Tavallaan he tunsivat toisensa kylläkin hyvin, mies ja karhu. Lähes
kaksi vuotta he olivat olleet julkiset vihamiehet.
Mies oikeastaan oli nähnyt karhun vain kerran ja silloinkin vain
vilaukselta — viekkaitten, vihaisten, uteliaitten silmäin leimauksen
tiheästä näreiköstä ja kammottavan suuren mustan haahmon, joka
ääneti painui alas tiheikön sekaviin varjoihin. Mutta hän tunsi
hyvin sen suuret jäljet — ne olivat kolmannesta suuremmat kuin
Itä-Canadan tavallisen mustan karhun — jotka uhkaavasti kiertelivät
ylt'yleensä hänen mökkinsä ympärillä. Hän tunsi sen kynnen jäljet
syvään uurretuista hinkkuupuista, niiden kynsien haltija oli pistänyt
merkkinsä melkein yhtä korkealle kuin valtava harmaakarhu olisi
raapaissut.
Ja hän oli siellä täällä tutkistellut isoja, vain puoleksi lahonneita
kantoja, jotka ne samat kamalat kynnet olivat repäisseet auki kuin
käävän, muurahaisia ja toukkia etsiessään. Tästä kaikesta oli
helppo älytä, että mahtava vastustaja kilpaili hänen kanssaan tämän
erämaaläänin omistamisesta, jonka hän juuri oli omakseen katsonut —
vastustaja, joka luultavasti vielä ottaisi kovat vaot hänen lammas- ja
lehmikarjastaan, kun hän oli saanut pienen talonsa täyteen kuntoon.
Ja vielä hän älysi, että tällä kilpailijalla mahtoi olla erikoisen
komea nahka, josta turkismarkkinoilla maksettaisiin aivan erikoinen
hinta. Mies, milloin jouti puunhakkuulta ja maanraivaukselta,
perunainistutukselta ja tattarinkylvämiseltä, navetanrakennukselta
ja rovioiden poltolta, viritteli ansoja tälle vaaralliselle
vastustajalleen, joka, kuten hän aivan oikein päätteli, oli liian
viekas, tullakseen hänen pyssynsä kantomatkan päähän.
Karhu puolestaan tunsi miehen paljoa paremmin kuin mies sen. Heti siitä
pitäen, kuin mies oli ensiksi saapunut jylhän Etelähaaran rannoille,
oli tämä suuri musta peto pitänyt häntä silmällä — tietenkin jossakin
määrin vihamielisenä, koska hän oli muukalainen ja oli tullut erämaata
häiritsemään, mutta vielä enemmän hartaasta uteliaisuudesta. Valtavasta
koostaan huolimatta se saattoi liikkua, milloin hyväksi näki, ääneti
kuin minkki tai käärme. Liikkumatonna kuin joku ammoin unohdettujen
tukkimiesten jättämä kanto se oli katsellut miehen kirveen välähtelyä
ja heilumista, koivun ja kuusen ja saarnen rytisevää kaatumista raivion
levetessä ja auringonpaisteen päästessä valaisemaan metsän takkuista
permantoa.
Ihmetellen se oli nähnyt, kuinka voimallinen punainen härkäpari,
miehen tuimia käskysanoja totellen, oli vetänyt oksitut hirret
yhteen paikkaan; ja sitten se oli huomannut mökin kohoavan ja saavan
muodon, ihmeellisen muodon, miehen taitavain kätten toimesta. Ensinnä
se oli hämmästellyt, kuinka ne kaksi suurta härkää viitsivät olla
niin kuuliaisia, sen sijaan että olisivat kääntyneet häntä vastaan
ja lävistäneet hänet pitkillä sarvillaan, taikka sotkeneet hänet
kaksijakoisiin sorkkiinsa.
Mutta pian se oli oppinut huomaamaan selittämättömän valtiuden miehen
äänessä ja hänen itsetietoisessa huolettomuudessaan, väijyivätpä häntä
synkkäin salokätköjen piiristä mitkä silmät tahansa. Selvää se, ettei
mies pelännyt. Varmaan hän siis oli sangen voimallinen. Karhu senvuoksi
rupesi pelkäämään, vaikk'ei alussa voinutkaan huomata mitään pelon
syytä, lukuunottamatta tuota äänen salaperäistä mitä lienee ollut,
joka näytti pakottavan härät kärsivällisesti, vaikka vastahakoisesti
tottelemaan ja työtä tekemään.
Ja muutamana päivänä mökin valmistumisen jälkeen, miehen ollessa
sisällä näkymättömissä ja auringonpaahteisen kuuman raivion kiehuessa
sääskiä ja kärpäsiä ja punaisten härkien maatessa varjossa ja
märehtiessä laiskasti purujaan ja puhaltaessa täyteläitä ilmakkaita
huokauksia, se sitten oli nähnyt ison sarvaan astuvan esiin metsästä ja
seisahtuvan mökkiä ihmettelemään.
Mies oli tullut ulos mökin ovesta ja nostanut olkaansa vasten kuin
pitkän ruskean sauvan. Sauvan päästä oli paikalla tuiskahtanut pitkä
valkoinen tulisuihku ja samalla oli paukahtanut lyhyeen ja terävästi.
Ja vaikka sarvas oli ollut kaukana raivion toisella puolella, oli se
hypännyt korkealle ilmaan ja pudonnut eteenpäin turvalleen, kuolleena.
Kylmä väristys oli käynyt karhun hermojen läpi, kun se näki tämän, ja
se oli paikalla peräytynyt kauemmaksi tiheikköön.
Ihmekö se, että ne isot punaiset härät pahannäköisistä sarvistaan
huolimatta tottelivat tuota olentoa, joka saattoi niin kaukaa tappaa,
kun vain pienellä sauvalla osoitti ja kovasti paukautti. Karhu rupesi
tämän jälkeen vielä paljoa varovaisemmaksi tämän pelättävän tunkeilijan
hommia tarkastellessaan, mutta tämä pelko ja vihamielisyys tekivät sen
vain entistä uteliaammaksi. Ei ilmeisestikään ollut hyvä päästää miestä
näkyvistään vähänkään pidemmäksi ajaksi, muutoin saattoi tapahtua
vaikka mitä kummia ja aavistamattomia asioita.
Ja tämä oli syynä siihen, että kun mies ensi kylvöistään ja
istutuksistaan päästyään ja mökkinsä tukittuaan säänpitäväksi ryhtyi
karhulle loukkuja rakentamaan, niin tiesi karhu jo hänestä koko joukon.
Kaikista niistä näkymättömistä, uteliaista vilkujista, joiden arat
metsäläissilmät olivat työtä katselleet — oravista, pyistä, jäniksistä,
pesukarhuista, sadelinnuista, metsähiiristä, hirvaista, ketuista ja
pöllöistä — karhu oli muita paljoa hartaampi ja muita paljoa paremmin
ymmärsi.
Kun ensimäinen ansa — jykevä loukku — oli valmis, syötetty ja viritetty
ja mies oli poistunut ja jättänyt sen tihutyönsä tekemään, oli karhu
ottanut sen mitä terävimmän tutkistelun alaiseksi. Vaikk'ei kenkään
ollut sille maininnut, miksi Troija kukistui, oli se luonnolta saanut
sen alkeellisen viisauden lahjan, josta troijalaiset näyttävät olleen
niin surkean kuitit; se pelkäsi miestä, lahjojakin tarjoavana. Se
haisteli syöttiä — hyvälle tuoksahtavaa lihavaa sianlihan palasta
— sopivan matkan päästä; ja päätti, että jääköön häneltä rauhaan.
Ei missään hyvässä aikomuksessa, se ajatteli, oltu moista makupalaa
jätetty vaikka kenen armoille, joka sattui ensiksi paikalle.
Sen katsellessa ja tuumiessa piiloutuneena nuoreen tiheään näreikköön,
jonka hyvä tuoksu sekoitti pois sen oman hajun, kuljeskeli siitä
ohi typyhäntä villikissa. Tämä näki hohtavan valkoisen syötin, joka
oli siinä niin houkuttelevana loukun tutkaimessa aivan kuin häntä
varten. Sen pyöreihin haaleihin silmiin tuli himokas kiilto, vaikka
korvat painuivat niuhaan pitkin selkää vihaisen pelon vuoksi —
olihan ympärillä jälkiä, jotka haisivat kovin väkevästi ihmiselle.
Älyä puuttui villikissalta. Se tiesi vain sen, että herkkupala oli
tuon miehen omaisuutta. Mutta miestäpä ei näkynyt. Ääntä vain kuului
etäältä, hänen huudellessa typerälle härkäparilleen. Matalaksi
kyyristyen villikissa nopeaan ja hiipien juoksi eteenpäin ja matalalla
riemastuksen murinalla hyökkäsi syötin kimppuun. Siinä näytti jokin
paikka antavan perään. Säikähtynein silmin karhu näki, kuinka ne
neljä jykevää hirttä, jotka olivat kuin kattona syötin päällä, pudota
romahtivat sen päälle. Onneton villikissa päästi korviasärkevän
rääkäyksen, joka katkesi melkein ennen kuin oli alkanutkaan, ja
pusertui niiden alle aivan litteäksi.
Punaorava, joka oli tätä kaikkea tarkastellut läheiseltä oksalta,
puhkesi kiihkeään räkitykseen. Ja puun latvasta pudotti itsensä mustine
siipineen varis, laskeutui sievästi hirren selkään, pää kallellaan,
ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: »enkö minä sitä sanonut?» ja
killisteli kovilla kirkkailla silmillään kuollutta villikissaa. Sen
mielestä kaikki villikissat joutivat kuolla. Ei niistä muuhun. Mutta se
tapa, jolla tämä tässä oli tuhottu, näytti siitä kovin salaperäiseltä.
Karhun mielestä oli tämän jälkeen kaikki, mitä miehellä oli, ansan
luontoista — pelokkaalla mielenkiinnolla tutkittavaa, mutta ei millään
ilveellä koskettavaa. Ja niin tapahtui, että kun mies ajan tullen toi
laajenevalle raiviolleen lehmän ja vasikan, ja sian ja sitten lampaita,
ja puolenkymmentä puuhailevaa kanaa, ei karhu niihin kertaakaan
koskenut. Vesi kyllä tuli sen suuhun varsinkin lampaita katsellessa,
mutta ne näyttivät niin epäilyttävän huolettomilta. Varmaan nekin
olivat ansoja. Jos hän koettaisi jonkun tavoittaa, niin mene tiedä,
vaikka taivas putoaisi hänen päälleen ja likistäisi hänet litteäksi
kuin pölkyt sen villikissan. Käsittämättä tämän pidättyväisyyden syytä
mies piti sitä luonnollisena asiana eikä sen koommin ajatellutkaan
sitä. Mutta lopulti hän suuttui, kun kaikki pyydystysyritykset menivät
myttyyn, ja vannoi, että karhun talja ennen talven tuloa olisi hänen.
Loppukesästä tuli kovin kuuma ja kuiva aika. Etelähaaran joki, joka
aina oli vuolas ja koskinen ja sai vetensä paljaitten ylämaitten
lähdejärvistä, ei paljoakaan ehtynyt. Ottanoonsiista sitävastoin
ilmestyi näkyviin auringon paahtamia särkkiä ja harmahtavia kynnyksiä,
joita eivät kolmen piirikunnan vanhimmatkaan erämiehet vielä olleet
kuivilla nähneet. Moni metsäpuro katosi kokonaan, jättäen muistonsa
säilyttäjiksi vain jonon seisovia mustia vesilätäköitä, jotka
lymysivät ketri- ja lehtikuusisoissa valtavien juurien alla. Ja
moni erämaan lampi näki ulpukkainsa kuolevan raakoihin haiseviin,
juurisotkuisiin liejuihin. Mies ei kuitenkaan ollut juuri milläänkään,
sillä kolmisensadan askeleen päässä virtasi raivion liepeen alla
Etelähaara välittämättä kuivista mitään. Hänen tattarinsa ja perunansa
olivat ehtineet niin pitkälle, ettei sateen puute enää voinut niitä
vahingoittaa. Ja hänen karjansa oli janolta hyvässä turvassa.
Etelähaara oli tältä kohdalta ja puolisen mailia raiviolta sekä ylös-
että alaspäin vähän rauhallisempaa, niin että mies vaivatta saattoi
sillä liikkua isolla, yhdestä puusta koverretulla kanootillaan ja
kalastella sen puhki ja poikki. Alempana kosket olivat puoliväliin
toistakymmentä mailia melkein mahdottomat veneellä kulkea, kunnes
hurja virta lopulti raukesi matalarantaiseen suvantojärveen, jota
mustikkamaat paartoivat.
Metsä näytti raskaasti huokailevan elottoman ilman ja kuivan,
liikkumattoman helteen alaisena, sadetta odottaen. Mutta toivottujen
harmaanviileiden ja sateentuoksuisten pilvien sijasta maattui
taivaan kova sini ruskahtavaan utuun, jonka läpi aurinko kuulsi
kuin kuuma kuparikiekko. Metsän palsamituoksu hävisi ja sijaan tuli
heikkoja, kitkeriä henkäyksiä, jotka kirvelivät silmiä ja polttivat
sieraimia. Kotkat, haukat, varikset ja kaikki muut hyvät lentäjät
katosivat. Kaikki metsän lymypaikkojen nelijalkaiset kuljeksijat
kävivät levottomiksi, peläten vaaroja, joita eivät tienneet miten
vastustaa, miten paeta. Suuri musta karhu haisteli huolestuneena
kaikki ilmansuunnat, kuono korkealla ilmassa, menetti sitten kaiken
mielenkiintonsa ihmistä ja hänen töitään kohtaan ja kulki viidet mailit
vinkuen myötävirtaan, kunnes tuli erääseen kohtaan, jossa Etelähaaran
kuohuvasta virrasta poikkesi syrjään syvä umpipudas.
Vähän myöhemmin mies, joka oli alakuloisena mullannut kituvannäköisiä
perunoitaan, seisahtui kuokkansa nojalle ja silmäili pelokkaasti
muotoaan muuttavaa taivasta.
»Metsävalkea», hän mutisi, »jossakin, missä lienee, ehkä likelläkin!
Kun nyt vain ei rupeaisi tuulemaan!»
Heittäen kuokan maahan hän sitten valjasti härkäparin reen eteen
vedättääkseen joesta mökilleen pari kolme tynnyriä vettä. Jos sattuisi
raivion poikki kipeniä lentämään, hän ajatteli, niin oli hyvä olemassa
vettä lähellä.
Jotenkin haluttomana hän lähti tähän hommaan, häntä masensi painostava
ilma ja epämääräinen aavistuksen tunne. Mutta pysäyttäessään
jokirantaan hitaat juhtansa hän sen takana näki näyn, joka äkkiä antoi
hänelle kiirettä. Härätkin sen huomasivat ja havahtuivat ja alkoivat
korskua ja levottomina kiskoa iestään. Toisella rannalla tuprusi
metsänlatvain takaa savupilviä ja juurella pisteli siellä täällä
punaisia liekkejä.
Mieheen iski vimmattu tarmo. Juosten sankoilleen edes ja takaisin
rannan ja reellä olevan tynnyrin väliä ja rajusti huutaen härille
olemaan alallaan hän nopeaan täytti tynnyrin reunoja myöten. Mökille
palatessaan hän ei kuitenkaan voinut rientää kiireellä. Polku oli
koleikkoa ja hänen täytyi alinomaa tukea tynnyriä, ettei kallis neste
päässyt maahan kaatumaan. Mutta härkiä ei tarvinnut hoputtaa, ja
hikipäissään ponnisteltuaan tynnyrinsä rinnalla helteisellä kapealla
polulla hän vei sen raivatulle kunnaalle, joka oli mökin takana. Siihen
hän äkkiä hämmästyen pysähtyi.
Raivion takana tupruaa eteläiselläkin ilmalla samoja uhkaavia pilviä,
tuikkaa taivaalle ja taas katoaa samoja hoikkia häijyjä punaisia
kieliä. Palo lähestyi häntä vastakkaisilta puolilta. Ja vasta nyt
hän käsitti, mikä hirmuinen vaara häntä uhkasi. Vesitynnyreistäkö
apu, muka! Katkerasti naurahtaen ja ponnistustensa turhuutta kiroten,
raivosta kähähtäen, kun kaikki hänen toiveensa näin sortuivat, hän
päästi härkäparin valjaista ja harppasi pitkin askelin rinnettä alas,
laskeakseen irti muunkin karjansa. Olkoon heillä ainakin tilaisuus
paeta henkensä edestä, sama tilaisuus kuin hänelläkin. Hairaten sitten
käteensä tyhjän matkalaukkunsa ja vuoteestaan peitteen hän karkasi
joelle.
Karhu oli sillävälin tullut pienelle umpiputaalle — eli boganille,
intiaanien sanaa käyttääksemme — joka oli viisi mailia alempana. Se
tapasi sen jo täpö täynnään äänettömiä, väriseviä pakolaisia. Sillä
sekä pohjoisella että eteläisellä ilmalla taivas jo oli täynnään
savupilviä, jotka sankkoina ja tummina tuprusivat taivasta kohti, ja
siivekkäät liekit hyppivät ahnaasti latvasta latvaan.
Iltapuolella molemmat palot nopeaan yhtyivät kiihtyvän itätuulen
viimassa. Suunnattoman nopeaan ne lähenivät jokea, joka juuri tällä
kohdalla teki mutkan ja louhisten kynnysten poikki kuohuen pauhaten
kääntyi lounasta kohti. Kosken pauhun alkoi kuitenkin voittaa
kammottavampi ääni — palon kihisevä humu ja rytinä. Oksien läpi puhalsi
milloin mistäkin pistäviä, tukehduttavia savunpöllähdyksiä, laskeutuen
sitten veden päälle, siinä ohetakseen ja levetäkseen ja ikäänkuin
suotaakseen vaahdon sisään, joka hetkeksi muutti väriään. Siellä
täällä puhkesi ahtaaksi sulkeutuneella ilmanrannalla korkea yksinäinen
honganlatva loimuaviin liekkeihin kuin suunnaton merkkisoihtu. Ja tuota
pikaa alkoi kuin jostakin näkymättömästä räjähdyksestä raketteina
sinkoilla palavia, kipenöiviä kekäleitä, jotka virittivät edessäpäin
kuin tiedustelijain tulia tai käheästi, kammottavasti kihahtaen
putosivat veteen.
Eläimiä keräytyi joka puolelta kapean putaan rannoille, jossa ne suurin
lumotuin silmin katselivat näitten tuhoisain heittoaseitten lentoa ja
putoamista. Veden partaalla ja ulkonevilla oksilla ja juurilla kyyhötti
useita villikissoja ja valtava harmaa Canadan ilves. Kekäleen pudotessa
lähelle ne painoivat korvansa pitkin kalloa, hypähtivät taapäin ja
sylkivät vihaisesti. Pelko oli kerrassaan vienyt niiltä raatelevan
riistanälän eivätkä ne vähääkään välittäneet värisevistä jäniksistä,
kujertelevista oravista tai jäykistä, harmistuneista murmeleista, joita
tunkeili niiden ympärillä. Verenhimoiset portimotkin kerran unohtivat
tappamisen halun ja puikkivat hermostuneesti sinne ja tänne värisevillä
oksilla. Rantaan ajautuneen lieon päässä istui punainen kettu, joka ei
malttiaan eikä tarmoaan menettänyt, olipa mimmoinen paikka tahansa,
katsellen puunlatvoja. Syvämietteisessä viisaassa mielessään se
etsiskeli jotakin keinoa, jolla tämänkin kamalan vastustajan pettää.
Putaan pinnalla vilisi uivaa minkkiä, biisamia ja vesirottaa, jotka
maailmaa uhkaava tuho oli liikkeelle säikähyttänyt ja jotka nyt
luottivat siihen, että niiden suosiman kylmän elementin voima olisi
riittävä suoja. Musta uroshirvi kahden lehmän keralla ja kymmenkunta
punaista hirvasta seisoi mahaa myöden vedessä, silloin tällöin
piehtaroiden siinä itseään jäähdyttääkseen. Mutta karhuja ei tässä
omituisessa kokouksessa ollut ainoatakaan, suurta mustaa karhua itseään
lukuunottamatta, se kun oli kateellisena karkoittanut läänistään kaikki
kilpailijat.
Tilannetta hetkisen tarkasteltuaan karhu kahlasi veteen. Se upotti
päänsä veden sisään lieventääkseen polttavien silmien ja sieraimien
tuskia. Pudas oli matala siltä kohdalta, josta se siihen poikkesi, ja
pohja oli pehmeätä, sitkeätä, vastenmielistä sen jalalle. Sen siinä
seistessä ja levottomana nostellessa jalkojaan singahti sankkenevasta
savuvaipasta suuri punahehkuinen kekäle ja sattui läheisellä oksalla
kyyröttävään villikissaan. Rääkäisten kissa ponnahti ilmaan, mutta
huomatessaan putoavansa veteen, jota se inhosi, se kierteli itseään
vähän sivulle päin ja sai kiinni karhun leveästä selästä. Sen kynnet
upposivat syvään ja tuskasta mörähtäen karhu koetti ravistaa sitä irti.
Pelosta mielettömänä ja ilmeisestikin pitäen karhua vain elollisena
liekona kissa piti kiinni ja kynsi kahta kovapintaisemmin. Milloin
muulloin tahansa karhu olisi kiskaissut kissan paikaltaan ja reväissyt
sen kappaleiksi. Mutta nyt ei sen mieleen juolahtanutkaan vihastua.
Tässä ei ollut mitään yksilökohtaista. Karhu vain käsitti, että hänen
selässään oli jotakin, joka koski kipeään, ja tahtoi päästä siitä
erilleen. Kumoon heittäytyen se piehtaroi vedessä ja upotti kissan
liejun sisään. Sen ylös noustessa oli paha taakka tiessään. Mutta
nyt karhu oli tyytymätön paikkaan. Vesi ei ollut niin syvää kuin
sille olisi pitänyt. Ja sitäpaitsi se mielestään oli umpimutkassa. Se
kaipasi enemmän tilaa, enemmän ilmaa, laajempaa näköalaa, vaikkapa ei
ollutkaan muuta kuin hirmuja, mitä katsella. Työntäen syrjään pari
punaista sarvasta, jotka tuskin vilkaisivat siihen suurilla, lempeillä,
kauhua-uhovilla silmillään, se kahlasi putaan suulle. Siinä se tunsi
pyörteen, joka pyrki koskeen kiskomaan, ja meni lapojaan myöten veteen.
Aivan vieressä seisoi kömpelö naarashirvi raukeasti lepattaen suuria
korviaan ja tuijottaen, ei liekkeihin, vaan samentuneisiin aaltoihin
ja vaahtoriekaleisiin, joita kiiti siitä ohi. Sitten sen nenän editse
kaikessa rauhassa uiskenteli iso ruskea saukko. Kohottaen päänsä ja
lapansa korkealle vedestä kuin tähyilevä hylje uija silmäili koskia
ja laski sitten oikopäätä niihin, paetakseen rohkeasti virran mukana.
Ilmeisestikin se oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei pikku pudas kauan
kelpaisi pakopaikaksi. Karhu katseli sen lähtöä kaihomielin ja punnitsi
asiaa, mutta ei uskaltanut lähteä tyrskyviin aaltoihin, jyriseviin
kopruihin.
Putousten jyrinää ei kuitenkaan enää kuulunut liekkien laajalta
ahnaalta pauhulta. Hyppiessään ja hyökätessään ne melkein näyttivät
karjuvan ja oli kuin itse savupilvetkin olisivat saaneet äänen ja
alkaneet jyristä. Kuumuus kävi tukehduttavaksi, sietämättömäksi; ja
kipeniä ja kekäleitä putoili putaaseen niin tiheään, että toiset
eläimistä karvansa äkkiä kärventyessä mielettömän kauhun valtaamina
karkasivat suoraa päätä palavaan pätsiin, toisten taas kupsahtaessa
suinpäin veteen ja paikalla hukkuessa. Ne eläimet, joille vesi
oli tuttava, upottivat itsensä siihen niin syvään kuin saattoivat
ja vavistuksella odottivat lähestyvää tuhoa, mutta viisas kettu,
varovaisesti uiskenneltuaan putaan rantoja ja niitä tutkittuaan,
löysi vihdoinkin rantaäyrään alta kolon, jonka suuta vettyneet juuret
peittivät. Tämä oivallinen pikku tyyssija oli jo tunkien täynnään
biisamirottia ja minkkejä, mutta kettu kursailematta tunkeutui sisään,
työntäen toisia ulos, tulemaan toimeen miten parhaiten taisivat. Ja kun
heimon hämärät aikatiedot kertovat, että se myöhemmin vielä pyydysti
monet jänikset ja metsälinnat miehen hylätyn raivion lahoavilla
kannokoilla, niin oli pakopaikka ilmeisestikin turvallinen.
Tulikuoleman lähestyessä karhu kuitenkin alkoi vavista. Viisasta kettua
lukuunottamatta se oli tässä kurjassa joukossa ainoa eläin, jolla
oli sen verran älyä, että se pystyi käsittämään heidän kohtalonsa
koko hirmuisuuden. Törmässä ei ollut niin suurta koloa, että sen
valtava ruho olisi siihen mahtunut. Surkeasti vinkuen se katseli
alaspäin pitkin kuohuvaa solaa, jota pitkin saukko oli paennut. Mutta
ei uskaltanut lähteä perään. Se näytti yhtä varmalta tuholta. Ja se
olikin jo vain kiehuvaa pimenevää kauhujen kujaa kahden savu- ja
liekkiseinämän välissä.
Ja pudaskin oli nyt hirmujen paikka. Sen pinta oli täynnään pieniä
eläimiä, mitä oli eloon jäänyt, siinä oli villikissa tai pari,
lukemattomia oravia, portimoita, näätiä, murmeleita, hiiriä,
pesukarhuja ja moniaita jäniksiäkin, jotka suurimman epätoivon
hetkellä olivat oppineet uimaan. Loput olivat joutuneet surman omaksi.
Hirvaistakin oli useita tuhoutunut siinä mielettömässä kamppailussa,
joka parhaillaan umpimähkään myllerteli lampareen keskellä. Paitsi
karhua pysyivät vain synkät, jäykät hirvet erillään tästä vaarallisesta
sotkusta. Ne olivat kyyristyneet syvälle veteen ja vain turpaansa
kohottelivat vähän väliä vetäistäkseen henkeensä palavaa, tukehduttavaa
ilmaa.
Sattuessaan kääntämään epätoivoiset silmänsä vastavirtaan karhu äkkiä
näki kumman otuksen, joka läpi tyrskyjen ja savun syöksyi alaspäin
häntä kohti. Ja samalla se jo tunsikin tulijan. Se oli mies, joka oli
kyyristynyt matalaksi puukanoottinsa perään ja hurjasti melallaan vettä
piesten ohjasi sitä louhien ja pystyynkarkaavien hyökyaaltojen välitse.
Peitteensä hän oli osaksi kietonut päänsä ympäri; ja takana liehuen
yksi kulma savusi ja kyti. Kanootin hän pyöräytti lahdelmaan ja hädin
tuskin pelastui kaatumasta ajaessaan viistoon hirven vedenalaiselle
selälle. Käsivarren matkan päähän karhusta hän pysähtyi, ja karhu
näki, että hänen muotonsa oli kummasti muuttunut. Suuret suonikkaat
kädet ja laihat kasvot olivat mustuneet ja näivettyneet ja silmät
tuijottivat kaameina kuopista, joitten sekä silmäkarvat että ripset
olivat kärventyneet. Siitä huolimatta hänen tulonsa tuotti karhulle
turvallisuuden tunteen. Tässä se oli hallitsijahenki, se ajatteli, jota
eivät edes tulen hirviöt kyenneet voittamaan. Se vinkui ja tuli lähemmä
kanoottia ja sen sydämessä alkoi orastaa hämärä toivo. Mies huomasi sen
ja tälläkin epätoivon hetkellä, kasvojensa irviin vääntyessä, tunsi sen
vastustajaksi, joka oli niin kauan välttänyt hänen ansansa.
»Tällä kertaa olemme molemmat kiikissä, vanha kaveri, eikö niin!» hän
mutisi hampaisiinsa, tempasi peitteen päänsä ympäriltä ja upotti sen
kanootin viereen veteen. Kietaisten sen sitten jälleen olkainsa ja
päänsä ympäri vettä valuvana ja pistäen kulman hampaisiinsa voidakseen
hengittää sen läpi paksussa savussa hän jälleen sysäsi virtaan venhonsa
ja matalalla vyöryvän savupeitteen alla kiiti koskelle. Hetkisen karhu
epäröi, vinkuen kuin koiranpenikka, sitten hyppäsi hänen peräänsä.
Karhu tietenkin oli paljoa parempi uimari kuin se itse tiesikään.
Muutaman silmänräpäyksen hämmennyksen jälkeen virran kamalassa
kiertävässä puserruksessa ja kiskonnassa se huomasi yleensä voivansa
pitää päänsä veden päällä ja sitten johonkin määrään kykenevänsä
suuntaansakin katsomaan.
Ensiksi se valitsi sen huonosti, kun ei ymmärtänyt veden merkkejä.
Pulikoituaan ensin puoliläkähdyksissään peräkkäisissä hurjissa
aallokoissa se huomasi edessään oikean käden puolessa tyrskyjen välillä
näköjään aivan sileän väylän. Päättäväisenä se ponnisteli sitä kohti,
veden mukana alaspäin kiitäessään. Ja se pääsikin sinne. Sen kämmenet
kolusivat pitkin pohjaa. Vimmatusti kynsien se koetti pysäyttää
itsensä, mutta mukelsikin kuperkeikan ja ponnahti pystysuoran kynnyksen
reunalta alla olevaan kirnuavaan kattilaan.
Kattila oli karhun onneksi kyllin syvä lauhduttaakseen koprun
suoranaista survontaa, ja se joutui jonkinlaiseen pyörteeseen, kunnes
tointui pökerryksistään ja taas sai henkeä vedetyksi. Sitten se pääsi
soutamaan vähän syrjään ja pyyhkäisi taas alaspäin raivoavaa koskea
laskien. Mutta nyt se oli sen verran viisastunut, että vältti moisia
petollisia tyveniä ja valitsi ennen jyrkät pauhaavat solat suurine
hyrskyineen, joissa oli vettä vahvalti ja selvä väylä.
Mies voimallisella melallaan työnnellen oli päässyt kauas edelle,
näkymättömiin, mutta karhu seurasi luottavaisena samaa tietä, jota
hän oli edellä kulkenut. Joen molemmat rannat olivat nyt hehkuvana
pätsinä, myllertelevinä mustina savunpurkauksina, joita valtavat
punaiset, keltaiset liekkiläikät repelivät. Mahtavat rungot loimottivat
moniaan minuutin muuta mullerrusta korkeammalla, sitten katkesivat ja
kaatuivat, tämän romahduksen vähääkään erottumatta kaiken rytinästä.
Kohottaessaan vedestä vettävaluvaa päätään ja vaivalla henkeä
haukkoessaan karhu toisin ajoin tunsi, kuinka hänen huulensa ja
sieraimensakin jo alkoivat kuumuudesta riutua. Mutta se ei ollut enää
toivoton, niin täydellisesti se luotti miehen johtajakykyyn.
Etelähaaran valtavesi lopulti pusertui kammottavaan kaukaloon ja
syöksyi siitä alas jyrinällä, joka kuului liekkienkin riehunnassa.
Karhu ponnisteli kovasti päästäkseen kivisille matalikoille, joita oli
rannoilla, mutta liian myöhään. Armotta vuoksi tempasi sen mukaansa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä se jo oli kuurnassa. Vastustamattomat
ristivirtaukset anastivat sen, pyörittelivät nurin niskoin, vetivät
veden alle. Kumeita ääniä jytisi sen korvissa ja keuhkot olivat
haljeta. Sitten se taas äkkiä ponnahti pinnalle, läkähtymäisillään, ja
tunsi, kuinka jalkain alitse luisti sileitä kallioita. Ja sitten sen
kynnet tapasivat puuta, tarrasivat kiinni kuin takkiainen ja pysyivät
kiinni. Sekunnin tai parin kuluttua se saattoi kiskaista itsensä aivan
koskesta pois ja koko voimallaan pitää kiinni muutamista pölkyistä,
jotka olivat tunkeutuneet ja suutiutuneet sivuhalkeaman leukoihin.
Aivan kuononsa edessä karhu hämmästyksekseen näki miehen kiinni pitävän
kallion halkeamasta, ruumis vedessä ja pää, silmiä lukuunottamatta,
vettävaluvaan peitteeseen kietaistunsa. Kanoottia ei näkynyt missään.
Mies loi punoittavista silmistään tuttavallisen katseen
rähjäytyneeseen, läähättävään petoon ja siirtyi pölkkyjä pitkin vähän
etäämmälle, sillekin tilaa antaakseen.
»Hauska tavata, toveri!» hän huusi. »Ole vain kuin kotonasi. Me
taidammekin olla ainoat, mitä näillä mailla on henkiin jäänyt!»
Lieneekö karhu kuullut heikkoa kaikua miehen sanoista, vai häiritsikö
sitä se, että miehen silmät kohtasivat sen katseen, kun se niin
arastellen vetäytyi kauemmaksi. Mutta tuntiessaan virran uudelleen
käyvän takapuoleensa kiinni, se taas palasi lähemmäksi ja kyyristyi
kosteveteen käden ulottuviin miehestä.
Toistaiseksi molemmat pakolaiset nyt olivat turvassa. Vettä oli siksi
vahvalti, että se peitti heidät, ja siitä nousevat kallion syrjät
suojelivat heidän kasvojaan tuhoisilta liekin löyhäyksiltä, jotka
toisinaan nuolaisivat kosken pintaa. He eivät voineet muuta tehdä kuin
odottaa.
Kaiken sen päivää ja koko yönkin (vaikk'eivät he tienneet, koska
päivä vaihtui yöksi) mies ja peto siinä makailivat rinnan henkeänsä
säilytellen, valkean raivotessa kahden puolen ja ylhäällä ilmassa.
Mutta sitten palo alkoi laimeta, jättäen molemmille rannoille hehkuvia
kantoja ja pökköjä savuamaan ja kytemään sekä vasta- että myötävirran
puolessa. Siellä täällä vain palaa soikotti enää yksinäinen kuusi.
Ilma oli nyt siksi viilennyt, että saattoi vaivatta hengittää; ja
toivottoman harmaa aamuhämärä valaisi palon hävityksiä.
Mies nousi vedestä, oikoi turtuneita jäseniään, väänteli vettä
vaatteistaan; ja niin pian tarpeemme vaihtuvat, että hän nyt käänsi
ruumiinsa lähintä tulta kohti lämmitelläkseen. Karhu vahti häntä
hätäisenä, mutta ei uskaltanut tulla likemmäksi. Se seurasi silmillään
miehen liikkeitä kuin koira. Hetkeksi se menetti kaiken aloitekykynsä.
Mies tällä haavaa älysi selkeästi vain yhden asian: ei moneen päivään
ollut mahdollista lähteä noille tulisille rannoille, ellei tulisi
rankkasadetta, joka sammuttaisi kytevät sammalikot. Mutta vähän
alempana hän huomasi tukalan pakopaikkansa ja rannan välillä hieta-
ja sorasärkän, jolle oli tarttunut muutamia pölkkyjä ja jolla kasvoi
harvassa lyhyttä raitaa ja tuomea. Se oli niin könkäistä lentävän
vihman tiessä, että pensaat olivat tulelta säilyneet, vaikka kuumuus
olikin lehdet lakastuttanut ja kähertänyt. Pölkyistä ahnaat liekit
olivat vain pihkaisia halkeamia kärventäneet. Miehen silmällä nähden
tämä särkkä pölkkyineen tarjosi pelastuskeinoja, jos sille vain oli
mahdollinen päästä. Mutta välillä kuohui syvä ja isoaaltoinen virta,
jonka hän luuli lennättävän itsensä ohi kuin oljenkorren, vaikka hän
olikin hyvä uimaan. Kun tuo karhu yrittäisi ensin, hän ajatteli!
Mutta heti senjälkeen hän älysi, ettei se merkitsisi mitään missään
tapauksessa, karhu kun hyvin suoriutuisi semmoisessakin koskessa, johon
hän olisi hukkunut kuin kissanpenikka. Hän loi kuitenkin kehoittavan
katseen karhuun ja huusi kovalla äänellä, joka voitti koskenkin kohinan:
»Lähdepäs koettamaan, veikkonen! Emme voi jäädä tähän koko päiväksi!»
Karhu luuli, että häntä syytettiin tiesi mistä kunnottomuudesta, ja
hermostuneesti vetäytyi pakopaikan alempaan päähän.
Hyvin käsittäen, ettei tässä ollut mitään muuta neuvoa kuin yrittää,
mies siekailematta ryhtyi toimeen. Hän tiesi, etteivät odotuksesta
vahvistuisi ruumiin, sen enempää kuin sielunkaan voimat. Huolellisesti
pysyen molempien uomain välisen kallioriutan selällä hän kulki ylöspäin
jakautunutta ja heikontunutta virtausta vastaan, käyttääkseen hyväkseen
kaikki mahdolliset edut tähän vaaralliseen ylitykseen ryhtyessään. Kun
hän ei enää kyennyt vastustamaan virran voimaa, hyppäsi hän siihen
niin kauas kuin saattoi ja veteli vimmatusti, toivottomuudessaankin
toivoen pääsevänsä niin kauas, että tavoittaisi särkän nenän, ennenkuin
virta ohi veisi. Mutta siinä samassa hän jo huomasi yrityksensä
toivottomuudenkin. Sen virran voimassa hän ei ollut muuta kuin kieppuva
lehti.
Karhu oli sillävälin pitänyt kiihkeästi silmällä hänen liikkeitään,
hänen vastavirtaan kahlatessaan. Sillä ei ollut käsitystäkään, mitä
tämä temppu merkitsi, mutta sen se varsin hyvin tiesi, ettei mies
voinut sitä kautta poistua yhteisestä pakopaikasta. Mutta nähdessään
miehen suinpäin heittäytyvän koskeen, rantaa kohden ponnistaen, tunsi
se itsensä hylätyksi. Vingahtavalla kirjauksella sekin hyppäsi koskeen.
Se ei uskaltanut päästää miestä näkyvistä, peläten palon muutoin taas
saavuttavan.
Se taisteli uljaasti kosken kourissa, pitäen kuonoaan korkealla; ja
vaikka vesi kamalaa kyytiä kiidätti sitä alaspäin, edistyi sen matka
kuitenkin poikittainkin. Se oli juuri saanut arvanneeksi vastustavain
voimain suuruuden ja asettanut suuntansa siten, että tavoittaisi
hietasärkän, kun mies sen hämmästykseksi ajautuikin alas sen päälle
ja kävi kaksin kourin sen pitkiin lapakarvoihin kiinni. Säikähtyneenä
tästä odottamattomasta hyökkäyksestä karhu pieksi vettä vielä
entistäkin tuimemmin. Ja mies kiersi sen peräpuolitse alemman kyljen
puolelle ja piti hellittämättä kiinni.
Pelästynyt karhu saavutti sorarannan vielä ylempänä kuin olisi
tarvinnutkaan ja laukkasi sinne kuin säikähtynyt kissa. Mutta ne
kamalat kourat eivät enää olleetkaan sen kyljessä kiinni. Kun se
kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut, seisoi mies ja hengästyneenä
nauroi somerikon reunalla, ja huusi:
»Kiitos, kumppani! Jalosti sinä vetelit!»
Suuresti hämmästyneenä naurusta, jonka merkitys kävi aivan yli sen
ymmärryksen, karhu pujahti hietasärkän toiselle puolelle ja kaihomielin
katseli kyteviä rantoja.
Hengästyksestään päästyään mies alkoi vierittää kahta pölkkyä
rinnakkain tyveneen veteen, jota oli hietasärkän kainalossa. Tuomen
rihmamaisilla juurilla ja kärventyneiden pajujen pienillä vesoilla hän
sitoi molemmat pölkyt lujasti yhteen ja sitten vielä toisiakin yhtä
lujasti, kunnes hänellä oli lautta, jonka hän arveli kestävän vaikka
minkä kosken, mitä vielä oli edessäpäin. Hän tiesi, ettei järvelle ja
aukeille paljaille maille enää ollut puolta mailiakaan; ja Etelähaaran
kaikki pahimmat könkäät ja putoukset olivat jo takanapäin, senkin hän
tiesi. Hänellä ei ollut melaa eikä sauvointa, millä matkaansa ohjata,
mutta hyvällä luottamuksella hän siitä huolimatta työnsi ulos rannasta.
Tätä tehdessään hän kättään heiluttaen hyvästeli pakotoverinsa.
»Parasta, kun nyt pysyt siinä, toveri!» hän huusi, »siksi, kunnes
metsät vähän jäähtyvät. Ei sinulla ole siinä hätää mitään.»
Karhu, joka nyt oli päässyt liekkien uhkaavasta tuhosta, mutta vielä
oli hermostunut siitä, kun valtiaan käsi niin oli hänen kylkiään
kouristellut, näytti huomaavan tämän neuvon hyväksi. Ensin se kuitenkin
seurasi lauttaa syvänteen rajalle saakka, kahden vaiheilla vinkuen.
Sitten se istahti takakintuilleen ja katseli, kuinka lautta keikkui ja
kynti aaltoja, mies päällä kyyröttäen, katseli, kunnes se joen polven
taa katosi.