I.

Pyryn ja tuulen tauotessa oli Carsonin raivio aidanseipäitä myöten

lumeen hautaantunut. Vanha yksikerroksinen, patsaille rakennettu talo

— pitkine vajoineen, ja sitten matala navetta, joka oli vajaan nähden

suorassa kulmassa, muodostaen sen kanssa L kirjaimen — oli melkein

akkunanpäällisiä myöten lumen peitossa. Tuulen lumesta puhdistamat

katot erottuivat mustina ympäröivästä valkeudesta. Huolimatta

siitä, että kahden päivän myrsky oli tauonnut ja aurinko jälleen

paistoi, oli taivas vielä utuisen kalpeana, ikäänkuin olisi siellä

ollut vielä enemmänkin lunta syytää kuormatun maailman päälle; ja

auringonpaiste oli loistoaan vailla. Raivion toiselle reunalle lumi oli

kasautunut korkeiksi kinoksiksi, joista kohosivat taivaalle puhtaiksi

ravisteltuina kuusien mustat rivit; kun taas toisella puolella, metsän

suojassa, kaikki puut olivat valkeaan verhotut, kuormatut oksat maata

kohti riippuen.

Mutta vaikka ulkomaailma olikin niin kuollut ja autio, oli katon

alla rattoisaa. Päähuoneessa, joka samalla oli arkihuone, eteinen ja

keittiö, oli omituisen hämärä lumikinosten vuoksi, jotka peittivät

akkunamudut, mutta tämä vaikutti vain sen, ettei yksinäisyys eikä vilu

päässyt ulkoa sisään tunkeutumaan. Suuressa keittiöliedessä humusi

kuivista koivu- ja vaahterapuista kelpo tuli ja lieden avoimesta ovesta

leviävä punainen hehku läikkyi kiilloitetuilla peltiastioilla, joita

riippui vastakkaisella seinällä, ja kimalteli sieltä täältä valkoisista

vadeista ja vanhoista sinisistä posliiniastioista, joita oli rivissä

avaran astiakaapin hyllyillä.

Pitkän honkapöydän toiseen päähän oli katettu kahdelle, päivä kun oli

kohta puolessa, joka takametsissä on päivällisen aika. Pöydän toisessa

päässä seisoi rouva Carson — kookas, roteva nainen, mustat hiukset

hemmoittelematta taapäin kammattuina ystävällisistä, mutta pikaisista

punakoista kasvoistaan — seisoi ja vastasi taikinaa viikon leivontaa

varten. Paikalla kuin hän sai leivät uuniin, oli hänen ja Amandan aika

ruveta päivällistä syömään. Kyökin lämpöiseen ilmaan huokui suolatun

häränlihan ja nauriitten tuoksua mustasta padasta, joka seisoi hellan

syrjällä hiljalleen porisemassa.

Amanda tömisteli lujasti jalkojaan ovella ja karisteli lunta sinisestä

villahameestaan, käyttäen siihen luudan sijasta melkein ikäloppua

harmaata hanhensiipeä. Hänen kirkkaille kukkeille kasvoilleen oli

työn homma valanut punaa ja vaaleankeltaisia vallattomia suortuvia

oli päässyt valloilleen paksun sinisen kotokutoisen hilkan alta,

joka oli leuan alle kiinni sitaistu, ja varjosti nyt kiehkuroineen

veitikkamaista sinisilmäparia ja lyhyttä, suoraa, hyvämuotoista

nenää, joka pyrki pystyyn kohoamaan. Ja pystyyn se nyt nousikin,

kun hän rattoisan reippaalla liikkeellä keikautti pientä päätään,

saadakseen harmilliset kutrit silmiltään. Vaikka hengästyneenä kovista

voimanponnistuksistaan nauroi hän, ikäänkuin hyvällekin lystille. Hän

oli luonut teitä suurien kinoksien läpi — asuinrakennukselta navetan

luo, navetan ovelta kaivolle ja kaivolta takaisin eteisen ovelle —

tehnyt siis kylläkin kovaa työtä, mutta nuoressa innossaan ja iloissaan

siitä, kun kuukausia etäällä kyläkunnassa oltuaan opettajana jälleen

oli kotia päässyt, hän oli pitänyt sitä huvina. Lattialla makasi

hänen vieressään iso puinen lumilapio samassa paikassa, johon hän

oli sen pudottanut sisään tullessaan, ja siinä istui vielä kiinni

lumikokkareita.

»Kas niin!» hän iloisesti huudahti. »Se oli sentään, äiti, koko joukon

hauskempaa kuin opettaa yksitoista kertaa yksitoista. Nyt ovat tiet

auki. Ja auki ne pysyvätkin — ainakin ensi myrskyyn asti.»

Rouva Carson hymyili, katsomatta kuitenkaan hommastaan, hän kun

parhaillaan tottuneesti jakoi taikinaa syviin mustiin paistinkupposiin.

»Niin aina, tyttöseni, mutta nostapas nyt lapio lattialta ja pane se

pystyyn puulaatikon taa, jossa sen paikka on. Etpä ole tainnut tapojasi

muuttaa, vaikka olet ollut opettajana Brine Settlementissä. Pitäisi kai

olla aivan kuin ennenkin pieni neekeripoika perässäsi juoksemassa ja

kapineita poimimassa?»

Amanda loi puulapioon soimaavan hämmästyksen katseen, kuinka se

ajattelemattomuudessaan oli uskaltanut jäädä lattialle makaamaan. Hän

antoi sille pienen potkun, nosti sen sitten ylös ja kiltisti vei sen

oikeaan paikkaansa puulaatikon taa. Kääntyen sitten äitinsä puoleen

toivehikkaan näköisenä kuin palkinnon ansainnut, hän huudahti: »Kas

niin, muorikulta! Ja nyt minun tulee saada päivällistä. Minä olen ihan

nälänkuoliaana.»

»Se on ollut valmiina jo puolen tuntia», vastasi äiti, pistäen uuniin

taikinakupposen. »Kanna ruoka pöytään, tyttöseni, tuossa paikassa minä

teen sinulle seuraa.»

Amanda riisui päästään hilkan, nakkasi sen tuolille keittiön toiselle

puolelle, oli hiuksensa suorivinaan siten, että kämmenillään pyyhkäisi

ne ylös kummaltakin ohimolta, otti sitten kahvelin ja uteliaana kohotti

höyryävän padan kantta.

Juuri samassa joku kolkutti oveen. Kolkutus kuului niin oudolta, että

Amanda säikähtyen pudotti padan kannen ja rouva Carson, joka juuri

aikoi paiskata uunin luukun kiinni reippaaseen tapaansa, jätti sen

kesken ja mutisi masennetulla äänellä: »Hyvänen aika! Mitä tuo on?» Se

oli aivan selvään kolkutus, raskas ja epämääräinen, ja samalla kuului

jonkinmoista raapinaa ja haparoimista.

Amanda, rohkeuden vaistoa noudattaen, astui pari askelta ovea kohti.

Sitten hän pysähtyi. Tässä sisäänpääsy-pyynnössä epäilemättä oli

jotakin sangen »omituista». Haparoimista ja raapinaa jatkui, ja sille

antoivat enemmän painoa useat keveät napaukset, jotka melkein kuuluivat

siltä, kuin niillä ei olisi mitään tarkoitettu. Raskas puusalpa sitten

nousi vähän matkaa syvästä haastaan, ikäänkuin sitä olisi nykinyt

joku, joka ei oikein ymmärtänyt, miten sitä oli käsiteltävä. Neitosen

hienoissa niskahiuksissa alkoi tuntua pöyristystä.

»Mandy, koetaskin avata ovi!» kuiskasi äiti, astuen sukkelaan lieden

ympäri hänen rinnalleen ja tarttuen häntä käsivarteen.

Mutta nuoren immen leikkivän lapsellisen itsepäisyyden alla piilikin

uljas tyyni rohkeus.

»Joutavia, äiti!» hän vastasi matalalla äänellä. »Se luultavasti on

joku, joka on vilusta puolikuolleena ja joka ei enää kykene kunnolla

kolkuttamaan. Meidän täytyy avata ovi. Me olisimme katalia, ellemme

sitä tekisi.» Mutta kesken puhettaan hän juoksi makuuhuoneeseen ja

palasi taas paikalla, rihla kädessään. Ovelle mennessään hän tyynesti

avasi patruunapesän katsoakseen, oliko patruuna paikallaan, ja livautti

sen sitten kiinni kovalla naksahduksella, joka tarpeen mukaan saattoi

olla vieraalle varoitus.

Välittämättä äitinsä kiihkeistä kielloista Amanda vasemmalla kädellään

tavoitti salpaa, pysyen kuitenkin ovesta niin loitolla kuin suinkin ja

pitäen rihlaansa varalla, niin että se silmänräpäyksessä saattoi lentää

poskelle. Mutta ennenkuin hänen sormensa saivat salpaan koskeneeksi,

kohosi se itsestään kammottavalla tavalla hitaasti haastaan ja jykevä

ovi lensi auki. Amandan ensi mielijohde oli syöksyä sitä vastaan ja

koettaa salvata se kiinni salaperäiseltä tulijalta. Mutta ennenkuin hän

sai sen tehneeksi, sattui hän näkemään vieraan ja hämmästyen pysähtyi.

Hänen edessään seisoi koko oven pimittäen valtava hirvi, jonka sarvet

ulottuivat vielä ohi ovipielienkin, ja epäröiden pisti sisään suuren

mustan turpansa.

»Ammu! Ammu!» huusi rouva Carson. »Se koettaa tulla sisään! Ammu,

kuuletko!»

Mutta Amanda laski rihlansa alas ja puhkesi hermostuneeseen nauruun.

Jännitys oli ollut lyhyt, mutta ankara, ja huojennus oli sanomaton.

Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka kamalan pelästynyt hän oli. Mutta

hän ymmärsi vaistomaisesti eläimiä, sekä villejä että kesyjä; ja hän

piti niistä kaikista. Ojentaen kätensä hän taputteli sen suurta anovaa

turpaa.

»Pitäisikö minun ampua se, äiti? Eihän toki! Elä puhu semmoisia! Kas,

kuinka se värisee. Sitä on ajettu takaa ja se on tullut meiltä turvaa

pyytämään. Mikä on voinut säikyttää näin suuren eläimen?»

Rouva Carson oli nyt tointunut, mutta oli suutuksissaan, kun oli niin

pahoin pelästynyt.

»Ellei sinulla ole sen vertaa järkeä, että ammut sen, Mandy, niin aja

se ainakin pois ja sulje ovi sukkelaan. Koettakoonkin tulla sisään

sotkemaan, kuuletko! Mikä hävytön elukka. Suljetkos sen oven paikalla!

Päästät kaiken lämmön mäelle.»

Amanda nauroi rattoisasti.

»Äitikulta, eihän se mitenkään pääse sisään! Katsos, sen sarvethan

ovat paljon leveämmät kuin ovi. Minä luulen, että tämä on kesy hirvi,

jota on paljon hyväilty, jonka vuoksi se luulee ihmisten asunnoista

löytävänsä ystävyyttä ja turvaa. No hyvä, ukkoseni, sinä oletkin tullut

oikeaan paikkaan. Olisipa hauska tietää, mikä sinua on sillä tavalla

säikäyttänyt.»

Suuren eläimen kyljet nousivat ja laskivat rajusti ja se värisi vielä;

mutta Amanda paikalla huomasi, että se nyt luuli löytäneensä ystäviä.

Kurottaen naurettavan pitkää, riippuvaa, melkein tartuntaelimeksi

muodostunutta ylähuultaan se koetti saada kiinni immen hameen poimusta.

Siinä selitys, kuinka se oli voinut nostaa salpaa. Hän oli tuolla

tutkistelevalla huulellaan vetänyt nuorasta.

Amanda hetkeksi herkesi puhumasta, tarkastellen ihastuneena

suojattiaan. Äiti, joka yhä oli kiihdyksissä, oli juuri ryhtymäisillään

uuteen hyökkäykseen, mutta Amanda ennätti ennen häntä.

»Voi, katsos!» hän huudahti, »sanoinhan minä, äiti, että se on kesy!

Se on ollut valjastettuna. Katsos, kuinka sen olat ovat hieraantuneet.

Kuinka ihanaa! Tahtoisinpa tietää, etkö sinä hyvä rakas hirvi syö

jauhoja!»

Siepaten pöydältä lautasen hän juoksi jauhotynnyrille ja kahmaisi siitä

pari pivollista karkeita kullankeltaisia maissijauhoja. Rouva Carson,

jo puoleksi leppyneenä siitä ajatuksesta, että eläin todella olikin

kesy, katseli sitä epäluuloisena, Amandan pistäessä jauholautasen sen

turvan alle. Hirvi haisteli, mutta kun ei tarjottua hyvää tuntenut,

niin se sieraimistaan puhalsi epäröivän henkäyksen. Jauhot lensivät

pitkin lattiaa ja Amandan vaatteille. Hirvi näytti nyt päättäneen, että

se olikin hyvää syödä, laskeutui oikopäätä polvilleen ja alkoi ahneesti

nuolla keltaista jauhoa. Tavoittaakseen sitä paremmin hän käänsi

päätään sivuittain ja sai työnnetyksi toisen suuren sarvensa ovesta

puoleksi huoneeseen.

Mutta maahan lentäneiden jauhojen näkeminen oli liikaa rouva Carsonin

siisteydentunteelle, varsinkin kun hänen kiusaantuneita hermojaan vielä

loukkasi Amandan iloinen naurukin, jolla hän tervehti elukan kömpelöä

tekoa. Syösten eteenpäin ja huudahtaen: »Menetkös siitä, mokoma

likainen elukka!» hän, sieppasi perunapulkin ja iski tuimasti eläintä

turpaan, ennenkuin Amanda ennätti sitä estää.

Käden tarkkuus ei kuitenkaan ollut rouva Carsonin vahvoja puolia.

Ja sitäpaitsi Amanda juuri pahimmalla hetkellä oli tarttunut hänen

käsivarteensa kiinni. Isku ei sattunutkaan eläimen turpaan, vaan

sisään pistetyn sarven haaraan. Se oli naseva isku, kuten tämä hyvä

eukko hädissään oli aikonutkin. Mutta sen vaikutus oli niin kerrassaan

toinen kuin tarkoitus, että eukko kauhistuksen huudahduksella ponnahti

takaisin ja pudotti perunapulkin, Amandan mielipahasta vaikeroidessa:

»Äiti, äiti, kuinka sinä saatoit?»

Hirvi oli, rouva Carsonin hyökkäyksestä säikähtyneenä, ponnahtanut

pystyyn ja riuhtaissut päänsä takaisin niin rajusti, että sarvi repesi

aivan irti. Se vielä putosi rouva Carsonin varpaille ja sen tyvipää

pienine veripisaroineen syytti hänen hämmästyneitä silmiään, että hän

oli tehnyt kamalan ilkityön. Hän väänteli käsiään ja itku kurkussa

puolusteli itseään: »Voi, Mandy, se ei ollut tarkoitukseni! Mistä minä

tiesin, että se niin vähästä irtaantuisi?»

Uhri ei kuitenkaan näyttänyt olevan paljon milläänkään tästä

hämmästyttävästä vammasta. Ravistettuaan kovasti päätään, ikäänkuin

sitä olisi pistänyt vaikkapa mehiläinen, se tuota pikaa heitti

mielestään koko asian ja taas kurotti turpaansa Amandaa kohti,

ikäänkuin pyydellen häntä hyväilemään. Sarven menetystä se ei näyttänyt

huomaavankaan. Amanda silloin huomasi, että juuri tähän aikaan

hirvien oli tapana pudottaa sarvensa. Hänen kauhistuneet kasvonsa

rauhoittuivat. Hän oli juuri puhkeamaisillaan hurjaan nauruun. Mutta

samalla hän lujalla ponnistuksella pidätti ilonsa »arvellen paremmaksi,

että äidin katumusta kestäisi vähän kauemmin.

»Eläinparka!» mutisi rouva Carson, ottaen pudonneen sarven maasta ja

pystyttäen sen varovasti seinää vasten ja katsellen sitä, ikäänkuin

olisi aikonut pistää sen uudelleen paikalleen. »Se näyttää olevan kovin

hyväluontoinen, kun ei käy tuommoisesta sen häijymmäksi. Eikö siihen

olisi, Mandy, parempi hieroa vähän lampaantalia?»

»Äiti hyvä, en minä luule siihen tarvittavan», vastasi impi. »Näetsen,

eihän tähän aikaan vuodesta ole kärpäsiäkään, jotka haavaa söisivät.

Enkä minä luule, että se koski kovinkaan kipeään; sillä ennen kevään

tuloahan sen, näetsen, joka tapauksessa täytyisi sarvensa menettää.

Hirvet aina pudottavat sarvensa talven aikana; niin että ei sitä

tarvitse pelätä, etteikö sille kasva uusia sarvia.»

»Ahaa!» huudahti eukko sanomattoman huojennuksen äänellä. »Minä

kun aivan unohdin, että ne pudottavat sarvensa. Mutta kyllä kai se

sentään koski aika kipeään. Se paikka näyttää niin punaiselta ja

vereslihaiselta. Ja sen minä ainakin tiedän, että toinen elämä siitä

olisi tullut, jos joku olisi minulle sen tehnyt!»

Amanda purskahti raikuvaan nauruun, josta hirvi hämmästyneenä perääntyi.

»No, no, lapseni», sanoi äiti itseensä ottaen, »tiedäthän sinä, mitä

minä tarkoitan! Elä ole olevinasi niin sukkela. Vie elukkasi navettaan

ja sido se, jos aiot sen pitää, eläkä anna päivällisen odottaa koko

päivää.»

Amanda kävi miettiväksi. »Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka me

saamme sen sinne», hän vastasi.

»Kah», sanoi rouva Carson, »jos se olisi hevonen, niin taluttaisit

sen. Ja jos se olisi lehmä, niin ajaisit. No kumpi se on? Se on

sinun ratkaistava, joka olet koulunopettaja, sinun asiasi on tietää

semmoiset. Mutta joudu nyt, ennenkuin aivan palellumme.» Ja hän kääntyi

päättävästi pois, kantaakseen ruuat pöytään.

»Tietysti», sanoi impi paremman tietonsa mukaan, »se on paljon enemmän

lehmän kuin hevosen kaltainen. Mutta minä taidan siitä huolimatta

yrittää, enkö voisi sitä taluttaa. Se ei näytä siltä, että sitä olisi

helppo ajaa. Äiti, ole hyvä ja anna minulle tuo vaatenuoran pätkä, tuo

tuolta!»

Rouva Carson noudatti pyyntöä ja toi immelle sitten hänen hilkkansa ja

pani sen kärsimättömänä hänen päähänsä. Kätevästi kuten maalla kasvanut

ainakin Amanda ensin köytti nuoran eläimen kaulan ja sitten sen kuonon

ympäri, niin että siitä tuli riimu — ja hirvi salli sen tapahtua niin

kärsivällisen näköisenä, että hyvin huomasi sen siihen tottuneen.

Sitten hän kaksin käsin voimallisesti työnsi sen suurta otsaa

saadakseen sen poistumaan oviaukosta. Se paikalla totteli, peräytyen

varovasti, ikäänkuin aisain välissä astuen; ja kun impi kääntyi,

taluttaakseen sitä syvää kapeata polkua myöten navettaan, niin se kulki

perässä niin lähellä, että sen jykevä kuono pisti hänen olkansa yli.

He olivat tulleet melkein navettaan saakka, kun hirvi riuhtaisten

kohotti päätään ja päästi vihaisen korskahduksen. Amanda pani tähdelle,

mihin suuntaan se katsoi, ja keksi lumikentän valkoisen aaltoilevan

pinnan takaa kolme varjomaista harmaata olentoa, jotka juuri pujahtivat

metsään.

»Susia!» hän huomautti seuralaiselleen. »Vai ne ne sinua ajoivat,

niinkö? Niin, mutta etpä nyt näy niitä paljoa pelkäävän!» Ja hän

päätteli, että hiipivät pedot olivat ahdistaneet ja jälkiä pitkin

ajaneet suurta otustaan, uskaltamatta kuitenkaan tulla sen kavioitten

ja sarvien ulottuviin, ennenkuin se olisi niin uupunut, ettei enää

voisi itseään puolustaa. Ilmeistä oli, ettei niitä nyt vähääkään

haluttanut jatkaa yritystään.

Muutaman sekunnin hirvi vihaisesti tuijotti kadonneitten vihollistensa

jälkeen, sitten tottelevaisesti kulki taluttajansa perässä navettaan.

Vanha Jerry-raudikko, jolla Amanda oli lapsena ratsastanut, hirnahteli

uteliaasti pilttuustaan, korkean oudon tulijan nähdessään; ja molemmat

punaisen ja valkoisen kirjavat lehmät korskuivat ja peräytyivät niin

kauas kuin pääsivät. Mutta hirvi ei ollut niitä huomaavinaankaan.

Selvästikin se oli kuin kotonaan navetassa hevosten ja lehmäin

seurassa. Amanda sitoi sen heinäkasan viereen, josta se saattoi syödä

tarpeen mukaan; hieroen palelevia sormiaan hän sitten juoksi minkä

pääsi takaisin asuinrakennukseen, päästäkseen mitä pikimmin purevasta

pakkasesta. Äiti jo istui pöydän ääressä häntä odottamassa.

»Tästä isä nyt saa uljaan joululahjan!» impi iloisesti huudahti,

sivellen silmiltään vallattomia kutrejaan ja hätäpikaa huuhtoen hoikat

sormensa, ennenkuin istui syömään.

»Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä hänellä voisi siitä olla!» sanoi rouva

Carson epäillen. »Se astuu noilla pitkillä jaloillaan kaikkien aitojen

yli ja syö mitä vain haluaa. Minä en ymmärrä, kuinka sinä, Mandy, voit

niin mieltyä tuommoisiin ulkomaisiin eläimiin. Hyvä hevonen, tai lehmä,

joka ei hyppää, taikka vaikka koira, ne sentään ovat jotakin se on

minun ajatukseni asiasta.»

»Niin mutta äiti, pidänhän minäkin niistä!» myönsi Amanda hyvillä

mielin, välttäen väittelyä.