat ne nuokin Menlösit sitten vasta oikein
häpeämättömiä ihmisiä, kun heittelevät kuolleita hiiriään toisten
ihmisten kaivoon.
Niin se sitten Maijastiina kehitteli myrkyllistä juoruaan ja lisäili ja
kaunisteli, kertoi, miten Menlösit muka ovat uhanneet liata Montosen
kaivon, etteivät siitä Montosetkaan ilokseen joisi, ja joutuipa lopulta
niinkin pitkälle, että luuli Menlösien suunnittelevan koko Montosen
perheen myrkyttämistä kuoliaaksi.
Eihän se rouva Montonen nyt sentään aivan kaikkea todesta ottanut, mitä
Mönkkysen Maijastiina hänen korvaansa kuiskutteli, mutta uskoi hän
tuon hiirijutun kuitenkin. Ja kun sitten mentiin kaivolle katsomaan ja
etsimään, niin ei sieltä mitään hiirtä löytynyt.
-- Siitä sen nyt näette, sanoi Maijastiina, että se hiiri on lentänyt
suoraan kaivoon!
Silloin lähti Montosen Anna Riitta kysymään Menlösin Miinalta, onko hän
heittänyt hiiren heidän puolelleen. Ja Miina myönsikin heittäneensä,
mutta vakuutti sen tehneensä ilman mitään pahaa tarkoitusta.
-- Pahanhengen pallisko! huusi Anna Riitta. -- Vai heittelet sinä
hiiriä meidän kaivoon!
Mutta silloin Miinakin suuttui ja räsähti takaisin, ja vannoi ja
vakuutti, ettei hän ollut edes muistanutkaan, että kaivo oli juuri
heidän liankaatopaikkansa toisella puolen.
Kuohuksissaan palasi Anna Riitta takaisin.
-- Sanoo se nakanneensa kuolleen hiiren meidän kaivolle! Ja likavetensä
kaatavat tuohon aidan nurkkaan ihan tähän kaivon viereen.
Sitä elämää, mikä nyt syntyi!
Rouva Montonen riensi kiihtyneenä miehensä konttoriin ja huusi, että
nyt se on loppu.
-- Mikä on loppu? kysyi kauppias Montonen, kohottaen katseensa
paperista.
-- Minun kärsivällisyyteni! vastasi rouva Montonen ja kertoi, mitä oli
tapahtunut.
-- Haratkaa kaivosta, jos saisitte sen hiirenraadon nousemaan ylös,
neuvoi kauppias Montonen.
Kaikenlaisilla vehkeillä nyt naarattiin kaivosta, mutta eipä vain
noussut hiirenraato ylös.
-- Se on painunut pohjaan ja mätänee siellä, sanoi Mönkkysen
Maijastiina.
Koetettiin sitten tyhjentää kaivoa, mutta kippo oli liian pieni ja
kaivo liian suuri, niin että uutta vettä virtasi siihen vesisuonista
sikäli, mikäli kipolla ennätettiin vettä ulos nostaa.
-- Tuomiopäivään asti saisi tässä junnata eikä kaivo sen tyhjemmäksi
tulisi, totesi vihdoin makasiinimies Antti Peuranen, pyyhkien hikeä
otsaltaan, ja hänen pikku poikansa Asko, joka siinä vieressä iloitsi
kaivon tyhjentämisestä, kurkisti kaivon reunalta alas ja ilmoitti:
-- Yhtä paljon siellä vielä on vettä.
Silloin päätti kauppias Montonen antaa pumputa kaivon tyhjäksi suurella
paloruiskulla, mutta onnettomuudeksi sattui palomestari Sipilä olemaan
poissa kaupungista, eikä palokalustoa saanut ilman hänen lupaansa
lainata tällaisiin tarkoituksiin.
Anna Riittakin sai nyt kiskoa vesikelkkaa Perälän kaivolta asti. Sekös
nyt hänen sydäntään raateli. Ja ensi kerralla kun hän tapasi Miinan
kaivolla, niin potkaisi hän heti Miinan juuri täyteen pumppuaman
vesisaavin nurin. Ilveksenä silloin Miina hänen kimppuunsa hyökkäsi,
huusi ja raastoi tukasta. Mutta vielä kovemmin huusi Anna Riitta, ja
sitten tytöt kaatuivat maahan ja vierivät kaivon ympärillä niin että
lumi tuprusi.
Juoksi jo lähitaloista ihmisiäkin hätään, ja työllä ja tuskalla saivat
he irroitetuksi raivostuneet tytöt toisistaan. Mutta olipa Miina
kuitenkin ennättänyt kynsiä Anna Riitan kasvoihin kolme verinaarmua ja
Anna Riitta oli purrut Miinaa nenään.
Nytpä levisi kaupungilla sanoma toisensa jälkeen paljon nopeammin kuin
kaniinit juoksevat. Kaniini se loikkii ja loikkii, mutta pysähtyy taas
äkkiä korvat pystyssä kuuntelemaan. Juorut sitävastoin eivät enää
joutaneet pysähtymään ja höristelemään, vaan tuulen nopeudella ne
riensivät eteenpäin, kasvaen ja kaunistuen niin, että niitä oli lopuksi
oikein ilo katsella.
Kaivoon heitetty otus se ensin kasvoi rotaksi, mutta pian oli siitä
tullut kissa. Ja kun juoru ehti mäen toiselle puolen, vanhaan
kaupunginosaan, niin siellä kierteli tuo kissan raato jo myrkytettynä.
Siihen tuli lisäksi Anna Riitan ja Miinan välinen kahakka, joka
vähitellen paisui koko Menlösin ja Montosen perheiden väliseksi
veriseksi tappeluksi. Olipa taloustirehtööri ampunutkin, ja miksi
ei hän olisi voinut ampua? Olihan hänellä monta pyssyä, joilla hän
alinomaa sihtaili ja tähtäili, kuten ohikulkevat Papinkatua pitkin
kävellessään niin monta kerta olivat ikkunan läpi nähneet.
Lopuksi oli koko kaupunki kuohuksissa.
Sellaista elämää, sellaista kauheata ja jumalatonta elämää! Mikähän
olikaan riivannut kunnioitetut ja rauhalliset ihmiset? Ja mitä tästä
kaikesta lopuksi tulisi?
Alkoi oikein peloittaa.
Eivät enää kauppias Montonen ja taloustirehtööri Menlöskään
tervehtineet toisiaan. Silloin harvoin kun he toisiaan vastaan
sattuivat, tuijottivat he jäykästi eteensä. Kuitenkin olivat he
harmistuneet enemmän itse juttuun kuin toisiinsa.
Yhteiskunnallisen järjestyksen, vieläpä esivallan kunnioituksenkin
siteet alkoivat löyhtyä, ja torikojujen takana värjöttelevät
joutomiehet rohkenivat pullikoida ja pilkalla puhua kaupungin
sivistyneestä säädystä.
Eräänä kylmähkönä päivänä kulki viskaali Tujulin, iso ja lihava,
pitkäpartainen herra, keppi selän takana torin poikki niinkuin
hallitseva kuningas, mikä hän tavallaan olikin, ja sattui huomaamaan
joutomies ja taiteilija Markulan, juuri kun tämä varovaisesti hiipi
näkyviin Junnosen kauppakojun takaa.
Markulalle, relluttelijalle, oli viskaalilla sana sanottavana, ja hän
käyttikin tilaisuutta, huutaen:
-- Hoi, Markula!
Markulalla ei ollut yhtä suurta halua tavata viskaalia kuin viskaalilla
puhua hänen kanssaan. Silminnähtävästi aikoi hän pujahtaa torikauppias
Liskon kojun taakse. Mutta silloin viskaali hönkäsi:
-- Hoi Markula, heti tänne!
Jo täytyi Markulan kuulla.
Hidastellen hän lähestyi, lyhyen ja kuluneen takin kaulus pystyssä
ja kasvot kylmästä sinisinä, mutta pienoisen, aivan viattoman
aamuhutikkansa oli hän jo ehtinyt hankkia, ties mistä. Hieman
pelonalaisena, mutta samalla viekkaasti hän vilkuili viskaaliin ja
kiiruhti aloittamaan keskustelun:
-- Hyvää huomenta, herra viskaali! Aina se viskaali vain on yhtä nuoren
ja pulskan näköinen... hyi pakana kun on vilu! Olisipa minulla herra
viskaalin ihrat...
-- Älä pölise! sanoi viskaali ankarasti. -- Sinä kuulut taas tapelleen.
-- Vai ovat ne sellaista käyneet viskaalille kantelemassa! ihmetteli
Markula, puhallellen sinertäviin hyppysiinsä. -- Kukahan on kehdannut
valehdella viattoman päähän?
-- Sinä olit eilen tapellut keskellä toria Parkkisen sällin kanssa,
sanoi viskaali jyrkästi, sillä hän oli tuima mies.
-- Jaa, että Parkkisen sällin kanssa! Jopa muistankin... taisihan siinä
tulla vähän voimisteltua.
-- Olit lyönyt Parkkisen sälliä niin, että nenästä tuli verta!
-- Jaa, että nenästä? Sillä on niin arka nenä, sillä Parkkisen
sällillä... eihän semmoisella nenällä pitäisi torille tulla, herra
viskaali! Sattui vähän siinä lämpimiksemme urheillessa käteni hänen
nokkaansa käymään, niin kohta veri turahti...
-- Tapella ei saa! sanoi viskaali ankarasti.
-- Onkos se ihme, jos nämä jätkämiehet nahikoivat, kun hienot
herrasväetkin roikkuvat toistensa tukassa. Vaan saavatpahan ne
herrasväet tapella, huomautti ripitystä syrjästä kuunnellut
torikauppias Lisko, ja kojun takana piileskelevät joutomiehet
mölähtivät mielenosoituksellisesti:
-- Joo, kyllä kauppiaat ja tirehtöörit saavat tapella!
Tämä suututti viskaalia. Hän aikoi vastata kiivaasti Liskolle, mutta
kääntyikin sitten taas Markulan puoleen:
-- Minä olen sinulle jo ennen sanonut, että ellet sinä paranna
tapojasi, niin kummat tulee! sanoi viskaali jylhästi. -- Pane sinä,
Markula, mieleesi, että minunkin armonaurinkoni saattaa laskeutua.
Se on jo alenemassa. Antaa olla viimeinen kerta, kun minun korvani
kuulevat sellaisista epäjärjestyksistä! Saat mennä!
-- Nöyrimmät kiitokset, herra viskaali! sanoo viluisena hytisevä
Markula, vapisevalla kädellään lakkia kohottaen. -- Kyllä vasta
muistetaan... minä olen tuumannut itsekin hiljaisina hetkinä, että
sietäisi tehdä elämän parannus...
Nöyrä ja tottelevainen on Markula esivaltaa kohtaan. Senpä vuoksi eivät
viranomaiset koskaan tule häntä kovin tiukalle panneeksi.
Mutta kun Markula on päässyt suojelevien kauppakojujen taakse, niin hän
jo naureskelee tyytyväisenä ja toisille joutomiehille kehuskelee:
-- Me sitä kun taas tuon viskaali Tujuliinin kanssa parleerattiin ja
konversseerattiin...