Papinkatu ja Savikuopankatu muodostavat yhtyessään suuren savikuopan
luona kolmikulman, jota kolmannelta sivulta rajoittaa kauppias
Niklaksen pitkä makasiinirakennus. Tämä kolmikulma, joka muodoltaan
muistuttaa suurta lumiauraa, on eristetty ympäristöstään harmaalla,
paikka paikoin lahonneella ja maahan vaipuneella rima-aidalla. Tätä
paikkaa nimitetään Snellmanin puistoksi. Olisi kuitenkin erehdys
luulla nimen ikuistuttavan _suuren_ Snellmanin muistoa. Päinvastoin
johtuu puiston nimi pienestä seppä-Snellmanista, jolla ennenvanhaan
oli paja savikuopan lähellä. Minkä tähden tätä aluetta muuten sanotaan
puistoksi, siitä on hyvin vaikea mennä mitään varmaa lausumaan, sillä
yhtään puuta ei siinä ole, ei ainoatakaan, eikä ole kai koskaan
ollutkaan. Sitävastoin kasvaa siinä hyvää heinää, jonka niitto-oikeudet
myydään joka kevät rahatoimikamarissa julkisella huutokaupalla, samalla
kun kaupungin muutkin heinämaat.
Papinkadun varrella asuvan taloustirehtööri Johan Alfred Menlösin
talosta on näköala viidestä kadunpuoleisesta ikkunasta juuri
edelläkuvattuun Snellmanin puistoon.
Johan Alfred Menlös oli vaivaistalon taloudenhoitajana jossakin
suuremmista kaupungeistamme. Tätä tointaan hoiti hän niin etevästi,
että sai taloustirehtöörin arvonimen. Siitä on kuitenkin jo niin monta
vuotta, että herra Menlös voi nykyisin ajatella arvonimeään tuntematta
huimausta, niinkuin alkuaikoina oli asianlaita. Sisarensa kuoltua
peri hän tämän talon Snellmanin puiston vierestä ja muutti siihen
säästöineen, vaimoineen ja tyttärineen nauttimaan vanhuuden lepoa
kunnialla suoritetun päivätyön jälkeen.
Taloustirehtööri Menlösin pihamaa on samanlainen kuin kaupungin
muutkin pihamaat. Siellä on sekä vesitynnyri rattailla että koiraton
koirankoppi, ja myöskin hänen puutarhassaan on humalamaja. Päältä
nähden luulisi siis taloustirehtööri Menlösin taloa samanlaiseksi kuin
kaikkia muitakin kaupunkimme taloja.
Mutta käykääpä sisään!
Jo eteinen on erikoinen.
Jos outo vieras varsinkin puolihämärissä astuu varomattomasti ulkoa
eteiseen, niin voi hän saada sydämentykytyksen. Mahdollista on, että
hän säikähtää niinkin kovin, että vatsa tulee kipeäksi. Joka nurkasta
pistää näet esiin uhkaavat, monihaaraiset sarvet. Saattaisipa hän
luulla joutuneensa vaikka pirujen luolaan, ellei hän muistaisi,
että piruilla ja kuppareilla on vain lyhyet, haarattomat sarvet.
Tarkemmin katsottuaan huomaakin hän nuo suuret, monihaaraiset sarvet
rauhallisiksi ja vaarattomiksi hirvensarviksi, joita herra Menlösin
eteisessä käytetään vaatenaulakkoina.
Käytyämme saliin näemme, että siinä on kolme ikkunaa, joista on näköala
Snellmanin puistoon ja joiden välissä on suuria palmuja viheriäiseksi
maalatuissa saaveissa. Onpa salissa mahtavan suuri, vanha ja ruskeaan
vivahtava pianokin. Sen päällä on kaunis lintuhäkki, missä hyppelee
kaksi kanarialintua. On leikkauksilla ja koukeroilla koristeltu matala
kirjahylly, jossa on valokuva- ja postikorttialbumeja ynnä joukko
korukantisia kirjoja.
Vielä on salissa mustaksi kiilloitettu sohvapöytä sohvineen ja
päällystettyine, käsinojalla varustettuine tuoleineen, ja sohvan
yläpuolella on paksuissa kehyksissä taulu: uljas, kolmimastoinen laiva,
joka levitetyin purjein ylpeänä halkoo korkeita viheriäisiä aaltoja.
Mutta jos salista käymme sen oikealla puolen olevaan kamariin, niin
mitä näemmekään!
Olemmeko tulleet museoon vai suuren ryöväripäällikön majaan?
Tuolla on ristissä seinällä kaksi kaksipiippuista haulikkoa ja
tuolla taas kaksi yksipiippuista luotipyssyä. Toinen on vanha ja
suustaladattava -- ehkäpä herra Menlösin esi-isät olivat sillä
puolustaneet kotikontuaan verenhimoisia vihollisia ja karvaisia
metsänpetoja vastaan -- ja toinen uudenaikuinen, perästäladattava. Oli
seinällä vielä metsästyslaukku, oli vaskitorvi, sellainen, jollaisella
postiljoonit vanhoissa kuvissa toitottelevat, oli kaksi miekkaa, leveä
ja kapea, suuri tikari, pieniä ja suuria puukkoja ynnä muita aseita.
Pöydällä on kaksi mustaa, vain vähän ruostunutta kanuunankuulaa.
Ja kaikkea tätä sotaista komeutta katselee kuvastaan seinältä
suuri sodanpäämies Napoleon Bonaparte kiinteissä housuissaan ja
kolmikulmaisessa hatussaan, käsi ylpeästi liivin rakoon pistettynä.
Taloustirehtööri Menlös on yhtä sotaisen näköinen kuin hänen
asekamarinsakin. Hän on pitkä, laihanlainen, suoraselkäinen vanha
mies, jolla on kirkkaat silmät tuuheiden kulmakarvojen alla ja julmat,
alaspäin riippuvat viikset. Ja yhtä sotaiset ovat hänen tapansakin.
Milloin hän ei puhdistele pyssyjään tai hio miekkojaan, lukee hän
keinutuolissa Napoleonin elämäkertaa, murahtaen silloin tällöin
itsekseen.
Mutta milloin hän ei käsittele aseitaan eikä lue Napoleonin
elämäkertaa, kävelee hän edes takaisin huoneissaan piippuaan poltellen
ja kuunnellen paksun, välistä kiivaan rouva Menlösin torumista,
järkähtämättömänä kuin se Suomen sodan sankari, joka piippuaan
luotituiskussakin imeskeli.
Rouva Maria Menlös on, kuten sanottu, lihava, ja välistä hän kiivastuu.
Voidaanpa sanoa, että hän kiivastuu varsin useinkin. Riitaa ja epäsopua
ei perheessä silti kuitenkaan synny, sillä sotilaallisesta ulkonäöstään
ja sotaisista tavoistaan huolimatta on herra Menlös rauhan mies, eikä
ole vielä koskaan hänen päähänsä pälkähtänyt ryhtyä vastustamaan
vaimoaan. Ja kun rouva Menlös väsyy ja lopuksi huudahtaa:
-- Eikö se sitten ole niinkuin minä sanon, Menlös?
Niin herra Menlös imaisee miettiväisenä pari pitkää savua piipustaan ja
sanoo:
-- Juuri niin, rakas Maria!
Muuten on rouva Menlös toimelias talonemäntä. Hän on ankara
järjestyksenihminen ja kiinteä, mutta oikeudenmukainen
palvelijattariaan kohtaan. Lehmät, joita on kolme, ovat aina puhtaat ja
lihavat, ja navetta pidetään siistinä.
Heidän ainoa lapsensa Kaisu on hiljainen ja tottelevainen,
parinkymmenen vuoden ikäinen neitonen, ja taitava käsitöissä. Tuolla
hän nytkin istuu pienessä ruokasalissa, joka samalla on perheen
yhteisenä seurusteluhuoneena, päärmäten ja merkaten nenäliinoja. Ei ole
isällä mitään häntä vastaan valittamisen syytä, eipä edes äidilläkään.
Näin viettävät nämä kunnioitettavat ja kelpo ihmiset, taloustirehtööri
Menlös perheineen, nuhteetonta ja kristillistä elämää, asuen rauhassa
ja sovinnossa keskenään ja koko ympäristönsä kanssa. Vuodet vierivät
hiljalleen, tuomatta mitään muita muutoksia heidän elämäänsä, kuin että
herra Menlös tulee joka vuosi yhden vuoden vanhemmaksi, rouva Menlös
yhden tuuman paksummaksi ja Kaisun hameet kaksi tuumaa pitemmiksi. Hän
alkaakin olla jo melkein aikaihmisten kirjoissa, jota ei voi sanoa
kaikista kaksikymmenvuotisista tytöistä.