Taloustirehtööri Menlösin lähin naapuri on kauppias Adam Montonen.
Epäilemättä on kauppias Adam Montonen kaupunkimme rikkain mies.
Hänellä on suuri talo, suuri kauppa, suuri, pitkä rouva ja suuri perhe.
Hänellä on yksitoista lasta, ja niistä on kahdeksan kotona.
Itse hän sitä vastoin on pienehkö mies, jolla on turpeat, partaiset
posket, ja hänen vatsansa on niin tasaisen pyöreä, kuin olisi
kansakoulun opettajahuoneen ikkunalta otettu siellä oleva, pienellä
jalustalla seisova maapallo, sahattu se keskeltä kahtia ja pistetty
toinen puolikas kauppias Montosen liivien sisäpuolelle, kupera puoli
ulospäin. Hän on ahkera mies ja taitava kauppias, ja monet suuret
maakauppiaat ostavat tavaransa häneltä.
Hänen talonsa on hyvässä kunnossa ja äskettäin maalattu. Siinä on
suuret ikkunat, joissa riippuvat kauniit verhot, ja siinä on monta
huonetta, joiden kalustus on arvokas ja varallisuutta todistava.
Järjestys ei ehkä aina ole yhtä mallikelpoinen kuin taloustirehtööri
Menlösin asunnossa, mutta, hyvät ihmiset, sellainen lapsilauma!
Rouva Montonen on kodissaan yhtä ehdoton valtias kuin rouva Menlös
omassa kodissaan. Kauppias Montosella ei ole aikaa eikä haluakaan
puuttua talousasioihin, sillä onpa hänellä yllin kyllin tekemistä
liikeasioissa. Onhan hänellä kolme kauppapalvelijaakin, joista vanhin,
pisin ja laihin samalla on kirjanpitäjä, ja sitäpaitsi on hänen
liikkeensä palveluksessa makasiinimies ja renki. Ja kaikkia näiden
toimia johtaa, valvoo ja järjestelee kauppias itse, tuntien samalla
suuren kauppavarastonsa viimeistä naulaa myöten.
Mutta vaikka kauppias Montonen ei puutukaan taloustoimiin ja antaa
puolisonsa ne kokonaan määrätä, niin älkäämme silti suinkaan luulko,
että perhe-elämä tässä talossa olisi isännällekään yksitoikkoista
ja harmaata. Jos sanomme taloustirehtööri Menlösin kotielämää
ihanteelliseksi, niin milläpä sanalla sitten määrittelisimmekään
kauppias Adam Montosen perhe-elämän laadun?
Niin suuri perhe! Ja kuitenkin: millainen kotihenki, millainen
vanhempien ja lasten keskinäinen rakkaus! Liikuttavaa, sanalla sanoen.
Jo nimistäkin sen näkee.
Isällä itsellään on vain yksi nimi, vanhanaikuinen Adam. Ja yksi nimi
on rouva Montosellakin, Mathilda.
Mutta lapsilla on jokaisella kolme nimeä, vaikka onkin yksitoista
lasta. Ja miten kauniita ne ovatkaan, ne nimet! Runoutta kerrassaan.
Pojilla on nimiä sellaisia kuin Urho Uljas Wäinämöinen, tytöillä taas
sellaisia kuin Impi Ilme Ilonamme ja Maire Mielikki Minerva. Tylyt
vanhemmat, joiden mielet käyvät sitä nurjemmiksi, mitä suuremmaksi
lapsilauma lisääntyy, eivät suinkaan antaisi lapsilleen tällaisia
nimiä. Kaikki nuo nimet eivät tosin ole almanakassa, mutta rouva
Montonen on almanakasta poissa oleville nimille määrännyt kullekin
oman nimipäivänsä, joka on merkitty ruokasalin uuninreunalla olevaan
nimipäiväalmanakkaan.
Joka vuosi vietetään kauppias Montosen perheessä neljäneljättä
nimipäivää ja kaksitoista syntymäpäivää. Nimipäiviä olisi oikeastaan
oleva kolmekymmentäviisi ja syntymäpäiviä kolmetoista, mutta
järjestyksessä toinen pojista, Kaarlo Kallis Kalpaveljyt, sattui
syntymään isän syntymäpäivänä, tammikuun 28 päivänä, eikä nimeä hänelle
annettaessa huomattu, että tuo päivä on juuri Kallenpäivä.
Tämän valitettavan epähuomion takia joutui Kaarlo Kallis Kalpaveljyt
siis kärsimään kaksinkertaisen vahingon, menettäen ei ainoastaan
oman erikoisen syntymäpäivänsä vaan myöskin yhden nimipäivistään.
Pienenä hän siitä usein nurisikin ja juonitteli vanhemmilleen, mutta
aikamieheksi tultuaan on hän miehen voimakkaalla tyyneydellä alistunut
tähän kohtalon ansaitsemattomaan vääryyteen.
Näiden nimi- ja syntymäpäivien vietossa puhkeaa kauppias Montosen
perheessä vallitseva kaunis suhde heleimpään, viehättävimpään kukkaansa
neljäkymmentä kuusi kertaa vuodessa.
Aikaisin aamulla keräytyvät vanhemmat lapset pitkissä yöpaidoissaan
laulamaan päivän sankarin oven taakse. Lauletaan kaksi, jopa
kolmiäänisestikin: "Aamulla varhain", "Sua lähde kaunis katselen"
ja "Herää, herää, herää! Jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla", ja
jos juhlija on sisko tai veikko, niin syöksähdetään laulun päätyttyä
sisään, temmataan peite hänen päältään ja huudetaan: "Onnea, onnea!"
niin että korvat menevät lukkoon. Mutta jos päivän sankari on isä tai
äiti, niin juoksevat laulajat suutelemaan äitiä tai taputtelemaan isän
partaista poskea. Ja aina on kahvipöydässä nimipäivärinkilät ja muut
hyvyydet. Poissa olevienkin nimipäivät vietetään omantunnontarkasti
ja lähetetään heille joukko onnittelukortteja sekä seuraavana päivänä
kirje, jossa kerrotaan, millaista oli ja oliko vieraita.
Jokapäiväisessä arkielämässäkin ilmenee tämä kaunis suhde tuhansissa
vaihtelevissa muodoissa. Jos isä aivastaa aamiaispöydässä, niin
huutavat kaikki lapset riemuiten: prosit! Ja jos pienin veikko tai
sisko kompastuu kynnykseen loukaten nenänsä ja alkaa parkua, niin
hyökkäävät vanhemmat sisarukset heti kynnyksen kimppuun, hakkaavat sitä
nyrkeillään ja huutavat: "paha kynnys, paha kynnys!" kunnes tapaturman
uhri, tyytyväisenä pahan kynnyksen saamaan kuritukseen, alkaa hymyillä
kyyneltensä takaa ja itsekin ryhtyy pienellä kädellään piiskaamaan
kynnystä.
Rouva Montonen on käytöksessään hillitty ja arvokas. Hän pitää lapset
siististi puettuina eikä koskaan peruudu sanastaan.
Näin kaunista on tämän onnellisen perheen elämä. Ei kukaan syrjäinen
voi sanoa muuta, kuin että tyytyväisyys ja hiljainen elämänilo asuvat
tässä hyvinvoivassa kodissa.
Mutta ah! Ei ole täydellistä onnea maan päällä. Tämänkin maallista
siunausta niin runsain määrin osakseen saaneen perheen vanhempia
jäseniä painaa salainen suru.
Ja se on se, ettei kauppias Montosesta vielä ole tehty kauppaneuvosta.
Koko kaupunki sitä muuten ihmettelee. Kauppaneuvos Lundqvistin
kuolemasta on jo kolmattakymmentä vuotta, ja koko tämän ajan on
kaupunki saanut olla ilman kauppaneuvosta. Lepääkö tämän kaupungin
yllä todellakin taivaan kirous, niinkuin postimestari väittää? Siltä
se vähän näyttää. Ei saada kauppaneuvosta, eikä saada vakinaista,
arvokasta pormestaria...
Kahdesti on jo kauppias Montonen tehnyt lahjoituksia yleishyödyllisiin
tarkoituksiin, ja molemmilla kerroilla on hänen nimensä ollut
painettuna maan kaikkiin sanomalehtiin uutisessa, jonka otsikkona
on ollut "Jalomielinen lahjoitus". Näitä uutisia on rouva Montonen
leikannut eri lehdistä talteen ainakin toista kymmentä. Mutta mitään
muuta seurausta ei ole kuulunut.
Joka kevät pääsiäisen edellä on muuten aina tyyni ja rauhallinen rouva
Montonen omituisen levoton. Hän ei oikein tiedä, mitä tehdä päivisin,
ja öisin hän nukkuu huonosti. Herra Montonen taas istuu usein pitkät
hetket kirjoituspöytänsä ääressä, tuijottaen hajamielisenä eteensä
ja pyörittäen kynää koneellisesti kädessään. Ja kun hän sitten
sattuu vilkaisemaan edessään olevaan paperiarkkiin, niin huomaa hän
kirjoittaneensa ajatuksissaan:
"K. Herra... K. Herra... K. Herra Kauppaneuvos..."
Kauppias Montonen repii paperin pieniksi palasiksi ja pistää palaset
paperikoriin.
Jokaisessa talossa koko kaupungissa sanotaan samoihin aikoihin:
-- Saa nähdä, joko Montosesta nyt tulee kauppaneuvos!
Mutta pääsiäinen tulee ja menee ilman että kauppias Adam Montosen nimeä
näkyy sanomalehtien julkaisemissa pitkissä luetteloissa.
Viikon kuluttua jo Rouva Montonen iloisesti naurahtaen sanoo toisille
rouville, jotka sukankutimineen ja koruompeluksineen ovat hänen luonaan
iltapäiväkahvilla:
-- Kuinka ihmiset sentään ovat hassuja! Kaikki ihmettelevät, miksi ei
muka miehestäni ole tehty kauppaneuvosta! Ikäänkuin ihminen olisi sen
parempi, vaikka hänellä tuollainen arvonimi olisikin! Mutta meillä
ollaan niin tavattomasti tittelinkipeitä...
Silloin sanovat toiset rouvat:
-- Aivan niin, rakas Mathilda. Mutta kuka olisi paremmin ansainnut
kauppaneuvoksen arvonimen kuin juuri sinun miehesi!
Lukuunottamatta tätä hiljalleen kalvavaa surua, jota ei paljonkaan
lievennä se seikka, että syy arvonimen viipymiseen tuntuu aivan
käsittämättömältä, on kauppias Montosen ja hänen perheensä elämä
onnellinen ja rauhallinen.