Hirven suhteen Amanda oli aivan oikeassa. Se oli täydelleen tottunut
valjaisiin. Ilmeistä oli, että se oli löydetty aivan pienenä vasikkana
ja kaikkien suosikkina kasvanut jossakin takametsän talossa. Se oli
erinomaisen tottelevainen ja ilmeisestikin oli hyvillään, kun sitä
näin tarvittiin. Mutta kun sitä ei oltu kuolaimiin totutettu, niin
Amandan täytyi ajaa sitä riimuun kiinnitetyillä suitsilla. Suitsia hän
ei kuitenkaan paljoakaan tarvinnut, sillä hirvi totteli aivan samoja
käskysanoja kuin hyvinopetettu ja aulis härkä, se vain oli paljoa
herkempi kuin älykkäinkään härkä.
Istuen syvällä vankassa laitareessä, jalkopäässä kuuma tiili,
lämpimästi puettuna ja peitettynä vanhanaikuisiin puhvelinnahkoihin,
käsissä kahdet tumput ja kasvot rusottaen valkoisen villahuivin
kehästä, Amanda suuresti nautti matkastaan sen pelotuksista ja asiansa
surullisuudesta huolimatta. Hän ihastui sanomattomasti huomatessaan,
kuinka helppo hänen oli ohjata outoa ja uljasta vetojuhtaansa. Suuret
laajat kaviot, jotka olivat melkein kuin lumikengät ja jonkun verran
sitä kannattivat, suuret olkavoimat ja pitkät koivet auttoivat
hirveä helposti kulkemaan kinoksien läpi, joihin hevonen auttamatta
olisi takertunut. Se kaaloi eteenpäin vakaasti, vaikk'ei nopeaan, ja
mataline, leveine anturoineen laitareki ui korkealla, lumeen paljoakaan
painumatta.
Susista hän ei nähnyt merkkiäkään; ja niin hän muitta seikkailuitta
saapui iltapäivällä hyvissä ajoin Crimminsin avaralle raiviolle.
Sairas vaimo jo puoleksi houraili tuskiensa, kuumeensa ja huolensa
valloissa, lapsi itkeä tihuutti peloissaan ja raihnas vanhus mutisi
itsekseen, haparoidessaan tuleen puita, joita Alec Ross oli kasannut
lieden taa suuren pinon. Asiat olivat sanomattoman surkealla kannalla
ja Amanda kiitti Jumalaa, kun oli päänsä pitänyt ja tullut. Hänen
tulonsa näytti tosiaan paikalla saaneen aikaan ihmeitä, se kun asetti
lapsen pelon, rauhoitti sairaan vaimon tuskan huolet, ja vanhuskin
saattoi jälleen uinahtaa suuressa nojatuolissaan. Työtä oli niin
paljon, ettei Amanda moneen tuntiin joutunut mitään muuta muistamaan.
Vasta myöhään yöllä, lapsen nukuttua pyörävuoteeseensa ja vanhuksen
kadottua pieneen kaappihuoneeseensa, hän saattoi istahtaa ja levähtää.
Hän löysi nurkkahyllyltä vanhan kuvalehden ja alkoi sitä selailla.
Mutta lukea hän ei voinut, sairaan vaimon tuskallinen hengitys
korvissaan. Hän huomasi, vaikk'ei sitä sen enempää ajatellut, että
ainoa keino vieroittaa mieltään tästä äänestä oli ajatella sitä
miestä, joka niin odottamatta oli lähettänyt hänet tälle asialle.
Hän muisteli hänen ystävällisiä ja lujia nuoria kasvojaan, hänen
kohteliaisuuttaan, epäitsekkyyttään, avuliaisuuttaan, hänen vartalonsa
nuorteutta ja voimaa hänen lähtiessään kodin porraspäästä lumen poikki
harppaamaan. Immen sydäntä kouristi, kun hän ajatteli susien ehkä
ajavan takaa tätä nuorta miestä, ehkä hyökkäävän hänen kimppuunsakin,
ennenkuin hän kylille ennättäisi. Mutta sitten hän halveksien karkoitti
moisen ajatuksen mielestään. _Hänen_ kimppuunsa eivät mokomat
hiipivät pedot uskaltaisi käydä. Sitten hän itsekseen hymyili, hellän
anteeksiantavasti, ajatellessaan hänen ystävällisiä, vaikka kömpelöitä
apuhommiaan, joiden jälkiä huomasi sairashuoneessa. Miehen hommiksi
eivät ne sentään olleet hullumpiakaan, hän sitten taas ajatteli.
Kello alkoi lyödä puoltayötä. Muutama sekunti enää jouluaattoon. Hän
ihmetteli, ennättäisikö hän kotia ennenkuin isä. Koko sydämestään
hän toivoi ennättävänsä. Hän oikein pahastui ajatellessaan isänsä
kasvoihin kuvastuvaa pettymystä, ellei hän olisi kotona vastassa —
hänen epätoivoista huolestumistaan tyttären varomattoman retken vuoksi.
Vihdoin hän tunsi silmäluomiensa vastustamatta vaipuvan umpeen ja
hyppäsi pystyyn. Hän ei saanut nukkua. Hän lähti vuoteen luo ja huomasi
potilaan vähän rauhoittuneen ja hänen hengityksensä käyneen kevyemmäksi
pellavansiemen-puuron vaikutuksesta, jota Amanda oli runsaalla mitalla
pannut hänen rinnalleen. Paljoa Amanda ei taudeista tiennyt, sen verran
kuitenkin, että oli tyytyväinen huomatessaan sairaan kiivaan valtimon
vähän tasaantuneen ja käyneen täyteläisemmäksi.
Ja nyt tuntikausien taistelu unta vastaan. Se kiinnitti hänen koko
huomionsa. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että tunnit voivat olla
niin loppumattoman pitkiä. Hän ei uskaltanut istahtaa kuin tunniksi
kerrallaan. Ja usein hän ajatteli, että kello lienee seisahtunut, niin
hitaasti viisarit edistyivät. Mutta yö kuitenkin päättyi, ja juuri
päivänkoiton tuimalla tutkaimella kuului kulkusien helinää. Lääkäri ja
Ross olivat tulleet, tuoden kauppalasta sairaanhoitajattaren mukanaan.
Amanda kuuli tohtorin sanovan, että hänen hoitonsa ja
pellavansiemen-hauteensa luultavasti olivat saaneet aikaan käänteen
— että rouva Crimmins luultavasti paranisi. Impi kohtasi Alec Rossin
silmäin mittaamattoman ihailun. Lyyhistyen sitten onnellisena kuin
lapsi vanhuksen isoon nojatuoliin hän nopeaan nukkui.
Kestämänsä pitkällisen jännityksen vuoksi Amanda vasta jälkeen
puolenpäivän saattoi ruveta kotomatkalle suoriutumaan. Alec Ross,
jonka jänteet näyttivät olevan teräksiset, oli juuri aikeissa palata
kauppalaan ja Amanda tarjosi hänelle paikan laitareessään, hämmentyen
kuitenkin samalla ja siitä itselleen suuttuen. Nuori mies innolla
suostui — pannen kuitenkin leikillisesti ehdoksi, ettei häntä
pyydettäisi ajamaan.
»Minä olisin huono Hagenbeck!» hän itseään puolusteli.
»Älkää vähääkään luulko, että minä antaisin teidän ajaa tätä kelpo
eläintä!» sutkautti Amanda päättävästi. »Se näyttää niin hyvin
tietävän, mitä minä tahdon. Minä en luule, että se tyytyisi, jos sitä
ajaisi kukaan muu kuin minä.»
»Se on viisas eläin. Olen aivan samaa mieltä kuin sekin», sanoi nuori
mies tukkiessaan peitteitä huolellisesti immen ympärille, ennenkuin
itse kävi istumaan.
Amandan pieni nenä kohosi ilmaan, sekä epäilyksen että uhman
merkiksi. Hän ei ollut aivan varma siitä, laskiko Alec Ross hänestä
leikkiä, vai eikö. Ehkäpä hän piti pilanaan hirveäkin, jota impi
olisi pitänyt anteeksiantamattomana typeryytenä. Hän tunsi sekä
harmia että pettymystä. Mutta kun immen huomio nyt kokonaan
kiintyi liikkeellelähtöön, niin ei nuori mies edes huomannut hänen
pahastustaan. Nuori mies alkoi iloisesti ja mielenkiintoisesti jutella.
Ja hän oli niin ilmeisen ja poikamaisen onnellinen asiain tilasta,
että Amanda piankin tuli vakuutetuksi siitä, että hän oli tehnyt
vääryyttä, ja ryhtyi nyt hyvittämään tätä vääryyttä, jota tuo toinen
ei aavistanutkaan. Siinä mielialassa hän, kaunis, pirteä, lapsellisen
luottava ja rohkean suora kuin oli, oli vaarallisen hurmaava; ja Alec
Ross tunsi, että impi nopeaan alkoi nousta hänen päähänsä. Hän kävi
vakavaksi ja tyyneksi, voidakseen paremmin hallita itsensä. Mutta kun
Amanda huomasi, silmäpielestään vilkaistessaan hänen kasvoihinsa,
ettei hän suinkaan ollut tyytymätön, ei tuon toisen vakavuus suinkaan
lannistanut hänen pirteyttään. Itsekseen hän ajatteli, että tämä oli
sangen hauskaa.
Hirvi teki sillävälin uskosta taivalta. Mutta kinokset olivat paksut ja
matka edistyi hitaasti. Talvi-illan aikainen hämärä saavutti heidät,
ennenkuin he vielä olivat kulkeneet paljoa muuta kuin puolet matkaa.
Tämä ei kuitenkaan mitään merkinnyt, sillä taivas oli niin kirpeän
kirkkaassa tähdessä, että melkein näytti ritisevän, ja lumesta levisi
kaikkialle aavemaista hohdetta. Pimeän tullen Amanda kävi vaiteliaaksi
ja hänen huomionsa näytti kokonaan kiintyvän ajamiseen. Mutta hän oli
tyytyväinen. Hän salli itsensä istua aivan lähellä toveriaan, kuten
moisessa pakkasessa oli soveliasta, jopa asian vaatimaakin, eikä tämän
vaiteliaisuus tuntunut ensinkään seuraa vierovalta.
Tuntikausi sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, he saapuivat, yhä
äänettöminä, siihen autioon tienhaaraan, jossa Mustan joen leiriltä
tuleva tie palaneilta mailta, oksattomain ja latvattomain ja
kaatuneitten puitten murrokosta yhtyi päätiehen.
»Tuota tietä isä tulee», sanoi Amanda. »Toivoakseni olemme edellä
hänestä, ettei hän huolestu. Ei hän tavallisesti tule näin aikaisin.»
»Ei», sanoi Alec Ross, »ei hän vielä ole kulkenut ohi. Ei näy muita
lumikengän jälkiä kuin minun eiliseni. Te ennätätte vaikka kuinka
ajoissa sitä kyytiä kuin tämä teidän oiva sirkuksenne kulkee. Mutta
ei! Toden totta, minä olen väärässä! Tuossa on toiset jäljet — minun
jälkieni päällä, teidän oikealla puolellanne.»
»Voi, rientäkäämme!» huudahti impi. »Meidän täytyy rientää ja koettaa
saada hänet kiinni. Hei, hei! hirviseni. Nyt on kiire!»
»Mutta ehkä ne eivät perältikään ole isänne jäljet», sanoi siihen Ross.
»Tietysti ne ovat! Kuka muu voisi sieltäpäin tulla?» sanoi Amanda
vastaan kärsimättömästi.
»Tiedättehän te», muistutti hänelle Ross, »että Johnsonin tie yhtyy
Mustan joen tiehen mailin päässä tästä.»
»Mutta minä tiedän, että ne ovat hänen», alkoi Amanda, »sillä —»
Hän keskeytti äkkiä, sillä Mustan joen tieltä kuului samalla räikeä
ääni, puoleksi haukkunaa, puoleksi ulvonaa. Siihen yhtyi paikalla
toinen, hieman matalampi.
Hirvi hypähti eteenpäin, sitten korskahtaen lyhyeen pysähtyi.
»Siellä ovat ystävänne, sudet, ja lähellä ovatkin», sanoi Alec Ross.
Hän puhui kevyesti. Mutta samalla hän pisti oikean kätensä takkinsa
alle, kunnes tapasi colttinsa perän.
Amandan kasvoihin kuvastui mielipaha ja epäröinti. Hän oli suuressa
menon kiihkossa, kun tahtoi saada isänsä kiinni, ennenkuin tämä
kotia ennättäisi. Mutta noissa äänissä oli jotakin, joka hänessä
herätti kamalia aavistuksia. Hän ei voinut jatkaa matkaa. Kimakkaa,
pöyristyttävää luikkuuta alkoi taas kuulua.
»Minusta kuulostaa siltä, kuin ne olisivat jonkun kimpussa», hän
arveli. »Entäpä jos ne ovat ajaneet jonkun puuhun?»
Tämä oman arvelun synnyttämä kuva syöpyi kamalan selkeäksi hänen
mieleensä.
»Ehkä ne _ovat_ ajaneet jotakin puuhun. Vanhan murisevan piikkisian, se
on luultavinta. Siitä ne eivät paljoa kostu!»
»Minä en susista tiedä mitään muuta, kuin mitä olen lukenut; mutta en
minä luule niitä niin tyhmiksi», sanoi tyttö. Ja äkkipäätöksen tehden
hän rupesi hirveä kääntämään. »Ettekö tahtoisi nousta reestä ja nostaa
sitä, niin ettemme kääntyessämme kaadu?»
»Toden totta, te olette reipas!» huudahti nuori mies, innolla totellen.
»Mutta kestääkö sitä juhtanne?»
Juhdalla ei ilmeisestikään ollut mitään asiaa vastaan, vaan
pikemminkin, ihmissuojelijoihinsa rajattomasti luottaen, näytti
haluavan käydä vihollistensa kimppuun.
Kun laitareki kääntyi ylös Mustan joen tielle, sanoi Amanda itseään
puolustellen: »Minä taidan olla kovin houkkamainen! Mutta tiedättekös,
se voisi olla — ihminen! Enkä minä voisi mennä kotiin ja tuntea itseäni
onnelliseksi, ellen olisi varmuudeksi käynyt katsomassa, voisinko?
voisitteko te?»
»Minun mielestäni te olette» — hän epäröi, hehkuvat sanat kielelleen
tulvien, ja vihdoin sanoi: »oikeassa.»
Tämä oli kylläkin lievästi sanottu, mutta katsoen äänensävyyn, jolla se
sanottiin, se Amandan mielestä oli kuin ylistysruno. Innostuneena hän
hoputti hirveä eteenpäin. Vaaraa hän ei sen enempää ajatellut kuin jos
olisi ollut matkalla kananäyttelyyn.
Juuri samalla sudet jälleen alkoivat luikata, vieläpä moniäänisesti ja
ilmeisen kiihkeästi.
»Jotakin ne ovat saaneet kynsiinsä, se on varma!» huudahti Ross. »Ja ne
ovat lähellä — tuossa aivan mutkan takana.»
Tuskin hän oli saanut sanat sanotuksi, kun susilauman ulinan puhki
kuului huuto — miehen peloton ja käskevä huuto.