Eräänä päivänä keskitalvella, juuri ennen päivällisaikaa, seisoi
rouva Maria Menlös lihavana, päättäväisenä ja tanakkana kuten aina,
keittiönsä portailla, kädet puuskassa. Lihapalleroita paistettaessa
oli keittiöön tullut niin paljon käryä, että hänen päätään oli alkanut
vähän särkeä, ja hän oli silloin jättänyt palleroiden paistamisen
palvelustytön huostaan, mennen itse portaille hengittämään raitista
ilmaa.
Oli niin raikasta ja kuulakkaa. Valkoinen lumi peitti pihan.
Vesirattaiden alemmat puolapuut olivat puoleksi lumen peitossa,
koirakopin aukon eteen oli juoksuttanut pienen kinoksen, ja puutarhassa
painoi lumi puitten oksia ja oli haudannut karviaismarjapensaat
kokonaan alleen.
Mutta äkkiä keksi Maria-rouvan tarkka silmä epäilyttävän näköisen
mustan läiskän tässä talvisessa valkeudessa ja puhtaudessa.
Se oli aidan vieressä, taloustirehtööri Menlösin ja kauppias Montosen
pihamaiden välisen lankkuaidan luona.
Mikähän merkillinen musta rätti se oikein olikaan?
Rouva Menlös tuli uteliaaksi. Hän lähti kahlaamaan lumen halki aidan
luo.
Siinä oli vain nokimusta, risainen säkki. Kaikesta päättäen oli siinä
pidetty hiiliä, ja hiilenpölyä siitä pelmahti, kun rouva Menlös sitä
potkaisi.
-- Mistähän tuo likainen säkki on tähän tullut? ajatteli rouva Menlös.
Kun ei säkin luona lumessa näkynyt mitään jälkiä, niin oli ilmeistä,
ettei säkki ollut voinut tulla siihen mistään muualta kuin aidan
toiselta puolen. Varmaankin oli joku heittänyt sen kauppias Montosen
pihasta heidän pihaansa.
Rouva Menlös harmistui.
-- Kaikenlaisia ihmisiä! Nakkelevat meidän pihaan likaisia rytkyjään?
Onko meidän pihamme mikään heidän rikkaläjänsä?
Sitten tarttui rouva Menlös mustaan säkkiin, heitti sen aidan yli
takaisin kauppias Montosen pihaan, pesi noen käsistään lumella ja
pyyhki kätensä esiliinaan, palaten takaisin keittiöön.
Mutta lankkuaidan toisella puolen olevalla kaivolla oli juuri silloin
kauppias Montosen palvelijatar Anna Riitta vettä nostamassa. Tätä
kaivoa, joka on pihan peränurkkauksessa, käyttävät Montoset ja Menlösit
yhdessä, samoinkuin kauempana, Montosen makasiinirakennuksen takana
olevaa likavesien kaatopaikkaakin. Molempiin paikkoihin pääsee Menlösin
pihasta lankkuaidassa kaivon luona olevasta aukosta.
Kun Anna Riitta näki mustan esineen lentävän Menlösin pihasta aidan
yli heidän pihaansa, meni hän katsomaan mikä se oli, ja kertoi sisään
tultuaan rouvalleen:
-- Sellaisen likaisen, mustan säkin kun heittivät Menlösin pihasta
meidän puolelle!
-- Vai semmoista! sanoi rouva Montonen. -- Anna Riitta käy heti
heittämässä rääsyn takaisin Menlösin puolelle!
Seuraavana aamuna keksi rouva Menlös ulos tultuaan nokisen säkin
entiseltä paikaltaan ja juoksi vihoissaan heittämään sen takaisin aidan
yli. Mutta kaksi tuntia myöhemmin tuli se taas Menlösin puolelle niin
että noki pölisi.
Nyt alkoi itsepintainen taistelu, joka kuitenkin ajan oloon muodostui
vähän yksitoikkoiseksi. Koskaan ei tuo musta säkkirähjä saanut levätä
kokonaista päivää samalla puolen aitaa. Yöllä vain se sai olla
rauhassa, milloin Menlösin, milloin Montosen puolella.
-- Minä vien sen likakuoppaan, ehdotti lopuksi Anna Riitta, joka alkoi
väsyä tähän turhanpäiväiseen leikkiin.
-- Ei, sanoi rouva Montonen. -- Menlösin rouvan likaiset rätit eivät
kuulu meidän korjattaviin. Sellainen hävytön, sivistymätön ihminen!
Ja kamppailu jatkui.
Rouva Menlös taas sanoi:
-- Vai on rouva Montonen antanut palvelijainsa tehtäväksi syytää
roskansa meidän pihaan! Mutta saadaanpa nähdä, kuka ensiksi väsyy!
-- Äiti antaisi Miinan viedä sen likakuoppaan, että loppuisi moinen
tora, esitti kerran Kaisu-neiti äidilleen.
-- Lapsi, mitä sinä puhut! huudahti rouva Menlös. -- Kuka tämän on
aloittanut? Mekö alkaisimme kantaa Montosen roskia likakuoppaan! Se ei
tule koskaan tapahtumaan.
Taloustirehtööri Menlös tuijotti vaiteliaana eteensä ja pöllytteli
piipustaan tavallista sakeampia savupilviä.
Kauppias Montonen taas tuskin lienee koko asiaa huomannutkaan. Hänellä
oli yllin kyllin tekemistä omissa puuhissaan ja liikehuolissaan.
Puuseppä Markula, tai oikeammin sanoen entinen puuseppä Markula,
jota sanottiin taiteilija Markulaksi, eikä syyttä suotta, sillä hän
oli todellakin taiteilija alallaan, istui Menlösin keittiössä eräänä
pakkaspäivänä, lämmitellen kohmettuneita käsiään hellan edessä.
Markula oli ollut harvinaisen kätevä puuseppä, mutta hänessä oli
liian paljon taiteilijaa antautuakseen milloinkaan vakinaiseen,
yhtämittaiseen ja ankaraan leipätyöhön. Sitäpaitsi joi hän kaikki
rahansa. Hän valmisti, milloin työtuulella oli, näppärästi
pieniä ompelurasioita, joiden kannet hän kaunisti kaikenlaisilla
leikkauksilla, ja kävelykeppejä, joiden päät olivat eläinten pään
muotoisia ja joiden varsissa oli kuvioita, somasti kaiverrettuja,
taikka sananlaskuja, vieläpä runosäkeitäkin, niinkuin: "Ole sauvan,
horjuissan', tue heikkouttan'!"
Sanottiin, jos Markula kertoi jotain:
-- Nyt sinä valehtelet!
Se oli hänen suurimpia surujaan, sillä itse asiassa hän valehteli vain
joskus, hätätilassa, eikä silloinkaan juuri enempää kuin tarvis vaati.
-- On se nyt tuo Montosen rouva vihainen tämän talon rouvalle, sanoi
Markula palvelijattarelle, Miinalle, joka oli kahvinkeittopuuhissa.
-- Olkoon! sanoi Miina, joka uskollisena palvelijana kannatti tässä
riitakysymyksessä hartaasti ja lämpimästi emäntäänsä.
Mutta sitten heräsi hänessä uteliaisuus, ja hän kysyi:
-- Mitä se oikein sanoo?
-- No se sanoo tätä rouva Menlösiä kaupungin sivistymättömimmäksi
ihmiseksi, kertoi Markula.
-- Kuka niin sivistymätön ihminen on? kysyi rouva Menlös, joka samassa
tuli kamaristaan keittiöön.
Markula vaikeni, mutta Miina sanoi:
-- Naapurin rouvahan se kuuluu sellaisia kauheita levittelevän ihmisten
korviin rouvasta.
-- Minustako? kysyi rouva Menlös, ja hänen kasvonsa jäykistyivät äkkiä.
-- Niin, rouvasta juuri, vakuutti Miina.
Markulakin nyykäytti päätään vahvistukseksi.
-- Minä olen kanttorin tytär, sanoi rouva Menlös kuohahtaen. -- Mutta
mikä on rouva Montonen. -- Pahanpäiväinen räätäli hänen isänsä oli!
Parin päivän päästä kertoi Markula Montosen keittiössä, että rouva
Menlös oli sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen paikkaräätälin
sikiöksi. Se tuli rouva Montosen korviin ja hän kiiruhti keittiöön.
-- Mitä se Markula täällä juoruaa?
Markula ensin vähän väkisteli, mutta uudisti sitten kuitenkin
kertomuksensa.
Rouva Montonen karahti tummanpunaiseksi:
-- Nyt Markula valehtelee! sanoi hän kiivaasti.
Markulalle, joka oli tapansa mukaan hieman juovuksissa, nousivat
melkein vedet silmiin, ja hän vannoi, tehden mustalla peukalollaan
leikkausmerkin poikki kaulansa:
-- Jollei ole jumalauta joka sana totta, niin tuosta poikki!
Äänettömänä, selkä suorana poistui rouva Montonen keittiöstä.
Varmaankin lentelisivät repaleisen hiilisäkin jäännökset vielä tänäkin
päivänä naapurusten aidan yli, ellei tuo musta rääsy kerran olisi
sattunut tarttumaan aidan harjalla törröttävään rautanaulaan ja jäänyt
siihen roikkumaan, toinen puoli taloustirehtööri Menlösin ja toinen
puoli kauppias Montosen puolelle aitaa. Kukaan ei viitsinyt kavuta sitä
sieltä irroittamaan, ja sinne se sitten jäi.
Ehkäpä olisi tämä tapaus vähitellen saanut kiihtyneet mielet
lauhtumaan, jutun unohtumaan ja hyvän naapurisovun aikojen kuluessa
jälleen palaamaan, ellei tuleen olisi heitetty uusia, ylen suuria ja
kuivia tervaksia.
Rouva Montonen oli niin suuresti suuttunut rouva Menlösiin, että hän
eräänä päivänä sanoi makasiinimiehelle:
-- Jos Antti olisi hyvä ja menisi naulaamaan tuon Menlösin puolella
olevan lankkuaidan umpeen!
Näin tuli Menlösin palvelijattarelta suljetuksi tie kaivolle ja
likakuopalle.
Menlösin talouden likavedet kaadettiin nyt pihan perimmäiseen nurkkaan,
lankkuaidan viereen, mutta vettä täytyi Miinan kiskoa Perälän kaivolta
asti.
Jos hiilisäkin lennätteleminen olikin ollut vain pitkällistä
etuvartiokahakkaa, niin oli aidan kiinninaulaaminen sitä vastoin
ilmisodan merkki.
Rouva Menlös kertoi kaikille tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin,
miten halpamainen ja pikkumainen rouva Montonen oli, ja rouva Montonen
valitti haikeasti, miten ilkeä ja riidanhaluinen naapuri rouva Menlös
oli. Sellainen sisukas eukko! Mokomakin "tirehtöörskä", ha ha ha!
Maire Mielikki Minerva oli tähän saakka käynyt harva se päivä
tapaamassa Menlösin Kaisua. Heillä oli kaikenlaisia pikku salaisuuksia
keskenään, vaikka Maire olikin useita vuosia Kaisua nuorempi, ja
sitäpaitsi oli heillä yhteisiä käsityösuunnitelmia vaikka kuinka paljon.
Mutta nyt ei Maire Mielikki Minervaa enää koskaan näkynyt Kaisun luona.
Rouva Montonen oli nämä vierailut jyrkästi kieltänyt. Kaisu tunsi
olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi.
Montosten ja Menlösien yhteiset tuttavatkin alkoivat miltei
huomaamattaan jakaantua kahteen leiriin.
V
Täten oli pahahenki saanut viritetyksi näiden ennen rauhallisten
naapurusten välille katkeran vihan ja mielikarvauden.
Ja mitä oli tuo pimeyden kavala päämies käyttänyt välikappaleenaan?
Vanhaa, risaista säkkiä, muodoltaan yhtä mustaa ja vastenmielistä
kuin hän itsekin on, pahanpäiväistä rytkyä, jota ei kukaan mielellään
käteensäkään ottanut. Tämä kirottu säkki valoi nyt joka päivä myrkkyä
kahden arvossapidetyn ja nuhteettoman perheen elämään.
Kun Menlösin palvelijatar kiskoi raskasta vesikelkkaa Perälän kaivolta
asti, oli hän aina katkeroitunut koko Montosen joukkoa kohtaan, ja jos
Anna Riitta silloin sattui kadulla vastaan tulemaan, niin ei Miina
malttanut olla sanomatta:
-- Senkin rättineuvoksetar!
Johon Anna Riitta heti vastasi:
-- Mokomakin rytkytirehtöörskä!
Kumpikin kertoi sitten rouvalleen, mitä toinen oli sanonut, eivätkä
nämäkään pienet kohteliaisuudet olleet omiaan välejä parantamaan.
Rouvat kulkivat pää pystyssä toistensa ohi luomatta naapuriin
pienintäkään silmäystä, ja kun Montosen Wieno Weikko Kotivalo, joka
viime kevännä erosi viidenneltä luokalta ja työskenteli nyt isänsä
konttorissa, tuli kadulla neiti Kaisu Menlösiä vastaan, niin ei hän
kohottanut lakkiaan hänelle.
Ainoastaan herrat Menlös ja Montonen nyökäyttivät vielä toisilleen
päätään, mutta he tekivät sen kuin salaa ja vähän häveten.
Kotielämäkin tuli ikävämmäksi. Rouva Menlös hermostui paljon vähemmästä
kuin ennen ja kohdisti usein puhetulvansa taloustirehtööri Johan Alfred
Menlösiin:
-- Millainen mies sinäkin olet, joka annat itseäsi sillä tavoin
kohdella! Miksi et mene kerrankin Montosen luo sanomaan suoria sanoja!
Vai eikö heidän menettelynsä ole ollut häpeällistä? Tahdotko väittää,
etteivät he ole meitä loukanneet? Onko meille koskaan ennen tuollaisia
hävyttömyyksiä osoitettu? Eikö ole niin, Menlös?
Silloin liikutteli taloustirehtööri Menlös suuria, alaspäin riippuvia
ja julmannäköisiä viiksiään sekä tuuheita kulmakarvojaan, pöllähytti
piipustaan pari kolme ankaraa savupilveä ja vastasi vakavasti:
-- Kyllähän se niin on, rakas Maria.
Mutta ennemmin olisi hän mennyt jalopeurain luolaan ja tarttunut
suurinta jalopeuraa partaan kuin lähtenyt lukemaan lakia herra taikka
rouva Montoselle.
Sen sijaan nousee hän päättäväisesti ylös ja menee asekamariinsa.
Siellä ottaa hän seinältä suurimman pyssyn sekä alkaa sitä puhdistaa ja
öljytä.
Lukija olkoon levollinen: me emme aio toimeenpanna mitään verilöylyä,
eikä se ole herra Menlösinkään tarkoitus. Mutta pyssyjen puhdistus
on hänen mielityötään, joka suuresti rauhoittaa ja virkistää häntä,
milloin elämä tuntuu ikävältä ja mieli pyrkii masentumaan.
Kun hän on irroittanut pyssyn perän eri osiinsa, tarkastanut, onko
lukko vielä hyvässä voiteessa sekä pannut koneiston jälleen paikoilleen
ja kiinnittänyt ruuvit, on hänen otsansa taas kirkastunut ja mieli
tuntuu keveältä. Tyytyväisenä hymähdellen kääntelee hän kirkasta,
täydessä taistelukunnossa olevaa asetta käsissään, katselee nautinnolla
sitä joka puolelta, nousee seisomaan, vetää hanan vireeseen, kohottaa
pyssyn perän poskelleen, tähtää ulos Snellmanin puistoon jotakin
kuviteltua otusta ja painaa liipasinta...
-- Klips! sanoo pyssyn lukko.
Tunnustaaksemme totuuden ei taloustirehtööri Menlös ole koskaan ampunut
yhtään otusta, ei edes varista, eikä pois päiviltä tuomittua vanhaa
kissaa. Eipä hän ole, suoraan sanoen, ampunut koskaan laukaustakaan.
Pyssyjä hänellä on monta, ja onpa hänellä niihin kovia patruunoitakin,
jotka laukaistaessa antaisivat aika paukun, mutta niin kertaakaan ei
hän ole paukauttanut. Ja hyvää isä... mitäpä hän ampuisi? Metsästys
ei ole koskaan häntä huvittanut, eikä viitsi mies vanha seiniinkään
räiskytellä.
Mutta hän rakastaa pyssyjä ja muita aseita, rakastaa niitä samalla
tavoin kuin hän rakastaa seikkailuromaaneita ja Napoleonin
elämäkertoja. Kirjojensa ja aseittensa parissa hän elää
mieltäkiinnittävää seikkailuelämää, sitäkin sopivampaa hänen iälleen,
kun se on aivan vaaratonta ja vaivatonta.
Miten ikävä ja harmillinen tuollainen riita naapurien kesken! Eihän
hän kehtaa enää Montosta silmiin katsoa. Ja niin hyvät ja herttaiset
tuttavat kuin he tähän saakka ovat olleet!
Asekamarissa nämä huolet toki hänen mielestään hetkeksi haihtuvat,
mutta päivällispöytään käytyä alkaa kaikki alusta.
Rouva Montonen taas sanoo miehelleen päivällispöydässä:
-- Oletko huomannut, että Menlösin joukko tekee nyt kaikki ostoksensa
Laukkolan puodista?
-- Vai niin, vastaa kauppias Montonen hajamielisesti, kaataen
karahvista kaljaa lasiinsa.
-- Miksi et kehoita Menlösiä pitämään eukkoaan vähän aisoissa... niin
vätys mieheksi kuin hän muuten onkin.
-- Ei minulla ole aikaa sekaantua teidän keskinäisiin riitoihinne...
-- Vai niin, vai ei se sinua ensinkään liikuta, millä tavoin ihmiset
vaimoasi kohtelevat?
-- No mutta rakas mamma! Nyt sinä hermostut aivan syyttä suotta...
lasten kuullen.
Rouva Montonen vaikenee, mutta hänen mielensä on katkera.
Ikävää on...
Impi Ilmeen syntymäpäivillä oli pari tätiä, niistä toinen Impi Ilmeen
kummi. Hänkös vasta tiesi kertoa, millaisia juoruja rouva Menlös on
rouva Montosesta kaupungille levitellyt. Kuolleet hevosetkin sellaisia
kuullessaan seisomaan kavahtavat.
Tämä kaikki on sangen harmillista. Mitä pahaa ovat Montoset kenellekään
tehneet, josta heidän nyt pitää näin kärsiä?
Nilkutti vanha neiti Anderson, herännyt ja hyvä ihminen, rouva Montosen
luo:
-- Sopikaa, Herran nimessä, rakkaat lapset! Sehän on ihan
tyhjänpäiväinen juttu!
-- Minä en ole rouva Menlösille mitään pahaa tehnyt, sanoi rouva
Montonen. -- Jos hän tulee pyytämään minulta anteeksi, niin kyllä minä
annan.
Neiti Anderson kävi rouva Menlösinkin luona.
-- Ettekö toki voisi sopia, rakkaat ystävät? Koko kaupunki alkaa
ihmetellä.
-- Sen minä kyllä uskon, sanoi rouva Menlös. -- Mutta jos rouva
Montonen antaa avata aidan ja pyytää anteeksi, niin en minä ole se
ihminen, joka antaa auringon laskea vihansa yli. Eikö niin, Menlös?
Ja taloustirehtööri katseli ulos ikkunasta kädet selän takana ja sanoi:
-- Aivan niin, rakas Maria.
Neiti Anderson huokasi ja lähti pois. Eikä siitä sen parempaa tullut.
Päinvastoin tuli siitä vielä paljon pahempaa.