II.

Oli vain kaksi päivää jouluun ja vielä oli paljon saatava valmiiksi

ennen jouluaattoa, jolloin John Carson tapansa mukaan saapui kotiin

kaukaa Mustan joen tukkileiristä, terveenä, ahavoituneena ja

nälissään. Rouva Carson ja Amanda rakensivat iltapäivällä hikipäissä

kurpitsa-, omena- ja lihapaistoksia ja paistoivat suuressa porisevassa

rasvapadassa loppumattomat kasat tuoksuvia, kullanruskeita munkkeja.

Vähänpä nämä molemmat naiset ennättivät ajatella myrskyä, joka oli

tuiskunnut umpeen takametsän kapeat tiet. He tiesivät, etteivät vähät

myrskyt voineet estää John Carsonia lumikengillään tulemasta jouluksi

kotia. Mitä hänelle merkitsi nelisenkymmentä mailia erämaan teitä,

vaikkapa kolmenkymmenen asteen pakkasessa? Erehtymättä kuin almanakka

he tiesivät hänen tulevan ja huutavan hämärtyväin kinosten poikki,

potkaisevan lumikengät jalastaan ovensuuhun ja kiireellä pyyhkäisevän

huurteen parrakkaista huulistaan, ennenkuin sulkisi syliinsä vaimonsa

ja tyttärensä. Sen asian puolesta nämä naiset olivat aivan levolliset.

Talven suurta tapausta ei tarvinnut epäillä.

Amanda ei kiireissään joutunut ajattelemaan suurta jouluvierasta, jonka

hän oli navettaan taluttanut. Mutta kun hän äitinsä keralla lähti

iltahämärissä lehmiä lypsämään ja antamaan karjalle yöksi ruokaa,

huomasi hän, että se oli saanut toisenkin sarvensa irti nyhdetyksi,

ehkäpä siitä syystä, että painon epätasaisuus siitä tuntui ilkeältä.

Rouva Carson oli sydämellisesti hyvillään siitä muutoksesta, joka

sen ulkomuodossa oli tapahtunut, huomauttaen Amandalle, että »se

nyt näytti paljon luonnollisemmalta». Hän meni sen luo ja silitti

sitä alentuvasti; ja kun se puolestaan luottavasti tavoitteli hänen

esiliinaansa pitkällä tunteellisella turvallaan, niin Amanda päätti,

että sen perheeseenkuuluvaisuus oli taattu. Hän tiesi, että hänen

äitinsä siihen kerran suostuttuaan pitäisi siitä aivan yhtä paljon kuin

vanhasta Jerrystä ja punaisen ja valkean kirjavista lehmistä.

Seuraavana aamuna oli pureva pakkanen eikä pilvenhattaraakaan taivaan

sinisellä kannella. Amanda oli aikonut valjastaa hirven nähdäkseen,

oliko se tosiaan opetettu. Mutta kotona oli vielä liian paljon

hommaa. Luumuvanukas oli vielä valmistamatta. Vaikka hirvijättiläisen

valjastaminen olisikin ollut niin uutta ja kiihoittavaa huvia, niin

vaati velvollisuus häntä vakaasti perkaamaan siemeniä rusinoista.

Huoahtaen hän totteli; ja jonkun verran lohdutusta hän osasi hankkia

rusinoista itsestään, ne kun olivat makeita ja mehukkaita, kaikkein

parhaita, mitä Brine Settlementistä oli voinut saada.

Rusinavati oli valtava, sillä John Carsonilla oli hyvä ruokahalu ja

hän tahtoi, että vanukkaassa piti olla paljon tavaraa. Mutta ennenkuin

Amanda oli työtään vielä puoleksikaan suorittanut, tuli keskeytys — ja

rusinat unohtuivat.

Kuului varma kolkutus, joka uudistui, ennenkuin rouva Carson ennätti

mennä ovelle. Vieras oli hyvännäköinen nuori mies, joka ulkona potkaisi

lumikengät jalasta ja kohteliaasti otti päästään ison karvalakkinsa

sisään astuessaan. Rouva Carson kiirehti viemään hänelle tuolia;

ja Amanda taas, jonka kädet olivat huomattavasti ryvettyneet,

korjasi hiuksiaan taapäin pyöreällä valkoisella käsivarrella ja

väläytti hänelle sydämellisen tervetuliaishymyn. Vieras oli puettu

tukkimiehen paksuihin kotokutoisiin vaatteisiin ja lehmännahkaisiin

varsimokkasiineihin, mutta kun hän avasi paksun takkinsa, näkyi

hänellä kaulassaan olevan huomattavan puhdas, palttinainen kaulus ja

sievästi solmittu rusetti. Hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, vaikka

poikamaiset, silmät tummat, katse suora, ruskeat viikset lyhyiksi

leikatut, ja heti tervehdyksen laadusta Amanda päätti, että vaikka hän

ehkä olikin tukkilaisleiristä tullut, niin ei hän varmaankaan itse

ollut tukkilainen.

»Ettekö tahdo istua lähemmäksi tulta?» ehdotti rouva Carson

sydämellisesti. »Ulkona on oikein kylmä.»

»Ei, kiitoksia, ei juuri vielä. Sormeni ovat vähän paleltuneet!»

vastasi vieras, vetäen kädestään villaiset tumput ja hieroen käsiään —

jotka Amanda huomasi voimallisiksi ja hyvin hoidetuiksi. »Tehän olette

rouva Carson, eikö niin?» hän jatkoi.

»Se sama», sanoi rouva Carson, ja Amanda, mukaan päästäkseen, nyökkäsi

päätään.

»Minun nimeni on Ross — Alec Ross. Ja minä olen parhaillaan tulossa

Forks Brookista, Donovanin leiriltä. Satuin poikkeamaan Crimminsille

— ja hyvä oli, että sen tein. Tapasin rouva Crimminsin vaarallisesti

sairaana — luulisin sitä keuhkokuumeeksi tai joksikin sentapaiseksi. Ja

hän on aivan yksinään. Ei koko talossa muuta kuin kolmivuotias poika ja

heikko vanha isoisä, joka, kuten tiedätte, kaipaa melkein yhtä paljon

hoitoa kuin lapsikin.»

»Voi kuitenkin!» huudahti Amanda säälivästi, laskien rusinamaljan

pöydälle ja lähtien käsiään pesemään. Nuoren miehen katse seurasi häntä

vilpittömän hyväksyvänä.

»Voi voi, kuinka ikävää!» sanoi rouva Carson huolestuneella äänellä.

»Ukko on melkein umpisokea ja kuuro kuin pölkky.»

»Minä hoidin asiat niin hyvin kuin taisin», Ross jatkoi, »ja nyt minä

olen matkalla kauppalaan tohtoria hakemaan. Mutta te tiedätte, kuinka

sen asian laita on. Vaikka pitäisin kuinka kiirettä, niin en pääse

sinne takaisin ennen huomisaamua. Kamalaa on ajatella, mitä sillävälin

voi tapahtua. Minä ajattelin — toivoin — että täällä ehkä voisi olla

joku, joka lähtisi sinne ja jäisi heidän luokseen, kunnes palaan. Mutta

minä huomaan, että se on mahdotonta. Naisen olisi mahdotonta ajaa

hevosella ne viisitoista mailia nietoksia, jotka juuri olen kulkenut.»

Rouva Carson väänteli käsiään.

»Voih», hän huudahti tuskissaan, »Nancy Crimmins parka semmoisessa

hädässä, emmekä me voi sormeammekaan liikuttaa häntä auttaaksemme!

Sukkelaan, Mandy, laita herra Rossille kuppi kuumaa teetä. Ei, herra

Ross, istukaa rauhassa», hän jatkoi käskevästi, huomatessaan nuoren

vieraan aikovan nousta. »Odottakaa pari minuuttia, kunnes saatte teetä,

niin kuljette sitten sitä nopeammin ja kauemmaksi.»

Kun Brine Settlementiin vielä oli runsaasti viidenkolmatta mailin

matka, myönsi Ross hänen neuvonsa viisaaksi ja vaipui takaisin

tuolilleen, turtuneita pohjelihaksiaan hieroen. Mutta hän huomasi,

ettei Amanda ryhtynytkään teetä laittamaan. Impi sen sijaan otti

keltaisesta vaatekaapista, joka oli makuuhuoneen oven vieressä, paksut

pesukarhunnahkaiset turkit.

»Mitä ihmettä sinä aiot, lapseni?» äiti kysyi terävästi, vaikka

pelästynyt sävy äänessään.

»Minä aion mennä rouva Crimminsiä hoitamaan, kunnes tohtori tulee»,

impi rauhallisesti sanoi.

»Etpä mene! Sinä et lähde tästä huoneesta, Mandy Carson», sanoi äiti

päättävästi.

Amanda oli kuitenkin lähes kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja yleiseen

tiedettiin, että hän Brine Settlementin melko vallattoman nuorison

kesken ylläpiti koulussaan mallikelpoista järjestystä. Mutta hänen

suunsa, joka tavallisesti oli niin itsepäinen, oli nyt vakava ja luja.

»Tiedät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä, äiti», hän vastasi

hiljaa. »Kuinka voit luullakaan, että minä jäisin kotia, kun rouva

Crimmins ehkä on parhaillaan kuolemaisillaan? Olla täällä hyvässä

turvassa ja lämmössä — perkaamassa rusinoita?» hän jatkoi, äänen hieman

värähtäessä. »Ole hyvä, äiti, ja laita herra Rossille teetä niin

sukkelaan kuin suinkin, ja tule sitten auttamaan minua saamaan itseni

valmiiksi.»

Tämä rauhallinen puhe oli niin päättävää, että rouva Carson paikalla

mukautui. Hän rupesi teetä hommaamaan, mutta samalla hän miltei alkoi

itkeä huolesta.

»Voi, miks'et sinä koskaan välitä järkisyistä, Mandy?» hän vaikeroi.

»Sinä olet aina niin itsepäinen! Sinä et koskaan pääse sinne asti.

Sinä takerrut lumeen. Ja kuolet viluun, sen tiedät itsekin. Ja voi!

mitä sanoo isäparkasi, kun hän tulee kotia ja huomaa sinun menneen?

Herra Ross», hän huudahti, kääntyen äkkiä nuoren vieraan puoleen,

joka innokkaan ihailevana oli katsellut Amandaa, »puhukaa te hänelle.

Sanokaa te hänelle, ettei hän voi sitä tehdä ja ettei hänen pitäisi

koettaakaan. Ehkä hän uskoo miestä!»

Alec Ross nousi istumasta. »Sallikaa minun sanoa, neiti Carson, minä

luulen, että äitinne on oikeassa. Minä hyvin käsitän tunteenne; ja

luvallanne sanoen on reippautenne ihailtava. Mutta ette mitenkään voisi

omin neuvoin saada hevosta kulkemaan niitten nietosten poikki. Surkeata

se on, mutta minä luulen, että teidän on heittäminen se sikseen.»

Amanda keikautti uhmaten päätään. »Joutavia!» hän selitti. »Ettekö

luule minun pääsevän lumikengillä aivan yhtä hyvin kuin tekin, jos

tahdon? Mitä on viisitoista mailia?»

Ross epäröi. Hän ei olisi tahtonut peloittaa molempia naisia, jotka

elivät täällä suuren erämaan keskellä, mutta selvästikin oli nyt

tarpeen puhua asia, niinkuin se oli.

»Epäilemättä voisitte sen tehdä, koska itse sanotte», hän vastasi.

»Mutta tänä talvena on, kumma kyllä, susia liikkeellä. Niitä ei ole

näissä maan osissa nähty eikä kuultu viiteenkymmeneen vuoteen, kuten

itsekin tiedätte; mutta nyt ne ovat tulleet takaisin.»

Hän puhui semmoisella äänellä, kuin olisi tämä ratkaissut asian. Ja

rouva Carson säteili hyväksymistä asettaessaan hänen eteensä kupin

kuumaa, väkevää teetä.

Mutta Amanda vastasi hyvin levollisesti: »Aivan niin, minä tiedän, että

sudet ovat palanneet takaisin!» Sekä Ross että rouva Carson katsoivat

häneen hämmästyneinä. »Ettepä _te_ näytä niistä paljoa välittävän!» hän

jatkoi.

Ross heitti takkinsa auki poikamaisella liikkeellä ja paljasti

nähtäväksi kaksi revolveria, jotka hänellä oli vyöllään. »Minä olen

varustettu, jos niiden tekee mieli tulla köniinsä saamaan», hän sanoi.

»Niin, mutta», sanoi Amanda, »minä en tosiaankaan välitä niistäkään

vähääkään. Nämä idän sudet eivät ole kuin raukkamaisia pelkureita. Ja

onhan minulla winchesterini, repeteri, ja minä myös osaan sitä käyttää.

Susia minä en pelkää — eilen minä näin niitä kolme, jotka hiipivät

pitkin raivion reunaa, ja ne paikalla menivät pakoon, kun huomasivat

minut. Ne ne, äiti, olivat ajaneet takaa minun hirveäni. Niin, nyt minä

menen ja valjastan hirveni laitareen eteen, niin saamme nähdä, eivätkö

sen pitkät koivet vie minua kinoksien poikki — sillä sen minä tiedän

sangen hyvin, ettei vanha Jerry jaksaisi. Ellei hirvestä ole apua, niin

minä lasken sen menemään ja jatkan matkaa lumikengilläni. Mutta minä

luulen, äiti, että juuri tätä varten hirvi meille lähetettiin.»

Rouva Carsonin syvästi uskonnollisessa ja jonkun verran

taikaluuloisessa mielessä tämä viimeksimainittu huomautus painoi

niin paljon, että hänen vastustuksensa paikalla raukesi, uhkaavasta

susivaarasta huolimatta. Se oli hänen mielestään »merkki». Mutta Alec

Ross näytti niin hämmästyneeltä, että heidän täytyi kertoa hänelle

koko juttu, sillävälin kuin hän joi teetään. Hän pelkäsi pahaa; mutta

samalla hän huomasi, että oli aivan suotta koettaa muuttaa immen lujaa

päätöstä. Hän senvuoksi oli olevinaan rohkealla mielellä, vaikka

sisässään olikin pelkoa täynnään, ja reippaasti lupasi tavata hänet

Crimminsillä seuraavana aamuna. Vetäen sitten karvalakkinsa syvälle

korvilleen hän pujotteli jalkansa lumikenkiensä päläksiin ja lähti

matkaan tottuneen lumikenkä-astujan pitkillä heittoaskelilla.

»Tukkilainen hän ei ole», sanoi rouva Carson, katsellen häntä

punnitsevin silmin hänen mennessään, »mutta hän näyttää tietävän, mitä

tahtoo.» Ja Amanda, joka veti jalkaansa vielä yhdet paksut villasukat,

oli samaa mieltä kuin äitinsä.

Ylämaan kansa · 第 33 / 36 题