Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1916.
I
Ei ole kaupunkimme vielä lopen vanha, sillä onpa niitä vanhempiakin,
mutta eipä se ole enää aivan eilispäiväisiäkään. Monta on rakennettu
maahan kaupunkia, kauppaloista puhumattakaan, sen jälkeen kun tämän
kaupungin asemakaava vahvistettiin.
Aluksi kaupunki ikäänkuin arasteli vettä ja asettui mäen taakse, mutta
vanhemmaksi tultuaan kurkisti se mäen yli ja ajatteli: miltähän tuolla
toisella puolen tuntuisi?
Ja se tuli uteliaaksi ja kömpi vihdoin varovaisesti mäen yli, kunnes
lopuksi pääsi rantaan asti, lahden poukamaan. Ja siihen se tietysti
pysähtyi.
Mutta kirkko ei tullut perässä. Se jäi rauhallisena paikoilleen mäen
taakse, ja siellä se on tänäkin päivänä iäkkäiden matalien talojen
keskellä kuin kana poikueineen.
Kullakin talolla on oma pihansa, jossa on vesitynnyri rattaineen ja
koirankoppi pihan perällä. Kopissa ei tosin ole koiraa eikä tynnyrissä
vettä, mutta se ei tee mitään, sillä molempia voi hankkia silloin kun
niitä tarvitaan, ja sitä ennen on niitä turha hankkiakaan.
Sitäpaitsi on jokaisella talolla oma puutarhansa, jossa kasvaa useita
puita, myöskin omenapuita, jotka kuitenkaan eivät koskaan kuki
eivätkä hedelmiä kanna. Mutta vielä useampia ja useammanlaatuisia
pensaita näemme näissä puutarhoissa. On karviaismarjapensaita, on
viinimarjapensaita, joissa on sekä punaisia että valkoisia, vieläpä
mustiakin viinimarjoja, ja pensaiden välissä kasvaa pitkää, mehevää
heinää, jota lehmä kyllä söisi.
Puutarhan perällä on parin suuren koivun tai kuusen välissä humalamaja,
ja sen keskelle on maahan isketty oikein aika pölkynmötkäle. Pölkyn
päähän on naulattu pöydäksi lyhyt, mutta leveä, sileäksi höylätty ja
viheriäiseksi maalattu lankun pätkä.
Kadut eivät ole kivetyt, ja tarpeetontahan se onkin, kun niissä on hyvä
hiekkapohja, joka sateen jälkeen kuivaa pian, ja mihinkähän olisi niin
kiire, ettei joutaisi sen kuivumista odottamaan? Eräs talonomistaja
yritti komeuden vuoksi kivetä katuosansa, mutta työ jäi puoliväliin,
kun kivet loppuivat kesken. Pikkupojat kaivoivat sitten lopuksi nekin
irti ja kuljettivat ne eri pihoihin, käyttääkseen niitä omiin ja
hyödyllisempiin tarkoituksiinsa. Sekään talonomistaja ei enää uudista
yritystään, sillä hän on jo kuollut, ja leski on pystyttänyt hänen
haudalleen kiven, joka varmaankin painaa yhtä paljon kuin kaikki nuo
hukkaan menneet katukivet yhteensä.
Onpa kaupungissamme kivitalokin.
Se on torin varrella ja on se kaksikerroksinen. Sitä sanotaan
raatihuoneeksi, koska sen alakerrassa on raatihuone ja raastuvanoikeus.
Siellä alakerrassa on myöskin poliisikamari. Poliisikamarissa pelaavat
konstaapelit suurella kätevyydellä ja jokseenkin risaisilla korteilla
Mustaa Pekkaa, ja talon yläkerrassa on ravintola, josta hyvin tai
ainakin siististi puetut ihmiset saavat sekä miedompia että väkevämpiä
väkijuomia. Ravintolassa on paljon tupakansavua, joka ei tunnu lähtevän
sieltä tuulettamallakaan, ja vielä enemmän on sitä poliisikamarissa.
Mutta sitäpä ei koskaan tuuletetakaan.
Raatihuoneenkatu kulkee raatihuoneen ohi ylös mäelle ja sieltä sitten
vanhempaan kaupunginosaan. Tämä katu on aina talvella jäässä ja siitä
syystä kerrassaan erinomainen mäenlaskupaikka. Mäen rinteessä on
nimittäin kaupungin paras kaivo, jota sanotaan raatihuoneen kaivoksi,
ja sekä vesikorvoista että ämpäreistä loiskuva vesi jäädyttää kadun.
Hevosille ei siitä kuitenkaan ole minkäänlaista haittaa, sillä kukaan
selväpäinen hevosmies ei aja Raatihuoneenkatua uudesta kaupunginosasta
vanhaan, vaan kiertää mäen ympäri Koulukatua pitkin.
Kaivon pumpussa oli ennen oikea letkukin, mutta kun se meni rikki,
niin ilmestyi siihen kolmen päivän kuluttua vaatteesta tehty
vedenjohdattaja. Kukaan ei tiedä, kuka sen oli siihen kiinnittänyt,
mutta kun konstaapeli Kappari pari viikkoa myöhemmin sattui näkemään
uuden letkun, niin tunsi hän sen heti ja sanoi: "Sehän on leipuri
Mattilan kalapöksyjen lahje... tunteehan sen tuosta polven kohdalla
olevasta sinisestä paikasta".
Raatihuoneenkadun mäen reunassa on patsaan päässä valkeaksi maalatusta
rautapellistä tehty taulu, jossa on kirjoitus:
"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla".
Mäkeä laskiessaan osoittavat pojat taitoaan nakkaamalla ohikiitäessään
tuota taulua jäänpalasilla. Jos heitto osuu, niin rämähtää pelti
pahasti. Poliisit ovat kyllä pojille sanoneet, ettei siihen saa
paiskella, mutta pojat ovat unohtaneet tämän kiellon.
Sakkotaulu on pantu siihen silloin, kun pojat kerran mäkeä laskiessaan
olivat ajaneet vanhan pormestarin koiran päälle niin että koiralta
katkesi jalka. Koira täytyikin tappaa. Mutta vanha pormestari on jo
aikoja sitten kuollut, eikä uusilla pormestareilla ole ollut koiria.
Oikeastaan ei kaupungissa ole varsinaista pormestaria nähtykään sitten
vanhan pormestarin kuoleman, sillä uudet ovat vaihtuneet alinomaa
ja senkin vähän aikaa hoidattaneet virkaansa nuorilla hovioikeuden
auskultanteilla, joista vanhin lienee ollut seitsemänkolmatta vuoden
ikäinen. Se on kyllä tämän kaupungin suurimpia suruja, mutta mitäpä
tehdä? Eihän pormestareita voi toki poliisiputkassakaan säilyttää, ja
irrallaan ollen ne taas kohta häviävät kaupungista. Vanha postimestari
sanoo, että kaupunkimme yllä lepää taivaan kirous. Pappia ei saada
muuttamaan, vaikka tiputettaisiin hänen eteensä tielle kirkkaita
markanrahoja toiseen seurakuntaan asti, kun taas pormestarit livahtavat
läpi käsien kuin limaiset matikat. Mutta postimestarin mielikarvauden
ymmärtää hyvin, sillä vanha pormestari oli ihanteellinen skruuvitoveri.
Mäen korkeimmalla kohdalla, alastomalla kalliolla, on näkötornikin. Se
kuuluu näkyvän hyvin pitkän matkan päähän, mutta miten pitkän matkan
päähän siitä näkisi, sitä ei tiedetä, koska ei kukaan ole vielä siellä
ylhäällä ollut. Se mies nimittäin, joka oli ottanut tornin urakalla
rakentaakseen, poistui paikkakunnalta, ennenkuin torni tuli ihan
valmiiksi. Taikka oikeastaan tuli torni kyllä valmiiksi, mutta sen
sisään jäivät portaat tekemättä, ja tekemättä ne pysyvätkin, koska
rakennuttaja oli ennen katoamistaan ennättänyt nostaa valtuusmiesten
tarkoitusta varten myöntämän määrärahan loppueränkin.
Kaupunkilaisten pääelinkeinoja ovat kaupankäynti ja karjanhoito.
Maanviljelystä ja kalastustakin harjoitetaan jossain määrin, ja jos
kaupungin hotelliin tulee matkustaja, joka kehuu omistavansa liikoja
rahoja, niin kynitään ne häneltä korttipelissä pianohuoneessa.