Vienona, tuoreena ja suloisena oli kevät tullut takaliston yksinäiselle
pienelle raiviolle. Kostealla laidunaukiolla oli jo vihannan henkäystä,
vaahterilla rusottavaa harsoa, siniharmaiden norkkojen väriä tummilla
lepillä. Puron rämeisiltä rantaniityiltä, mökiltä lähtevän tien ja
olkiruuhkaisen karjapihan takaa kuului illansuussa tuota pohjolan
kevään soitantoa, joka on sen tunnuspiirteitä — sammakkojen väreilevää,
pehmyttä, sanomattoman tunnelmallista viheltelyä.
Auringon yläreuna parhaillaan vaipui kuusenlatvain etäisen,
mustan reunan taa. Mökin ovi oli selkoisten selällään, jotta
herttainen ilmanhenki ja illan sulosoinnut pääsivät mökkiin. Heti
oven sisäpuolella istui vanha rouva Griffis, raskaasti ruumistaan
häälytellen, ja villasukka, jota hän parhaillaan kutoi, makasi
unohdettuna hänen helmassaan. Hän oli lujapiirteinen, jäntevä nainen,
tarmoa täynnä vielä, vaikka luuvalo olikin hänet yllättänyt ja
seisauttanut elämän uutteran toimeliaisuuden. Hänen terävät ja valppaat
silmänsä seurasivat hartaasti hoikan, vaaleahiuksisen tytön joka
liikettä, kun tämä siniseen pumpuliliiviin ja kotokutoiseen hameeseensa
puettuna puuhaili pihan toisella puolella ja ajoi pientä lammaslaumaa
yöksi navettaan petoeläimiltä turvaan.
Tyttö paiskasi nyt kiinni navetan oven, löi määrlyyn tammivaarnan,
suori hermostuneesti vaaleita löyhiä hiuksiaan sormillaan ja riensi
pihan poikki takaisin mökin ovelle, hymy hienoilla nuorilla kasvoillaan.
»_Kas niin,_ mummo!» hän huudahti semmoisen äänellä, joka juuri on
saanut suorittaneeksi koko joukon huolekkaita pieniä velvollisuuksia,
»nyt minä en luule ilveksien enkä muittenkaan ainakaan tänä yönä
lampaita saavan. Nyt minun täytyy lähteä vanhaa Kirjoa hakemaan,
ennenkuin tulee liian pimeä. Mikä lienee saanut sen tänä iltana niin
kauas kuljeskelemaan. Tavallisesti se aina pysyy navetan lähettyvillä
kuin takkiainen!»
Eukko hymyili, hyvin tietäen, että jäännös metsäeläimen vaistoa oli
saanut lehmän etsimään jotakin kodin läheistä, mutta samalla syrjäistä
kätköä, kuhun piilottaa äskensyntyneen vasikkansa.
»Eiköhän vanha Kirjo ole niin viisas, että tulee kotia, kun sen aika
on, lapsukainen!» hän vastasi. »Se on ollut kaiken talvea niin ahtaalla
tilalla, kun on ollut niin vahvalti lunta, ja nyt se tahtoo kuljeskella
vähän kauemmaksikin, kun pääsee. Hyvä Jumala, kun _minäkin_ voisin
vielä vähän kuljeskella näillä vanhoilla huonoilla säärilläni, eikä
tarvitsisi aina vain istua ja istua ja kutoa ja kutoa aamusta iltaan
kaiket päivät!»
»Mummoparka!» sanoi tyttö hiljaa ja hellästi, kyyneltyvin silmin. »Kun
voisimme lähteä ulos näihin hyvänhajuisiin kevätmetsiin poimimaan
yhdessä ensimäisiä toukokukkia [amerikkalainen kevätkukka, _Epigaea
repens_. S.m.]. Etkö voisi nyt koettaa, mummo? Minä luulen, että sinä
tuota pikaa taas pääset aivan hyvin liikkumaan, yhtä hyvin kuin kukaan
meistä. Koetappas!»
Näin vaadittuna vanha eukko tarttui käsin vankasti nojatuolinsa
kaiteihin kiinni, puri hammasta ja nousi aivan seisomaan. Mutta
ponnistus pusersi valituksen hänen huuliltaan ja hän vaipui raskaasti
takaisin paikoilleen, kasvot tuskista vääntyen. Malttaen mielensä
lujalla päätöksellä hän kuitenkin hymyili, vaikka surunvoittoisesti.
»Ehkäpä kyllä jonakin päivänä, jos Jumala suo!» hän sanoi, päätään
pudistaen. »Mutta tänään ei ole se päivä, Melindy! Sinä vielä tapat
minut, lapseni, kun niin aina tahdot saada minut liikkeelle!»
»Mutta mummo, sehän kävi mainiosti!» huudahti lapsi. »Se oli paras
yritys, minkä sinä olet vielä milloinkaan tehnyt siitä kuin minä tulin
luoksesi. Sinä seisoit minuutin suorana kuin vaikka kuka. Nyt minun
täytyy lähteä Kirjoa hakemaan». Ja hän kääntyi pientä polkua kohti,
joka kulki laitumen poikki palomaille.
Mutta rouva Griffis huusi hänet takaisin.
»Älä nyt välitä Kirjosta tänä iltana, Melindy! Antaa sen nyt juosta
vähän. Nuo sammakot ne ovat syynä, että minusta tänä iltana tuntuu
niin yksinäiseltä, niin etten minä voi päästää sinua hetkeksikään
näkyvistäni, lapseni! Ei ole minun mielestäni yhtään toista ääntä,
joka soisi niin kauniilta ja yksinäiseltä. Sen sulous saa aivan
sydämeni pakahtumaan, niin suloiselta se kuuluu, kun se noin kohoo ja
laskee hämärässä. Mutta jonkun pitää olla minun luonani, kun minä sitä
kuuntelen!»
»Kyllä, kyllä, mummo, minäkin pidän siitä!» myönsi Melindy
huolestuneella äänellä, »kun vain joudan kuuntelemaan. Mutta tällä
haavaa juuri ajattelen vanhaa Kirjoa, joka on yksin metsässä, ja
nälkäisiä ilveksiä, jotka ehkä väijyvät sitä ja odottavat, että se
menisi nukkumaan. Ja sinä tiedät, mummo, kuinka nälkäisiä karhut ovat
tänä kevännä, kun lumi on ollut niin kauan maassa. Minä en saisi
unta silmiini, jos tietäisin Kirjon olevan yötä synkässä, harmaassa,
tyhjässä metsässä. Kesällä asian laita on toisin ja silloin metsä on
kuin koti.»
»Niin, mutta», sanoi mummo, nähdessään tytön vakaasti aikovan lähteä,
»jos sinä pelkäät vanhan Kirjon puolesta, niin olisi sinun parempi
vähän pelätä itsesikin puolesta, lapseni! Ota pyssy mukaasi. Ehkäpä
näet maaoravan oikein pahasti purevan vanhaa lehmää!»
Välittämättä mummonsa pilapuheesta Melindy, jonka löyhäin vaaleain
hiuksien alla oli sangen käytännölliset aivot, otti kätevän pienen
kirveensä, jolla hänen oli tapansa syttöjä pilkkoa.
»Mitä minä pyssyllä, mummo», hän vastasi. »Tämä pikku kirves on minulle
kyllin hyvä!» Ja heittäen sen olalleen hän kepein askelin riensi polkua
ylöspäin, päätään kääntäen ja pieni suu kurtussa, hän kun kaikin
mokomin, vaikka huonolla menestyksellä, yritti oppia viheltämään.
Se, mitä Melindy ja hänen isoäitinsä sanoivat »palomaaksi», oli alue,
jota ulottui raiviolta monet mailit samaan suuntaan. Kulovalkea oli sen
takavuosina polttanut, leikaten metsään teräväreunaisen, vähitellen
leviävän aukeaman ja jättäen sen taa vain sinne tänne muutaman kuivan
kelon tai pitkiä oksattomia, monen talvimyrskyn valkoisiksi haalistamia
pökköjä. Sinne tänne oli näille karuille aloille versonut taajaa,
matalaa alusmetsää, tehden turvallisen piilopaikan joka notkelmasta,
jonka maaperästä palo ei ollut kaikkea elämää näivettänyt.
Kuljettuaan laitumen poikki Melindy piankin löysi semmoisia heikkoja
jälkien merkkejä, joita tottumattoman silmän on niin mahdoton huomata.
Hänen huomionsa kiintyi mustikanvarsiin ja kalmiavarvukkoihin, missä
ne olivat hieman taipuneet tai rikki tallatut. Sitten hän eräästä
paljaasta paikasta löysi selvän sorkan painalmuksen. Nyt hän oli
jäljistä aivan selvillä; ja ilmeisestikin ne olivat vanhan Kirjon
jäljet. Etsintäänsä kiintyneenä hän riensi eteenpäin, välittämättä
keskitaivaan herkistä vaihtelevista värivivahduksista, ensimäisistä
pääskysistä, jotka sen poikki suihkivat ja visertivät, kirpeästä, mutta
samalla suloisesta tuoksusta, jota nousi mehun täyttämistä umpuista
tai sammakoiden suloisesta suostuttelevasta vihellyksestä, jota kuului
rämeniityltä. Hän ei joutanut tällä hetkellä muuta ajattelemaan, kuin
mistä löytäisi viivyttelevän lehmän ja saisi sen navettaan hyvään
turvaan ennen pimeän tuloa.
Jäljet johtivat oikopäätä kalliorotkoon, johon laitumelta oli
satakunnan askelta — ja ehkä sataviisikymmentä avoimelta ovelta, jonka
pielessä rouva Griffis istui, tarkkaan katsellen Melindyn hommaa.
Rotkossa kasvoi taajaa nuorta näreikköä ja koivuviidakkoa yhden ainoan
pitkän ja paksun kelohongan ympärillä.
Tähän varjoisaan tiheikköön impi rohkeasti tunkeutui, kurkistellen
eteensä tummien, pihkalle tuoksuavien oksien alle. Hän näki, vaikka
vain laikoittani, aina kelohonkaan saakka, jonka juurella makasi
poikittain valtava kaatunut puunrunko. Mutta vanhasta Kirjosta ei
näkynyt merkkiäkään, vaikka se kirkkaine punaisine ja valkoisine
täplineen olisi paikalla pistänyt silmään tässä tummassa ympäristössä.
Hiljaisuus ja se, ettei lehmää löytynyt, kuten hän oli varmaan
luullut, sisälsivät jotakin kammottavaa, ja pieni kylmän väristys
kävi hänen ruumiinsa kautta. Hän kouraisi kovemmin kirvestään ja
seisoi aivan hiljaa, totuttaakseen silmiään sekavaan pimeään; ja tuota
pikaa hän luuli erottavansa pienen ruskahtavan olennon, joka lepäsi
sammalmättäällä kelohongan juurella. Kun oli kulunut vielä vähän aikaa,
huomasi hän sen katselevan häntä suurilla lempeillä silmillä. Sitten
liikahtivat suuret korvat. Impi älysi, että se oli vasikka, jota hän
katseli. Vanhan Kirjon viivyttely oli saanut selityksensä.
Mutta missä oli vanha Kirjo? Melindy hetkisen ajatteli ja arvasi
aivan oikein, että emä, vasikan hyvin kätkettyään, oli pujahtanut
lähteelle juomaan. Hän aikoi juuri astua eteenpäin ihaillakseen nuorta
vastasyntynyttä ja katsellakseen, oliko se niin voimallinen, että sen
saattoi navettaan viedä, kun tiheikön takapuolelta kuului hiipivää
rapinaa, joka kiinnitti hänen huomionsa.
Lehmä se ei saattanut olla, se ei suinkaan kulkenut hiipien. Mutta mikä
sitten?
Melindy tunsi äkillistä vaaran aavistusta. Mutta hän karkaisi hermonsa
eikä ajatellutkaan pakoa. Ehkäpä se oli vihainen ilves, joka emän
poissa ollessa vainusi vasikkaa. Tämä ajatus sai Melindyn tuimasti
jäykistämään pienen suunsa ja hän oli hyvillään nyt, kun oli ottanut
kirveen mukaansa. Kaikista metsän pedoista hän piti ilveksiä erikoisina
vihollisinaan.
Hiipivät liikkeet tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi, sitten äkkiä
taukosivat. Sitten haahmoutui kuusenoksain sekaan, kymmenisen jalan
päähän siitä paikasta, jossa saamaton pikku vasikka makasi, tumma musta
ruho.
Hetkeksi Melindyn sydän seisahtui. Mitä apua oli hänen pienestä
kirveestään karhua vastaan! Sitten hän muisti ylämaan yleisen luulon,
että isoinkin musta karhu juoksee ihmisen edessä pakoon, jos sillä
vain on riittävästi tilaa juostakseen. Impi katsahti saamattomaan
pienokaiseen, joka makasi koukussa sammalvuoteellaan. Sitten hän
katsahti julmaan mustaan muotoon, joka hitaasti hiipi eteenpäin sen
syödäkseen. Ja immen sydän paisui palaavasta rohkeudesta.
Karhu oli nyt sylen päässä himoitsemastaan saaliista, vilkuen julmilla
silmillään puoleen ja toiseen. Kimakalla varoituksen ja uhman huudolla
Melindy hyppäsi eteenpäin kirveensä kohottaen ja huutaen pedolle: »Pois
täältä!» Hän toivoi suuresti, että ihmisäänen arvovalta taltuttaisi
pedon ja saisi sen häpeissään poistumaan.
Jonakin muuna vuodenaikana karhu luultavasti olisi menetellyt juuri
niinkuin hän toivoi. Mutta nyt siinä asui hiukaisevan kevätnälän
rohkeus. Se kuitenkin pelästyi ja hämmästyi tytön äkillisestä
ilmestyksestä ja kimakasta kiljauksesta; ja epäröiden se vähän taantui.
Mutta Melindykin epäröi; ja karhu sukkelaan huomasi hänen epäröintinsä.
Muutaman sekunnin se seisoi ja katseli häntä, pää kumarassa ja puolesta
toiseen häälyen. Sitten se näytti päätelleen, ettei tämä ollut mikään
vaarallinen vastustaja, päästi kovan rohkaisevan mörähdyksen ja kämpi
eteenpäin vasikkaa kohti.
Hurjasti parkaisten, puoleksi vihasta, puoleksi pelosta Melindykin
syöksähti eteenpäin, luottaen siihen, ettei eläin, tosi edessään,
uskaltaisi vastustaa hänen hyökkäystään. Kauhistuneena äkillisestä
huudosta vasikkakin kompuroi jaloilleen, ääneensä mölähtäen.
Karhu oli sen juuri saavuttamaisillaan, surman iskuun kohotettuna
valtava musta kämmen, joka olisi sen selän katkaissut, mutta huomasi
samalla Melindyn kirveen iskevän. Taitavasti kuin tottunut nyrkkeilijä
se poikkeutti iskun suunnastaan ja torjui sen niin sukkelasti, että
kirves oli lentää tytön kädestä. Pystyvä terä kuitenkin tapasi mitä
purra ja halkaisi karhun kämmenen luuta myöden.
Tuskasta raivostuen ja tappelun himo nyt täysin heränneenä karhu unohti
vasikan ja hyökkäsi rohkean vastustajansa kimppuun. Kevyesti kuin
kissa impi hyppäsi syrjään viime tingassa, hyppäsi kaatuneen puun yli
ja kiersi kelohongan taa. Hän käsitti nyt ryhtyneensä liian rohkeaan
yritykseen ja hänen ainoa toivonsa oli, että joko pääsisi juosten
pakoon, taikka että karhu jälleen kääntäisi huomionsa vasikkaan ja
unohtaisi hänet.
Karhulla ei kuitenkaan ollut vähääkään aikomusta säästää häntä
kostoltaan. Valtavasta koostaan huolimatta se oli hämmästyttävän
sukkela ja silmänräpäyksessä seurasi hänen kintereillään. Vaikka
neitonen ehkä olisikin ollut avomaalla nopeampi, olisi karhu
luultavasti kuitenkin hänet tavoittanut hankalassa viidakossa; mutta
tällä täperällä hetkellä sen takaa kuului mölinää ja oksien ryskettä ja
karhu pyörähti ympäri juuri siksi, että ennätti vastaanottaa vasikkansa
apuun ryntäävän Kirjon hyökkäyksen.
Karhulla ei ollut aikaa tämän hyökkäyksen väistämiseen eikä
torjumiseen, se vain ennätti rohkaista itseään. Pahaksi onneksi
lehmän sarvet olivat liian lyhyet ja levällään. Kirjo puski keskelle
karhun rintaa muurinmurtajan voimalla ja olisi tölmäissyt sen nurin
niskoin, elleivät sen mahtavat kynnet ja etukämmenet samalla haavaa
olisi iskeneet lehmän lapoihin kiinni raatelevaan kouristukseen. Lehmä
puski sen taapäin puuhun saakka, mutta siinä karhu teki tenän; ja kun
lehmä yritti peräytyä, ottaakseen vauhtia uuteen hyökkäykseen, ei se
päässytkään erilleen. Kun tästä tempusta ei tullut mitään, niin se
taas koko voimallaan töytäsi eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen,
raivoisasti mölisten ja koettaen rusentaa vastustajansa hengettömäksi
puuta vastaan. Mutta röhisten, möristen ja vinkuen karhu piti siitä
kiinni ja repi sitä hirveillä kynsillään.
Liian kiihtyneenä enää pakoa ajatellakseen Melindy seisoi kaatuneella
puulla ja henkeään pidätellen katseli tappelua. Tuota pikaa hän älysi,
että vanha Kirjo oli joutumaisillaan alakynteen; ja samalla hänen
rohkeutensa taas palasi. Juosten puun selkää niin lähelle kuin uskalsi
kohotti kirveensä ja hieman viivähti, ennenkuin iski. Juurikuin hän
aikoi iskeä, pysäytti iskun tutun tuttu ääni ja hän hypähti takaisin.
»Pois tieltä, lapsi», se käski, tunkeutuen läpi metelin. »Pois tieltä,
että saan ampua!»
Rampa vanha vaimokin oli kuullut lapsensa huudon. Kun Melindyn
parkaus oli leikannut läpi iltatyvenen, oli rouva Griffis ponnahtanut
tuolistaan, ikäänkuin hän ei olisi kuullut puhuttavankaan leinistä.
Hän ei tuntenutkaan kipua. Tämän pakottavan hädän vaatimus palautti
häneen entisen voiman. Tempaisten nurkasta jykevän haulikon, joka
seisoi siinä aina ladattuna ja valmiina, hän riensi poikki laitumen ja
puhki kalmiavarvukkojen sitä kyytiä, ettei Melindynkään olisi tarvinnut
sitä hävetä. Kun hän pensaitten läpi hyökkäsi notkelmaan ja näki asian
kannan, niin terästi rautainen tahto hänen hermonsa hetken pakon
mukaisiksi.
Paikalla kuin Melindy oli hypännyt tieltä, juoksi rouva Griffis
aivan tappelevain viereen. Karhulla oli niin täysi työ, ettei se
joutanut häntä huomaamaankaan. Työntäen jykevän pyssyn suun (se oli
susihauleilla ladattu) kylmäverisesti melkein pedon kylkeen kiinni,
aivan etulapain taa, eukko painoi liipaisinta. Kuului räjäys, joka
täytti notkelman kuin tykin laukaus, ja karhu lyyhistyi kokoon
jäseniään oikoen, suuri reikä läpi sydämen.
Vanha Kirjo peräytyi hämmästyneenä, korskui kovaa ja mulkoili
emäntäänsä hurjin silmin. Käsittämättä, ettei äskeisestä vihollisesta
enää ollut sen rakkaalle vasikalle vaaraa, se uudelleen kävi
hengettömän ruhon kimppuun ja alkoi muokata sitä niin, ettei sitä
tuota pikaa olisi tuntenutkaan karhuksi. Vasikka, joka oli tullut
kumoon survaistuksi karhun hyökätessä Melindyn kimppuun, oli jälleen
kompuroinut jalkeille; ja rouva Griffis työnsi sitä eteenpäin, jotta
emä sen huomaisi. Tämä temppu tehosikin; ja nuollessaan pienokaisen
kiireestä kantapäähän paremmin älytäkseen, ettei sille ollut tullut
mitään vikaa, Kirjo unohti pyhän vihansa. Työntäen, vetäen ja
maanitellen molemmat naiset sitten hitaasti ja kärsivällisesti saivat
vasikan notkelmasta kototielle, emon verta valuvista haavoistaan
huolimatta tupatessa niin lähelle kuin suinkin ja tyytyväisyydestä
hiljaa ynisten. Nyt se vaati pienokaiselleen karjapihan varmaa suojaa.
Kaivolla tämä kumma seura pysähtyi ja vasikka rupesi imemään. Melindy
taas sillä välin pesi lehmän haavat ja rouva Griffis lähti tervaa
hakemaan sillä voidellakseen ne. Hänen rivakasti liikkuessaan pitkin
pihaa Melindy puhkesi riemuiseen, melkeinpä hysteriseen naurun
helkkynään.
»No, mutta hyvänen aika, mummo», hän huudahti vastaukseksi eukon
kysyvään katseeseen, »sinähän olet aivan yhtä virkku kuin minäkin. Minä
olen kuullut sanottavan, että karhun rasva on kaikkein parasta rohtoa
leiniä vastaan. Kyllä näkee, mummo, että sinä olet käyttänyt kokonaisen
karhun tautiisi.»
»Ei se karhu ollut, lapseni!» vastasi eukko vakavana. »Vaan se
sinun kamala huutosi, se paransi minun leinini! Vanha Kirjo tuli
pienokaisensa avuksi, kun se kutsui. Saatoinko minä tehdä vähempää,
lapseni, kun kuulin sydänkäpyni minua huutavan?»