Oli vain kaksi päivää jouluun ja vielä oli paljon saatava valmiiksi
ennen jouluaattoa, jolloin John Carson tapansa mukaan saapui kotiin
kaukaa Mustan joen tukkileiristä, terveenä, ahavoituneena ja
nälissään. Rouva Carson ja Amanda rakensivat iltapäivällä hikipäissä
kurpitsa-, omena- ja lihapaistoksia ja paistoivat suuressa porisevassa
rasvapadassa loppumattomat kasat tuoksuvia, kullanruskeita munkkeja.
Vähänpä nämä molemmat naiset ennättivät ajatella myrskyä, joka oli
tuiskunnut umpeen takametsän kapeat tiet. He tiesivät, etteivät vähät
myrskyt voineet estää John Carsonia lumikengillään tulemasta jouluksi
kotia. Mitä hänelle merkitsi nelisenkymmentä mailia erämaan teitä,
vaikkapa kolmenkymmenen asteen pakkasessa? Erehtymättä kuin almanakka
he tiesivät hänen tulevan ja huutavan hämärtyväin kinosten poikki,
potkaisevan lumikengät jalastaan ovensuuhun ja kiireellä pyyhkäisevän
huurteen parrakkaista huulistaan, ennenkuin sulkisi syliinsä vaimonsa
ja tyttärensä. Sen asian puolesta nämä naiset olivat aivan levolliset.
Talven suurta tapausta ei tarvinnut epäillä.
Amanda ei kiireissään joutunut ajattelemaan suurta jouluvierasta, jonka
hän oli navettaan taluttanut. Mutta kun hän äitinsä keralla lähti
iltahämärissä lehmiä lypsämään ja antamaan karjalle yöksi ruokaa,
huomasi hän, että se oli saanut toisenkin sarvensa irti nyhdetyksi,
ehkäpä siitä syystä, että painon epätasaisuus siitä tuntui ilkeältä.
Rouva Carson oli sydämellisesti hyvillään siitä muutoksesta, joka
sen ulkomuodossa oli tapahtunut, huomauttaen Amandalle, että »se
nyt näytti paljon luonnollisemmalta». Hän meni sen luo ja silitti
sitä alentuvasti; ja kun se puolestaan luottavasti tavoitteli hänen
esiliinaansa pitkällä tunteellisella turvallaan, niin Amanda päätti,
että sen perheeseenkuuluvaisuus oli taattu. Hän tiesi, että hänen
äitinsä siihen kerran suostuttuaan pitäisi siitä aivan yhtä paljon kuin
vanhasta Jerrystä ja punaisen ja valkean kirjavista lehmistä.
Seuraavana aamuna oli pureva pakkanen eikä pilvenhattaraakaan taivaan
sinisellä kannella. Amanda oli aikonut valjastaa hirven nähdäkseen,
oliko se tosiaan opetettu. Mutta kotona oli vielä liian paljon
hommaa. Luumuvanukas oli vielä valmistamatta. Vaikka hirvijättiläisen
valjastaminen olisikin ollut niin uutta ja kiihoittavaa huvia, niin
vaati velvollisuus häntä vakaasti perkaamaan siemeniä rusinoista.
Huoahtaen hän totteli; ja jonkun verran lohdutusta hän osasi hankkia
rusinoista itsestään, ne kun olivat makeita ja mehukkaita, kaikkein
parhaita, mitä Brine Settlementistä oli voinut saada.
Rusinavati oli valtava, sillä John Carsonilla oli hyvä ruokahalu ja
hän tahtoi, että vanukkaassa piti olla paljon tavaraa. Mutta ennenkuin
Amanda oli työtään vielä puoleksikaan suorittanut, tuli keskeytys — ja
rusinat unohtuivat.
Kuului varma kolkutus, joka uudistui, ennenkuin rouva Carson ennätti
mennä ovelle. Vieras oli hyvännäköinen nuori mies, joka ulkona potkaisi
lumikengät jalasta ja kohteliaasti otti päästään ison karvalakkinsa
sisään astuessaan. Rouva Carson kiirehti viemään hänelle tuolia;
ja Amanda taas, jonka kädet olivat huomattavasti ryvettyneet,
korjasi hiuksiaan taapäin pyöreällä valkoisella käsivarrella ja
väläytti hänelle sydämellisen tervetuliaishymyn. Vieras oli puettu
tukkimiehen paksuihin kotokutoisiin vaatteisiin ja lehmännahkaisiin
varsimokkasiineihin, mutta kun hän avasi paksun takkinsa, näkyi
hänellä kaulassaan olevan huomattavan puhdas, palttinainen kaulus ja
sievästi solmittu rusetti. Hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, vaikka
poikamaiset, silmät tummat, katse suora, ruskeat viikset lyhyiksi
leikatut, ja heti tervehdyksen laadusta Amanda päätti, että vaikka hän
ehkä olikin tukkilaisleiristä tullut, niin ei hän varmaankaan itse
ollut tukkilainen.
»Ettekö tahdo istua lähemmäksi tulta?» ehdotti rouva Carson
sydämellisesti. »Ulkona on oikein kylmä.»
»Ei, kiitoksia, ei juuri vielä. Sormeni ovat vähän paleltuneet!»
vastasi vieras, vetäen kädestään villaiset tumput ja hieroen käsiään —
jotka Amanda huomasi voimallisiksi ja hyvin hoidetuiksi. »Tehän olette
rouva Carson, eikö niin?» hän jatkoi.
»Se sama», sanoi rouva Carson, ja Amanda, mukaan päästäkseen, nyökkäsi
päätään.
»Minun nimeni on Ross — Alec Ross. Ja minä olen parhaillaan tulossa
Forks Brookista, Donovanin leiriltä. Satuin poikkeamaan Crimminsille
— ja hyvä oli, että sen tein. Tapasin rouva Crimminsin vaarallisesti
sairaana — luulisin sitä keuhkokuumeeksi tai joksikin sentapaiseksi. Ja
hän on aivan yksinään. Ei koko talossa muuta kuin kolmivuotias poika ja
heikko vanha isoisä, joka, kuten tiedätte, kaipaa melkein yhtä paljon
hoitoa kuin lapsikin.»
»Voi kuitenkin!» huudahti Amanda säälivästi, laskien rusinamaljan
pöydälle ja lähtien käsiään pesemään. Nuoren miehen katse seurasi häntä
vilpittömän hyväksyvänä.
»Voi voi, kuinka ikävää!» sanoi rouva Carson huolestuneella äänellä.
»Ukko on melkein umpisokea ja kuuro kuin pölkky.»
»Minä hoidin asiat niin hyvin kuin taisin», Ross jatkoi, »ja nyt minä
olen matkalla kauppalaan tohtoria hakemaan. Mutta te tiedätte, kuinka
sen asian laita on. Vaikka pitäisin kuinka kiirettä, niin en pääse
sinne takaisin ennen huomisaamua. Kamalaa on ajatella, mitä sillävälin
voi tapahtua. Minä ajattelin — toivoin — että täällä ehkä voisi olla
joku, joka lähtisi sinne ja jäisi heidän luokseen, kunnes palaan. Mutta
minä huomaan, että se on mahdotonta. Naisen olisi mahdotonta ajaa
hevosella ne viisitoista mailia nietoksia, jotka juuri olen kulkenut.»
Rouva Carson väänteli käsiään.
»Voih», hän huudahti tuskissaan, »Nancy Crimmins parka semmoisessa
hädässä, emmekä me voi sormeammekaan liikuttaa häntä auttaaksemme!
Sukkelaan, Mandy, laita herra Rossille kuppi kuumaa teetä. Ei, herra
Ross, istukaa rauhassa», hän jatkoi käskevästi, huomatessaan nuoren
vieraan aikovan nousta. »Odottakaa pari minuuttia, kunnes saatte teetä,
niin kuljette sitten sitä nopeammin ja kauemmaksi.»
Kun Brine Settlementiin vielä oli runsaasti viidenkolmatta mailin
matka, myönsi Ross hänen neuvonsa viisaaksi ja vaipui takaisin
tuolilleen, turtuneita pohjelihaksiaan hieroen. Mutta hän huomasi,
ettei Amanda ryhtynytkään teetä laittamaan. Impi sen sijaan otti
keltaisesta vaatekaapista, joka oli makuuhuoneen oven vieressä, paksut
pesukarhunnahkaiset turkit.
»Mitä ihmettä sinä aiot, lapseni?» äiti kysyi terävästi, vaikka
pelästynyt sävy äänessään.
»Minä aion mennä rouva Crimminsiä hoitamaan, kunnes tohtori tulee»,
impi rauhallisesti sanoi.
»Etpä mene! Sinä et lähde tästä huoneesta, Mandy Carson», sanoi äiti
päättävästi.
Amanda oli kuitenkin lähes kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja yleiseen
tiedettiin, että hän Brine Settlementin melko vallattoman nuorison
kesken ylläpiti koulussaan mallikelpoista järjestystä. Mutta hänen
suunsa, joka tavallisesti oli niin itsepäinen, oli nyt vakava ja luja.
»Tiedät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä, äiti», hän vastasi
hiljaa. »Kuinka voit luullakaan, että minä jäisin kotia, kun rouva
Crimmins ehkä on parhaillaan kuolemaisillaan? Olla täällä hyvässä
turvassa ja lämmössä — perkaamassa rusinoita?» hän jatkoi, äänen hieman
värähtäessä. »Ole hyvä, äiti, ja laita herra Rossille teetä niin
sukkelaan kuin suinkin, ja tule sitten auttamaan minua saamaan itseni
valmiiksi.»
Tämä rauhallinen puhe oli niin päättävää, että rouva Carson paikalla
mukautui. Hän rupesi teetä hommaamaan, mutta samalla hän miltei alkoi
itkeä huolesta.
»Voi, miks'et sinä koskaan välitä järkisyistä, Mandy?» hän vaikeroi.
»Sinä olet aina niin itsepäinen! Sinä et koskaan pääse sinne asti.
Sinä takerrut lumeen. Ja kuolet viluun, sen tiedät itsekin. Ja voi!
mitä sanoo isäparkasi, kun hän tulee kotia ja huomaa sinun menneen?
Herra Ross», hän huudahti, kääntyen äkkiä nuoren vieraan puoleen,
joka innokkaan ihailevana oli katsellut Amandaa, »puhukaa te hänelle.
Sanokaa te hänelle, ettei hän voi sitä tehdä ja ettei hänen pitäisi
koettaakaan. Ehkä hän uskoo miestä!»
Alec Ross nousi istumasta. »Sallikaa minun sanoa, neiti Carson, minä
luulen, että äitinne on oikeassa. Minä hyvin käsitän tunteenne; ja
luvallanne sanoen on reippautenne ihailtava. Mutta ette mitenkään voisi
omin neuvoin saada hevosta kulkemaan niitten nietosten poikki. Surkeata
se on, mutta minä luulen, että teidän on heittäminen se sikseen.»
Amanda keikautti uhmaten päätään. »Joutavia!» hän selitti. »Ettekö
luule minun pääsevän lumikengillä aivan yhtä hyvin kuin tekin, jos
tahdon? Mitä on viisitoista mailia?»
Ross epäröi. Hän ei olisi tahtonut peloittaa molempia naisia, jotka
elivät täällä suuren erämaan keskellä, mutta selvästikin oli nyt
tarpeen puhua asia, niinkuin se oli.
»Epäilemättä voisitte sen tehdä, koska itse sanotte», hän vastasi.
»Mutta tänä talvena on, kumma kyllä, susia liikkeellä. Niitä ei ole
näissä maan osissa nähty eikä kuultu viiteenkymmeneen vuoteen, kuten
itsekin tiedätte; mutta nyt ne ovat tulleet takaisin.»
Hän puhui semmoisella äänellä, kuin olisi tämä ratkaissut asian. Ja
rouva Carson säteili hyväksymistä asettaessaan hänen eteensä kupin
kuumaa, väkevää teetä.
Mutta Amanda vastasi hyvin levollisesti: »Aivan niin, minä tiedän, että
sudet ovat palanneet takaisin!» Sekä Ross että rouva Carson katsoivat
häneen hämmästyneinä. »Ettepä _te_ näytä niistä paljoa välittävän!» hän
jatkoi.
Ross heitti takkinsa auki poikamaisella liikkeellä ja paljasti
nähtäväksi kaksi revolveria, jotka hänellä oli vyöllään. »Minä olen
varustettu, jos niiden tekee mieli tulla köniinsä saamaan», hän sanoi.
»Niin, mutta», sanoi Amanda, »minä en tosiaankaan välitä niistäkään
vähääkään. Nämä idän sudet eivät ole kuin raukkamaisia pelkureita. Ja
onhan minulla winchesterini, repeteri, ja minä myös osaan sitä käyttää.
Susia minä en pelkää — eilen minä näin niitä kolme, jotka hiipivät
pitkin raivion reunaa, ja ne paikalla menivät pakoon, kun huomasivat
minut. Ne ne, äiti, olivat ajaneet takaa minun hirveäni. Niin, nyt minä
menen ja valjastan hirveni laitareen eteen, niin saamme nähdä, eivätkö
sen pitkät koivet vie minua kinoksien poikki — sillä sen minä tiedän
sangen hyvin, ettei vanha Jerry jaksaisi. Ellei hirvestä ole apua, niin
minä lasken sen menemään ja jatkan matkaa lumikengilläni. Mutta minä
luulen, äiti, että juuri tätä varten hirvi meille lähetettiin.»
Rouva Carsonin syvästi uskonnollisessa ja jonkun verran
taikaluuloisessa mielessä tämä viimeksimainittu huomautus painoi
niin paljon, että hänen vastustuksensa paikalla raukesi, uhkaavasta
susivaarasta huolimatta. Se oli hänen mielestään »merkki». Mutta Alec
Ross näytti niin hämmästyneeltä, että heidän täytyi kertoa hänelle
koko juttu, sillävälin kuin hän joi teetään. Hän pelkäsi pahaa; mutta
samalla hän huomasi, että oli aivan suotta koettaa muuttaa immen lujaa
päätöstä. Hän senvuoksi oli olevinaan rohkealla mielellä, vaikka
sisässään olikin pelkoa täynnään, ja reippaasti lupasi tavata hänet
Crimminsillä seuraavana aamuna. Vetäen sitten karvalakkinsa syvälle
korvilleen hän pujotteli jalkansa lumikenkiensä päläksiin ja lähti
matkaan tottuneen lumikenkä-astujan pitkillä heittoaskelilla.
»Tukkilainen hän ei ole», sanoi rouva Carson, katsellen häntä
punnitsevin silmin hänen mennessään, »mutta hän näyttää tietävän, mitä
tahtoo.» Ja Amanda, joka veti jalkaansa vielä yhdet paksut villasukat,
oli samaa mieltä kuin äitinsä.