»Nyt minä en tullut teiltä pyssyä lainaamaan, herra Barron, vaan
kysymään neuvoa.»
Rouva Gammit esiintyi vieraisiin tullessaan yhtä äkkikääntein kuin
puheissaankin; ja hämmästymättä Joe Barron kääntyi häntä tervehtimään —
vaikk'ei ollut häntä nähnyt kuukauteen tai enempäänkään.
»Se on teidän käytettävänänne, samoinkuin olisi pyssykin ollut, jos
olisitte sitä tarvinnut, rouva Gammit — ja olkaa tervetullut! Mutta
käykää pirttiin levähtämään ja vähän vilvoittelemaan. Ei täällä käy
juttuun rupeaminen, palavassa päivänpaisteessa.»
Rouva Gammit istahti penkinpäähän, aivan kyökin ovipieleen, nykäisi
päästään velton, punaisen pumpulimyssynsä ja pyyhkieli punoittavia
kasvojaan karttuuniröijynsä hihaan. Vähääkään välittämättä paahteisen
päiväsydämen helteestä ja hiestä ja yhdeksän mailin jalkapatikasta
läpi metsän hänen lyhyet, kankeat, harmaat hiuksensa seisoivat
epäsäännöllisissä tupsuissa päivänpaahtaman otsan päällä. Talon
isäntä, joka istui sivuittain pöydän kulmalla, niin että hän vapaasti
saattoi heiluttaa toista säärtään ja säädyllisesti sylkäistä avoimesta
akkunasta, puraisi miettiväisenä pikanellista palasen ja odotti, että
eukko puhuisi asiat, jotka häntä huolestuttivat.
Rouva Gammitin tuimat kasvot olivat siihen laatuun muotoillut,
että lujan, jopa taistelunhaluisen itseluottamuksen ilme asui
niillä luontevammin kuin mikään muu. Hän tunsi voimansa, jonka
kuudenkymmenen vuoden olo vanhanapiikana ja suojelijaa vailla oli
hyvin koetellut. Ansiot ne olivat, eivätkä lemmenliitot, jotka olivat
tälle tahrattomalle neitsyelle hankkineet »rouvan» kunnianimen. Hän
enimmäkseen piti jykevää ja tarmokasta nenäänsä jotenkin korkealla,
ikäänkuin hyvällä syyllä uhmaten kaikkia typeriä asioita, jotka ehkä
aikoivat vastustaa hänen tahtoaan.
Mutta tänään nämä tarmokkaat kasvonpiirteet oli yllättänyt epäilyksen,
hämmästyksen, melkeinpä tekisi mieli sanoa nöyryyden ilme. Hänen
pienellä uudismökillään suuren erämaan sydämessä oli tapahtunut
asioita, joita hän ei ihmeekseen voinut käsittää. Tähän saakka hän
ainakin itse mielestään oli löytänyt syyt ja selitykset kaikelle, mitä
hänelle tapahtui näissä äänettömissä, muiden mielestä niin kumman
salaperäisissä ylämaan metsissä. Itseluottamuksensa turvissa hän oli
tähän saakka selviytynyt joka tilanteesta, johon oli joutunut, vieläpä
tavalla, joka täydelleen tyydytti häntä, vaikkapa ikuiset totuudet ehkä
sille hymyilivätkin. Mutta nyt hän oli joutunut ymmälle.
Joe Barron odotti kärsivällisenä kuin takaliston mies ainakin, taikka
kuin intiaani, jolle ei aika, sen enempää kuin itse luonnollekaan,
merkitse mitään, vaikka kumpikin tavalla tai toisella aina on ajoissa
paikallaan. Rouva Gammit yhä löyhytteli palavia kasvojaan myssyllään
ja punnitsi asioitaan, silmäinvälisten ryppyjen syventyessä. Suuri
mustan ja keltaisen kirjava kimalainen puski vihaisesti akkunaruutua
vastaan ymmällään siitä, kun ei päässyt läpinäkyvästä seinästä ulos.
Kynnykselle hyppäsi pieni harmaa kana, jolla oli suuret, riippuvat,
tulipunaiset heltat, katsoi rouva Gammitiin hämmästyneenä ja paheksuen,
juosten sitten pois varoittamaan muita kanoja, että taloon oli tullut
nainen. Se merkitsi, kuten ne kaikki tiesivät esipolvien kärsimistä
hätistyksistä, ettei niitä enää laskettaisi kyökkiin murenia noukkimaan.
Rouva Gammit vihdoin sai puheen päästä kiinni, vaikka se olikin
tukalaa, sillä vaikeaksi hänen kävi ruveta keneltäkään neuvoa kysymään.
»Minä tässä ajattelen, herra Barron, että kai te sentään mahdatte
tietää metsän eläimistä enemmän kuin minä?» hän kysyi toivovana, vaikka
epäröiden.
Takaliston mies kohautti silmäkulmiaan, hieman hämmästyneenä
semmoisesta kysymyksestä.
»No niin, vaikk'en tietäisikään, niin ainakin minun kai _pitäisi_
tietää», hän sanoi, »joka olen koko elämäni niiden parissa viettänyt.
Jos minä _mitään_ tiedän, niin kai maar juuri nämä metsät!»
»Niin aina, kyllä teidän _pitäisi_ tietää niistä enemmän kuin minun!»
myönsi rouva Gammit, äänessä jyrkkyyden soinnahdus, joka tuntui
lisäävän »ja katsokin, ettäs tiedät!» Sitten hän sulki suunsa lujasti
ja alkoi taas löyhytellä itseään ja näytti ajattelevan muita kaukaisia
asioita.
»Minä toivon, ettei teille ole sattunut mitään _vakavaa_ ikävyyttä!»
yritti nyt talon isäntä ystävällisessä aikomuksessa auttaa eukkoa
vapautumaan mieltään painavasta taakasta.
Mutta miesten tapaan hän iski harhaan. »Luuletteko te», kivahti rouva
Gammit, »että minä kömpisin yhdeksän mailia näitä palavia metsiä
kysymään teiltä neuvoa, ellei asia _olisi_ vakava, herra Barron?» Ja
eukkoa alkoi jo kaduttaa, että hän oli ollenkaan tullut. Miehet eivät
kumminkaan käsitä mitään.
Tämä äkillinen pistopuhe sai talon isännän kädellään leukaansa
pyyhkäisemään, salatakseen naurun henkäyksen, joka värähti hänen
laihoilla huulillaan. »Niinkuin nainen ainakin, suuttuu tyhjästä!» hän
ajatteli. »Kuuluu oikein somalta ja kodikkaalta!» Mutta ääneensä hän
sanoi, kärsivällisyyteen ja mielistelyyn tottuneena toisen sukupuolen
kanssa:
»Sitten minä olen oikein ylpeä, että te olette tullut minulta neuvoa
kysymään, rouva Gammit. Ehkäpä minä tiedänkin avun. Mikä nyt sitten on
käynyt hullusti?»
Huojennuksen äkkinäisellä tunteella rouva Gammit ilmaisi surunsa syyn.
»No ne munat», hän sanoi kiihkoisasti. »Kun minulta on nyt melkein
kuukausi viety niitä yhtä sukkelaan, kuin kanat ovat ennättäneet niitä
munia. Ja vaikka minä tekisin mitä, niin minä vain en saa selville,
mikä niitä vie.»
Päästyään niin pitkälle, että oli saanut neuvoa kysyneeksi, eukko tunsi
toiveikasta mielenliikutusta, joka kuvastui hänen ahavoituneisiin
kasvoihinsa. Aivan toisenlaisissa oloissa rouva Gammit ehkä olisi
voinut kerrassaan oppia mieheen turvautumaan, jos tämä huolella olisi
välttänyt olemasta hänen kanssaan eri mieltä.
»Ahaa! Vai munia!» sanoi ylämaan mies, jonka jännittynyt osanotto
hieman laukesi. »Jaha, niin aina, koetetaanpa nyt päästä pahan perille.
Olettekos te ensiksikin aivan vissi siitä, että kanat todella munivat
ne munat, joita te ette saa?»
Rouva Gammit oikaisi selkäänsä.
»Näytänkö minä itiootilta?» hän kysyi.
»Ette vähänkään vertaa, ettehän toki!» myönsi ylämaan mies paikalla ja
kaikesta sydämestään.
»Minä jo aloin luulla, että ehkäpä näytän!» intti loukkaantunut eukko.
»Tietäähän sen jokainen», puolusteli takaliston mies itseään,
»että mitä te ette tiedä, rouva Gammit, ei se ole juuri tietämisen
väärttiäkään.»
»Se tietenkin on sentään vähän liikaa, herra Barron», vastasi eukko,
melko lailla leppyneenä. »Mutta jotakin hevosen järkeä on sentään
minunkin päässäni. Niin aina, minä _ajattelinkin_, että jos ne kanat
_olisivat_ äkkiä lakanneet munimasta; ja minä senvuoksi nousin pitämään
niitä silmällä. Mitä kanssa, ne munivat ettei sen paremmin. Aina kuin
minulta liikenee aikaa seisoa vieressä ja _vahtia_, kun ne munivat,
niin minä saan niin paljon munia kuin pitääkin. Mutta kun minä _en_
jouda vahtimaan, niin ei munaakaan. Ette kaiketi te voi väittää, että
kana voi heittää munimisen, kun sen päähän pistää, ja odottaa siksi,
kunnes te ojennatte kätenne ja sanotte, että tehkää niin hyvin!»
»Niitä on paljon semmoisia kanoja, jotka ovat niin nurinkurisia, että
syövät omat munansa!» arveli talon isäntä, sylkäisten miettiväisenä
avoimesta ikkunasta. Kissa, joka makasi pölkyllä ulkona päivää
paistattamassa, hypähti vihaisena ylös, tuijotti viheriäisin silmin
häijyyn akkunaan ja juoksi pois puhdistamaan ryvetettyä turkkiaan.
»_Minun_ kanani eivät ole sentapaisia!» sanoi rouva Gammit päättävästi.
»Ajattelin minä jo sitäkin. Ja minä pidin niitä salavihkaa silmällä.
Mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi niin luonnottomia
konsteja. Kun ne ovat munineet, niin ne hyppäävät ylös ja juoksevat
pois kaakattamaan, niinkuin niiden pitääkin.» Ja hän pudisti raskaasti
päätään kuin semmoinen, joka ei enää uskalla toivoakaan valoa asiaan.
»Niin aina, ellette te tiedä muuta syytä, niin voin yhtä hyvin mennä
matkoihini.»
»Kah, minä vain raivasin pois alusmetsää, että paremmin näemme
asianlaidan», selitti Barron. »Tiedän minä asiasta vähän kuin
tiedänkin. Ensiksikin se voi olla portimo, kun se on niin viekas ja
sukkela ja rohkea! Kymmenen yhtä vastaan, että se on portimo; ja teidän
täytyy virittää sille ansa. Ja toiseksi, ellei se ole portimo, niin se
on kettu ja kovin viekas kettu, jota ette saakaan niin vähällä kiinni.
Ja kolmanneksi — ja viimeiseksi — ellei se ole portimo eikä kettu, niin
sen täytyy olla oikein sakramentskatun viekas skunkki, joka on ruvennut
varovaiseksi. Eivät skunkit kyllä ylimalkaan ole varovaisia, niiden kun
ei tarvitse olla, sillä kenenpä juuri tekisi mieli sekaantua niiden
asioihin. Mutta joskus sitä aina tapaa niidenkin joukossa jonkun, joka
on viekas kuin portimo.»
»Voi, voi! ei se ole mikään niistä!» sanoi rouva Gammit äänellä, joka
ilmaisi sangen huonoja luuloja talon isännän älystä ja metsätiedosta.
»Minä olen epäillyt portimoita ja kettuja ja murmeleita, mutta en
merkkiäkään minä ole niistä tavannut koko paikalla. Ja mitä taas
_skunkkeihin_ tulee, niin — on kai minulla naamassani nenä.» Ja tätä
seikkaa painostaakseen hän haisteli halveksien.
»_Tiettä_-västi! Ja kaunis ja hyvä nenä onkin!» vastasi ylämaan
mies diplomaattisesti. »Mutta sitä asiaa te _ette_ näytä skunkeista
tietävän, että kun ne ovat pahanteossa, niin silloinpa ne eivät
haisekaan. Pitäkääpä se mielessänne!»
Rouva Gammit katsoi häntä epäluuloisena.
»Onkos se totta?» hän ankarasti kysyi.
»Totta kuin evankeliumi!» vastasi Barron. »Skunkki ei haise, ellei itse
halua.»
»No niin», sanoi eukko, »mutta ei se taida sentään olla skunkkikaan.
Minä tunnen vähän kuin luissani, ettei se ole skunkki, haisipa tuo tai
ei.»
Erämies näytti ällistyneeltä. Hän ei ollut luullut mahdolliseksi, että
tämä vieras olisi niin tolkuttoman itsepintainen. Hän alkoi itsekseen
ihmetellä, oliko hän mahtanut luulla liikoja eukon älystä.
»Sitten minä en yritäkään arvata enää», hän sanoi sillä äänellä, kuin
olisi hän kokonaan menettänyt mielenkiintonsa koko asiaan.
Mutta se ei vähääkään tyydyttänyt hänen vierastaan. Eukon käytös
muuttui leppoisemmaksi. Nojautuen eteenpäin, kasvoillaan melkein
mielistelevä ilme, hän kuiskasi —
»Minä olen vähän ajatellut, että se _voisi_ olla — huomatkaa se, etten
minä väitä, että se _on_, vaan että se _voisi_ olla —» ja hän piti nyt
vaikuttavan paussin.
»Voisi olla mikä?» kysyi Barron, jonka mielenkiinto taas alkoi herätä.
»Piikkisika!» huudahti rouva Gammit, voitonriemun äkkihymähdyksellä.
Joe Barron ei puhunut eikä hymyillyt. Mutta hänen vaikenemisensa oli
sitä laatua, että rouva Gammit kävi siitä levottomaksi.
»Miksikä ei piikkisika?» hän kysyi, ja hänen kasvonsa kävivät jälleen
ankariksi.
»Se _saattoi_ olla piikkisika, joka otti ne teidän munanne, taikka
vaikka _mettiäinen!_» vastasi Barron. »Mutta se ei ole luultavaa.»
Rouva Gammit sähähti pistopuheesta.
»Ehkäpä te», hän tiuskaisi, »sitten voitte sanoa senkin, miksi se on
niin mahdotonta, että se olisi piikkisika. Minä näin navetan takana
ison piikkisian vielä eilispäivänä. Mutta sitä ei voi sanoa teidän
portimoistanne, eikä ketuistanne, eikä skunkeistanne, joista te olette
niin varma, herra Barron.»
»Ei piikkisian välttämättä tarvitse olla munia varastamassa silti,
vaikka se onkin navetan takana», sanoi ylämaan mies. »Ja oli miten
oli, niin ei piikkisika syö munia. Sillä ei ole sensorttisia hampaita,
joita semmoiseen ravintoon tarvitaan. Sille pitää olla semmoista,
jota se voi jyrsiä, jotakin kovaa ja tukevaa — ja kaikkein mieluimmin
hyvä sitkeä kuusen oksa, vaikka sen liha saakin siitä vähän makua.
Ei, rouva Gammit, ei se ole piikkisika, joka teidän munanne vie, sen
saatte uskoa. Ja kuta enemmän minä asiaa ajattelen, sitä varmempi minä
olen, että se on portimo. Kun portimo oppii munia juomaan, niin se käy
kovin viekkaaksi. Saattepa käyttää hyvin järkeänne, sen minä sanon, jos
aiotte saada sen ansaan.»
Barronin tätä todistellessa hänen itsepintainen ja loukkaantunut
vieraansa oli tullut täydelleen vakuutetuksi omien johtopäätöstensä
oikeudesta. Pistopuhe se ratkaisi asian. Eukko tiesi nyt, että hän oli
ollut kaiken aikaa oikeassa piikkisikoja epäillessään. Ja tämä varmuus
lauhdutti äkkiä hänen kiukkunsa. Varmuus on aina niin lohdullista. Hän
ei siis sanonut metsämiehelle vasten kasvoja, että tämä oli tietämätön
houkka, vaan oli uskovinaan — muistaen tarvitsevansa hänen neuvojaan
siitä, miten nuo kehnot piikkisiat oli ansaan saatava.
»Niin no, herra Barron», hän sanoi, ikäänkuin olisi mielisuosiolla
myöntänyt väärässä olevansa, »jos otaksumme teidän olevan oikeassa — ja
_pitäisihän_ teidän tietää — niin kuinka te ottaisitte portimot kiinni?»
Mielissään tästä äkillisestä sävyisästä mielen maittamisesta ylämaan
mies taas alkoi ajatella asiaa mielenkiinnolla.
»No _siitä_ pian taidamme päästä selville!» hän sanoi luottavasti ja
herttaisesti. »Annan teille kolmet pienet minkin raudat. Varmaan on
teidän vajanne tai navettanne alla reikiä, vai missä kananne pesivät?»
»Onpa tietenkin!» vastasi rouva Gammit. »Eiväthän toki kehtaakaan mennä
sisään etuovesta, aivan nokkani edessä, varastamaan, vai mitä?»
»Eipä tietenkään!» myönsi ylämaan mies. »Niin aina, pankaa nyt nämä
raudat kolmeen reikään, aivan niskahirsien alle ja siten, ettei niitä
huomaa. Mutta syöttiä niihin ei pidä panna, sillä muutoin herra Portimo
paikalla alkaa epäillä. Ripotelkaa vähän olkia ja heinänsiemeniä ja
muuta ruuhkaa päälle, niin että paikka näyttää aivan tavalliselta.
Tehkääpäs tämä vain oikein, rouva Gammit; niin äkkiäpä on varas kiinni.
Minäpä tuon raudat ja näytän teille, kuinka ne viritetään.»
Ja kun rouva Gammit lähti matkoihinsa, kolmet raudat kainalossaan,
mutisi hän itsekseen:
»Niin, Joe Barron, minä teille näytän, kuka varas on. Ja takaanpa minä,
että sillä on semmoiset piikit, ettei vielä koskaan _portimolla_ ole
semmoisia ollut.»
Rouva Gammitia tervehti kanatarhassa, hänen palatessaan, suuri
kiihtymys. Kaikki kanat kaakattivat vimmatusti ja ojentelivat
kaulaansa vajaan katsellakseen, ikäänkuin juuri olisivat nähneet
siellä kummituksen. Rouva Gammit juoksi sisään katsomaan, mistä kaikki
tämä meteli johtui. Paikka oli tyhjä; mutta erään pesän vieressä oli
särkynyt muna, ja melko kimppu vereksiä höyheniä osoitti, että siinä
oli kahakoitu. Vihoissaan mutta uteliaana rouva Gammit poimi höyhenet
ja tutki niitä asiantuntijan silmillä nähdäkseen, mikä kanoista oli ne
menettänyt.
»Hyvä Jumala!» hän tuota pikaa huudahti, »eikös vain ole ollut vanha
kukko itse! Se on tapellut tuon munan puolesta! Olipa se onni, että se
säilyi piikeiltä!»
Sitten hän ehkä sadannen kerran juoksi ankarana ja suurella melulla
navetan taa, toivoen yllättävänsä siellä vihollisen. Tietysti hän ei
yllättänyt mitään, jolle luonto olisi antanut silmistä ja korvista
merkkiäkään; ja metsäkirsikkapuista kattirastas räkätti hänelle
pilkallisesti. Hiipiminen oli niitä asioita, joihin rouva Gammitin oli
vaikein tottua. Kun hän uhmaa uhkuen katseli ympärilleen, sattuivat
hänen silmänsä tummaan palleroiseen elukkaan, joka oli aidan takana
vanhan hemlokin latvassa. Näköjään aivan välinpitämättömänä hänen
kiihtyneestä läheisyydestään ja kokonaan omiin asioihinsa syventyneenä
se ryömi ylhäiselle oksalle ja sitä tehdessään näykkäsi sieltä täältä
vereksiä versoja.
»Ahhaa! Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä alusta saakka, että se oli
piikkisika!» huudahti rouva Gammit voitonriemuisena, ikäänkuin olisi
Joe Barron voinut sen kuulla kahdeksan mailin salomatkan taa. Sitten
hänen kasvonsa äkkiä lensivät punaisiksi, kun hän katsoi oksalla
istuvaa rauhallista eläintä, ja kopaten maasta nyrkin kokoisen kiven
hän nakkasi sen koko voimallaan, eläintä tavoittaen.
Tyynemmällä mielellä hän ei olisi koskaan niin tehnyt — ei senvuoksi,
että se oli raakamaista, vaan koska hän omasta kokemuksestaan
hyvin tiesi, että kivi sattuu jos mihin mieluummin kuin siihen
esineeseen, johon se on osoitettu. Eikä tämä tapaus suinkaan ollut
omiaan muuttamaan tätä hänen käsitystään asiasta. Kivi ei sattunut
piikkisikaan. Se ei edes hetkeksikään vieroittanut tämän huomiota
hemlokin versoista. Sen sijaan kivi puun takana sattui muutamaan
matalaan oksaan ja ponnahti terhakasti takaisin rouva Gammitin
varpaille.
Käheästi rääkäisten hämmästyksestä ja tuskasta kelpo rouva hyppäsi
taapäin ja hyppi muutaman sekunnin yhdellä jalalla, toista kahden
käden puserrellessaan. Se oli tuima ja tyhmistyttävä kolaus. Tuskan
hellittäessä tuli sen sijaan kahta väkevöityneempi kiukku. Piikkisika
katsoa killisteli nyt häntä puusta, ikäänkuin hieman kummissaan hänen
ihmeellisistä pyörähdyksistään. Eukko tuijotti siihen, ja pumpulimyssyn
alla hänen harmaat hiustupsunsa näyttivät aivan pystyyn nousevan.
»Luuletpas sinä olevasi sukkela!» hän mutisi hampaisiinsa. »Mutta kyllä
minä sinut opetan! Odotas vain!» Ja kannallaan ympäri kääntyen hän
ylpeänä astui takaisin tupaan. Uuninkorvalla oli iso ruskea teepannu,
oli ollut siinä aamiaisesta pitäen, sisällään ruosteen punainen ja
katkeran väkevä liemi, jolla olisi vaikka hirvennahkoja parkinnut.
Vasta kun hän oli sen uudelleen kuumentanut ja nauttinut viisi
siirapilla imellettyä kuppia, saattoi hän taas vähän tyytyä itseensä.
Vielä samana iltana, auringon viimeisten ruskojen kalvetessa aholla
haaleaksi sinipunervaksi ja molempain lehmäin hiljalleen kotia kohti
kalkkastessa hämärän lepikkorämeen reunalla, rouva Gammit salavihkaa
viritti ansat ylämaan miehen neuvojen mukaan. Jykevien hirsien välissä
oli navetan ja vajan perustuksessa kylläkin riittävästi aukkoja,
toiset niistä melkein niin väljiä, että vaikka karhu — hyvin pieni ja
laiha — olisi läpi mahtunut. Valiten niistä kolme, jotka syystä tai
toisesta olivat hänestä semmoisia, että ne piikkisikaa tyydyttivät, hän
viritti raudat, sitoi ne kiinni ja peitti ohuelti hienolla ruuhkalla,
niin että, kuten hän itsekseen mutisi kaikki tehtyään, »kaikki näytti
niin luonnolliselta kuin ei mitään». Ilta-askareensa tehtyään hän
sitten kävi nukkumaan siinä levollisessa luottamuksessa, että aamulla
raudoissa olisi yksi taikka useampikin piikkisika.
Ja teensä voimallisuudesta huolimatta rouva Gammit nukkui raittiisti,
hänellä kun oli hyvä omatunto ja mainio ruokahalu. Siitä huolimatta
kantoi hänen korviinsa yömyssyn alle aamupuoleen yöstä, sinä hetkenä,
jolloin uni ja todellisuus yhteen sotkeutuvat, ihmeellistä ääntä
pihasta. Hän kakisti kärsimättömästi kurkkuaan ja nousi vuoteessaan
istumaan. Olisiko joku ystävällinen yöllinen olento tullut sinne
hänelle puita sahaamaan? Siltä se kuului. Mutta sitten hän paikalla
hylkäsi tämän ajatuksen. Hieroen silmiään molemmilla nyrkeillään hän
hiipi akkunalle ja katsoi ulos.
Kuu oli taivaalla täytenä, paistaen navetan katon takaa, ja piha
oli täynnään valkoista taikahohdetta. Keskellä pihaa kyyrötti kaksi
isoa piikkisikaa, pientä puupönttöä uutterasti nakertaen. Niiden
toimeliaiden hampaiden jyrsiessä lähti kovasta puusta yön hiljaisuuteen
paljon ääntä, ja laitumelta kuului lehmänkellojen leppoisaa kalahtelua,
elukkain kohottaessa päätään kuunnellessaan.
Pönttö oli hyvä ja moitteeton ja rouva Gammit harmistui kovin
nähdessään sitä syötävän. Siinä oli ollut suolattuja sillejä; ja hän
oli aikonut suolata siihen talvivoinsa, kalan maun pois virutettuaan.
Eukko ei tiennyt, että juuri suolan vuoksi piikkisiat sitä jyrsivät,
vaan hänen päähänsä iski paikalla se ajatus, että niiden ainoa
tarkoitus oli kiusata ja vainota häntä.
»Huis! huis!» hän huusi, tempaisten päästään yömyssynsä ja huiskien
sitä vimmatusti. Mutta eläimien oli liian kiire, eivät ne viitsineet
edes katsoa häneen. Ainoaksi merkiksi siitä, että olivat kuulleet,
ne nostivat kaikki piikkinsä pystyyn, niin että ne äkkiä näyttivät
entistään kahta vertaa suuremmilta.
Tämä oli rouva Gammitista jo liikaa. Kääntyessään ja juostessaan
portaita alas hän mutisi, »ensiksi munani — ja nyt pikku pönttöni — ja
Herra tiesi, mitä ensi kerralla!» Sitten hänen peloton sisunsa jälleen
leimahti ja hän tiuskaisi: »Mutta sitä ensi kertaapa ei tulekaan!» ja
katseli ympärilleen, missä luuta oli.
Mutta tätä tavallisissa oloissa niin mallikelpoista esinettä ei
tietysti näkynyt siinä, missä sen olisi pitänyt olla — pystyssä
astiakaapin luona — juurikuin sitä kaikkein kipeimmin tarvittiin.
Kun ei ollut aikaa sitä etsiä, sieppasi rouva Gammit perunapulkin ja
hyökkäsi ulos kuutamoon korahtavalla kiljauksella, varmasti aikoen
pelastaa pönttönsä.
Hän oli pelättävä katsella pihan poikki hyökätessään, ja tavallisissa
oloissa piikkisiat ehkä olisivat paenneet. Mutta kun piikkisika on
tavannut oikein mieleistänsä syötävää, on se mainion rohkea. Näiden
molempien piikkisikojen mielestä sillipönttö oli herkullisinta
syötävää, mitä ne olivat vielä milloinkaan maistaneet. Vastahakoisesti
ne hetkeksi herkesivät jyrsimästä ja jurolla uhmalla käänsivät
vilkkuvat silmänsä rouva Gammitia kohti.
Tätä hän ei suinkaan osannut odottaa, ja hänen hyökkäyksensä hurjuus
laukesi. Jos se olisi ollut ilves, taikka vaikkapa karhukin, niin
rohkeus luultavasti ei olisi pettänyt. Jos se olisi ollut mies,
rosvo puukko kädessä ja murhanliekki silmissä, olisi hän luultavasti
hyökännyt kimppuun halveksivalla raivolla. Mutta piikkisikain laita
oli toinen. Ne olivat hänelle salaperäisiä olentoja. Hän kiven kovaan
uskoi, että ne kykenivät ampumaan piikkinsä kuin nuolen kymmenen jalan
päähän. Vilaukselta hän jo näki itsensä kuin neulatyynyn piikkejä
täynnään. Yhdentoista jalan päähän päästyään hän äkkiä pysähtyi ja
nakkasi perunapulkin vimmatulla voimalla, niin että se lensi kerrassaan
navetan yli. Piikkisiat jatkoivat sitten taas ateriaansa ja eukko
tuijotti niihin avuttomana. Eukon silmissä kimalsi kaksi isoa kiukun
kyyneltä, vierähti hänen riutuneille poskilleen; ja peräytyen sitten
muutamia askelia hän istahti sahapukille tilannetta aprikoimaan.
Mutta ei olisi rouva Gammit ollut se, mikä hän oli, jos hänessä olisi
ollut tappionsa myöntäjää. Muutamassa harvassa hetkessä hänen kekseliäs
päänsä jälleen piti puolensa.
»Kumma tuo!» hän tuumi. »Kun sitä ei näy koskaan osaavan siihen, mihin
sitä yrittää! Mutta _johonkin_ sitä aina osaa! Ainakin minä! Entä
jos minä nakkaan hyvin paljon ja kyllin kauan, niin voi se lopulti
käydä piikkisikaan yhtä hyvin kuin mihin muuhun tahansa. Ei suinkaan
piikkisiassa ole mitään yliluonnollista, miksei voisi siihenkin sattua.»
Puupino oli siinä ääressä; ja nalikat, jotka hän oli kyökin hellaan
sahannut ja pilkkonut, olivat juuri parhaan kokoisia. Nyt hän piti
tarkkaan varansa, ettei tähdännyt, vaan kuvitteli suurella hopulla
muuttavansa puupinon juuri siihen paikkaan, josta kuului tuo härnäävä
yötä häiritsevä jyrsintä. Ja siinä samassa alkoi sillipöntön ympärille
joka puolelle sadella jykevänlaisia nalikoita.
Vaikutus oli paikalla huomattava. Jyrsiminen taukosi ja piikkisiat
vilkuivat levottomasti ympärilleen. Keskelle pöntön pohjaa lensi
nalikka, puhkaisten pohjan. Piikkisiat kulkivat jonkun askeleen taapäin
ja silmäilivät sitä murheellisella epäluulolla. Toinen nalikka sattui
pöntön laitaan, niin että se pompahti kuin hyppäävä elävä olento ja
sattui kipeästi toiseen piikkisikaan, keikauttaen sen selälleen.
Paikalla sen urheat piikit lankesivat alas aivan pitkin selkää; ja kun
se säikähdyksestä kiljaisten ponnisteli jaloilleen, niin näytti se
äkkiä pieneltä ja laihalta ja tummalta kuin märkä kana. Rouva Gammit
hymyili tuikean hymyn.
»Ei taida haluttaa pahantekoon tällä haavaa, vai mitä?» eukko mutisi;
ja yhä sukkelammin alkoi nalikkoja lentää hänen pontevista käsistään.
Monikaan ei tosin lentänyt vähääkään siihen suuntaan kuin hän oli
osuuttanut, mutta sillipöntön ympärillekin putoili kuitenkin siksi
paljon, että piikkisiat muistivat itsellään olevan muuta hommaa. Se,
johon oli sattunut, ei enää vähääkään välittänyt arvostaan, vaan
tekeytyi niin pieneksi kuin suinkin ja luikki pois kuin pelästynyt
rotta. Toinen, joka oli voittamaton ja kiukustunut, peräytyi hitaasti,
pystyssä joka piikki. Nalikkoja lenteli sen ympäri joka puolelle, mutta
voitonkiihkoissaan rouva Gammit hairahtui tähtäämään, eikä senvuoksi
ainoakaan heittoase sattunut siihen. Ja nyt se kiirettä pitämättä
katosi navetan taa.
Rouva Gammit katseli sen lähtöä melkein ihailun tuntein.
»Jaa, siihen nähden, ettet sinä ole sen pahemmin pelästynyt», hän
kuivakiskoisesti mutisi, »niin ehkä minun mielikseni palaat takaisin
ja menet ansaani. Mutta koetaskin vielä tulla syömään minun hyvää
sillipönttöäni. Se ei olekkaan sinun syötäväs.» Ja hän kulki pihan
poikki pönttöä ottamaan. Mutta se ei enää ollut hyvä pönttö, piikkisiat
kun olivat jyrsineet laitoihin kaksi isoa reikää ja rouva Gammitin oma
heittoase oli pohjan puhkaissut. Mutta itsepäisenä hän kantoi rauskan
kyökkiin. Menköön vaikka pesään, mutta ei koskaan vihollisten ruuaksi.
Sinä yönä ei kunnon eukon unta enää häiritty ja hän nukkui tavallista
myöhempään. Kun hän oli nousemassa ylös kuullessaan tunnonpistoksin
lehmäin laitumelta ammahtelevan lypsäjäänsä, kuului navetan alta
rääkynää ja siipien lepatusta ja kesken pukeutumistaan hän juoksi
ulos katsomaan, mitä se oli. Hän oli varma siitä, että hävyttömistä
piikkisioista toinen oli mennyt ansaan.
Mutta ei, se ei ollut piikkisika eikä kettu eikä portimo. Hänen
surukseen se olikin hänen vanha punatupsuinen kanansa, joka nyt makasi
raudoilla selällään siivet levällään, vimmatusta räpyttelystään
uupuneena. Eukko nosti sen ylös, irroitti reidestä kamalat sangat ja
nakkasi kehnon ansan navetan poikki semmoisella voimalla, että se
poukahti maasta ja putosi likavesipönttöön. Hiukan kevennettyään täten
kiukkuaan hän huolellisesti tutki Punatupsun reittä. Se oli ruhjoutunut
ja repeytynyt aivan kunnottomaksi.
»Ethän sinä enää voi kuopia tuommoisella jalalla, ethän!» rouva Gammit
mutisi säälitellen. »Voi sinua raukkaa, ethän sinä enää kelpaa muuksi
kuin pataan pantavaksi! Voi kumminkin! Voi kumminkin! Sinä, joka aina
munit niin hyvin ja haudoit niin mainiosti!» Ja kantaen uhrin pölkylle,
jolla hänen oli tapansa pilkkoa syttöjä, hän säälien, mutta varmasti
löi siltä pään poikki.
Kun rouva Gammit puolen tuntia myöhemmin palasi laitumelta, rainta
reunojaan myöten maitoa täynnä, kuuli hän jälleen navetan alta meteliä.
Mutta hän ei nyt pitänyt kiirettä, peläten maidon läikkyvän. »Mitä
lieneekään, pysyy kai se siellä, siksi kuin tästä kerkiän!» hän
järkevästi päätteli; ja jatkoi maitoineen kulkua viileään kellariin.
Mutta heti rainnan kädestään saatuaan hän kääntyi takaisin ja aivan
juoksi hopuissaan. Pilkullinen kana kaakatti kopeasti; ja kun rouva
Gammit vajassa kulki pesärivin ohi, näki hän valkoisen munan hohtavan.
Mutta hän ei pysähtynyt sitä ottamaan.
Kun hän astui navettaan, juoksi häntä vastaan pieni kellervän ruskea
eläin, jolla oli terävä kolmikulmainen kuono ja vihaiset silmät kuin
tulipisarat, juoksi semmoisella raivolla, että hän hetkeksi peräytyi
takaisin. Karjaisten kiukusta moisen uhkarohkeuden vuoksi eukko
hyökkäsi eteenpäin ja potkaisi sitä. Potku tapasi tyhjää ilmaa, mutta
jalan melkoinen koko näytti säikäyttävän rohkeaa pikku petoa ja se
livahti pois kuin nopea liekki navetan permannon alle. Kun hän sitten
kumartui katsomaan lähempää molempia ansoja, hyppäsi toinen hoikka,
edellistä suurempi kellervä eläin ilmaan ja ilkeästi kirkaisten oli
vähältä purra häntä kasvoihin. Mutta eukon onneksi sen molemmat
takakintut olivat raudoissa kiinni ja se putosi voimatonna takaisin.
Säikähtyneenä ja raivostuneena rouva Gammit potkaisi sitä, sen maassa
nyökkäillessä ja kiemurrellessa kuin käärme. Hän ei tietysti osannut;
mutta se osasi häneen. Erehtymättömän tarkkaan se sai hampaisiinsa
hänen vankkain lehmännahka-kenkäinsä varpaan ja puri sitkeään nahkaan
kiinni. Tämä oli rouva Gammitille täydellinen yllätys ja hän koetti
hypätä taapäin. Mutta sen sijaan hän lensikin selälleen, kovasti
parkaisten. Hänen jykevät kantapäänsä keikahtivat ilmaan ja hameet
heilahtivat kasvoille, niin että hän oli aivan ymmällä. Mutta portimo
vain piti kiukkuisesti kiinni kengänvarpaasta; jonkin tässä siis
_täytyi pettää_. Ja se nauha petti, jolla ansa oli kiinni sidottu. Se
katkesi rajusta tempauksesta. Raudat ja portimo lensivät yhdessä rouva
Gammitin maassa makaavan pään yli. Ne lensivät isolla mäjäyksellä
sikolätin seinää vasten, niin että porsas säikähdyksestä kiljaisi.
Ymmällään ja häveten rouva Gammit kompuroi pystyyn, pudisteli
hameensa suoriksi ja katsoi ympärilleen, oliko erämaa yleensä nähnyt
hänen tapaturmaansa. Ilmeisestikään ei mikään ollut sitä huomannut.
Helpotuksen tuntein hän sitten katsoi alas häijyä pikku vastustajaansa.
Portimo makasi tunnotonna, näköjään kuolleena. Mutta hän ei aikonut
luottaa ulkonäköön. Ottaen raudat ja saaliin yhdessä heinähangon
päähän hän kantoi ne ulos ja pudotti ne mökin nurkalla seisovaan
sadevesi-tynnyriin. Puoleksi toipuen kylmässä vedessä kellertävä ruumis
vähän aikaa väänteli tynnyrin pohjalla. Katsellessaan sitä rouva Gammit
tunsi epäilyksen hiipivän mieleensä. Oliko tuo Joe Barron sittenkin
oikeassa? Portimotko ne perältikin olivat ottaneet hänen munansa? Mutta
hän hylkäsi paikalla sen ajatuksen. Ei Joe Barronkaan sentään ollut
kaikkitietävä! Eivätkö piikkisiat tehneet hänelle koko ajan kiusaa
kuulumattoman julkeasti? Vai portimot!
»En minä _sinua_ pyytänyt», hän itsepintaisesti mutisi, kääntyen
sanoineen vesitynnyrin pohjalla makaavaan, liikkumattomaksi
jäykistyneeseen eläimeen. »Vaan niitä kirottuja piikkisikoja, jotka
varastavat munani. Mutta kelvottomia olette tekin, ja onpa mieleni
hyvä, ettet enää pääse pahantekoon.»
Mielenliikutuksesta vielä väristen rouva Gammit kiireesti teki
aamuaskareensa eikä suonut itselleen muuta aamiaista kuin
puolenkymmentä tuimaa kuppia teetä imellyksineen. Vakuutettuna sitten
siitä, että tynnyrin pohjalle jäänyt portimo niihin aikoihin jo
oli varmasti ja pysyväisesti kuollut, hän onki sen pois ja viritti
pyydyksen uudelleen navetan permannon alle. Toisen ansan hän kauan
etsittyään löysi likavesipöntön pohjasta. Keventyneellä mielellä,
kun se oli ehjä, hän puhdisti sen huolellisesti ja pani sen talteen
palauttaakseen sen ajan tullen omistajalleen. Sitä hän ei enää huolinut
virittää –– mieluummin hän olisi lyönyt sen mäsäksi, kunnioittaakseen
Punatupsu-raukan muistoa.
»Minulle ei kelpaa semmoinen piikkisika-ansa, joka unohtaa tehtävänsä
ja rupeaa kanoja pyydystämään», hän nurkui.
Hiljainen kesä-aamupäivä tämän jälkeen kului muitta seikkailuitta.
Rouva Gammit puuhaili puutarhassaan tupansa takana, sieraimissaan
kukkivan tatarvainion kuuma makea tuoksu, nakkasi maahan kuokkansa joka
puolitunti ja juoksi navettaan suurin odotuksin ansojaan kokemaan.
Mutta ei mikään häirinnyt niiden rauhaa. Eikä mikään häirinnyt hänen
kanojaankaan, jotka nyt tekivät tehtävänsä niin reippaasti, että rouva
Gammit puolenpäivän aikaan saattoi kantaa varastoonsa seitsemän verestä
munaa. Kun tuli yö eivätkä portimot sen enempää kuin piikkisiatkaan
enää itseään näyttäneet, joutui rouva Gammit ymmälle. Hän oli yksi
niitä rajuluontoisia naisia, jotka luulevat kaiken tapahtuvan
yht'äkkiä. Kun hän oli lypsettävät lypsänyt ja nauttinut yksinkertaisen
vankan illallisensa, kävi hän kyökin kynnykselle istumaan ja punnitsi
tilannetta perusteellisesti.
Keskustelu Joe Barronin kanssa oli kypsyttänyt hänessä sen ajatuksen,
että hänen oli paras pyydystää piikkisika omilla ansoillaan ja siten,
semmoinen oli hänen omituinen ajatuksenjuoksunsa, saada itsestään
luuleva ylämaan mies vakuutetuksi siitä, että piikkisiat todella
_söivät_ munia! Mitä portimojuttuun tuli, niin siitä eukko ei aikonut
sanoa mitään, jottei hän saisi siitä syytä väittää olleensa oikeassa.
Mitä niihin seitsemään munaan tuli, jotka hän nyt oli saanut suureksi
ilokseen pitää, niin päätteli hän portimon pyydykseen menemisen ja
kaiken sen yhteydessä tapahtuneen metelin varoittaneen piikkisikoja,
niin että ne nyt tiesivät pitää varansa. Jaa, mutta hän aikoi antaa
niille muuta ajattelemisen aihetta. Hän oli nyt kovin malttamaton, eikä
halunnut odottaa seuraavaan päivään, miten asiat kehittyisivät, että
jospa ne eivät kehittyisikään! Äkkipäätöksen tehden hän nousi ylös,
otti kyökistä oven takaa sillipöntön tähteet kätköstään ja pani ne
rakennuksen seinälle pystyyn, aivan makuuhuoneensa akkunan alle.
Ensin hän ei itsekään oikein älynnyt, mikä hänen tarkoituksensa oli.
Mutta muisto menneen yön voitosta kutitteli vielä hänen suoniaan ja
hän vain tiesi haluavansa houkutella piikkisiat takaisin voidakseen
niille yleensä _jotakin_ tehdä. Ja kun hän oli nainen, niin se jokin
hänen mielessään ensimmäiseksi liittyi kiehuvaan veteen. Se vasta
olisi, jos odottaisi, kunnes piikkisiat olisivat täydessä touhussa
sillipöntön kimpussa ja sitten kaataisi niiden päälle tulikuumaa vettä!
Olihan perältikin tärkeämpää voittaa viholliset kuin mokomalle miehelle
todistaa, että ne ne todella olivat hänen vihollisensa. Mitä hänen
tarvitsi välittää siitä, mitä Joe Barron ajatteli? Mutta sitten häneen
taas iski uusi epäilys. Entäpä jos tuo mies pahus olikin oikeassa? Ei
silti, että eukko hetkeksikään olisi sitä myöntänyt. Mutta otaksuen!
Kaataisiko hän nyt piikkisikani päälle kuumaa vettä ja kalttaisi niiden
selästä kaikki piikit, elleivät ne todella olleetkaan munavarkaita?
Rouva Gammit oli pohjaltaan oikeamielinen ja helläsydäminen ihminen, ja
hän lopun lopuksi päätti, että tuuma ehkä oli liian julma.
»Jos te olette se, joka varastaa minun munani», hän miettiväisenä
mutisi, »niin kannattaisi teidän kyllä saada kattilallinen kuumaa vettä
selkäänne! Mutta _jos_ te ette muuta hae kuin vanhaa sillipönttöäni,
niin sitten kiehuva vesi on liian ankara kuritus!»
Lopun lopuksi hän päätti aseena käyttää suurta pippuritölkkiään ja
panna sen täyteen jauhettua pippuria.
Rouva Gammit istui kärsivällisesti ja liikkumatta avoimen akkunansa
ääressä koko hämärän ajan, pihan ollessa kauttaaltaan vielä pimeänä.
Kuu nousi, näyttäen vaivoin selviytyvän sekavista etäisistä
metsänlatvoista. Erämaan heikkoon, sykähtelevään hengitykseen, jonka
herkkä korva aina erottaa syvimmänkin hiljaisuuden vallitessa, tuli
yön voittaen salaperäisyyden kuiskaus, uhkauksen hiipivä vihje,
joka päivänvalolta puuttuu. Rouva Gammit tunsi tämän kaiken siinä
väijyessään ja hänen innostuneet kasvonsa kävivät hiljaisiksi,
kalpeiksi ja juhlallisiksi kuin kuvapatsaan. Kuutamo hiipi alas pitkin
navetan ja vajan ja asuinrakennuksen kattoja ja sitten seiniä pitkin,
kunnes vain maa oli varjossa. Ja kautta tämän alemman pimeän kerroksen
rouva Gammit vihdoin näki kaksi jäntterää typykkää olentoa, jotka
kiirettä pitämättä lähestyivät navetan takaa.
Hän pidätti henkeään. Niin aina, siinä epäilemättä tulivat piikkisiat.
Entisistä vastoinkäymisistään välittämättä ne tulivat suoraan pihan
poikki asuinrakennukselle ja paikalla rupesivat sillipönttöä syödä
herkuttelemaan. Kiihkeän jyrsimisen ääni kuului kummalta herkässä
ilmassa.
Sangen hiljaa, melkein huomaamattomalla liikkeellä rouva Gammit ojensi
oikean kätensä pippuritölkkeineen ikkunalaudan reunalle. Piikkisiat
eivät edes silmiään nostaneet, niin innostuneet ne olivat sillin
makuun. Rouva Gammit aikoi juuri kumota pippuritölkin, kun hän näki
kolmannen hämärän olennon lähestyvän ja pidätti kätensä. Se oli
suurempi kuin piikkisiat. Eukko pysyi aivan hiljaa, hengittäenkin suun
kautta. Kuutamo ennätti nyt maahan, varjot katosivat ja hän näki ison
villikissan, joka hiipien lähestyi katsomaan, mitä piikkisiat söivät.
Huomatessaan piikkisikain niin luottavaisina ja melua pitäen ja siitä
huolimatta häiritsemättä olevan ruokansa kimpussa, arveli villikissa,
joka tavallisesti on kovin varovainen, ettei tässä voinut olla vaaraa
minkäänlaista. Jos rouva Gammit olisi liikahtanut kuinkakin vähän, niin
se olisi hänet huomannut; mutta liikkumattomuudessaan hänen päänsä ja
kätensä kävivät vaarattomista elottomista esineistä. Villikissa, hiipi
hiljaa lähemmäksi ja sen lähestyessä piikkisiat nostivat piikkinsä
uhkaavasti pystyyn, kunnes niiden ruumiista ei näkynyt muuta kuin
tylpät kuonot, jotka yhä uutterasti askaroivat sillipöntön laidassa.
Noin kuuden jalan päähän iso kissa pysähtyi ja kyyristyi, suurilla
kalpeilla silmillään tuijottaen ja ahnaasti haistellen. Rouva Gammit
hämmästyi, kun piikkisiat eivät paikalla ampuneet sitä vastaan
piikki-yhteislaukausta, niin että tunkeilija olisi saanut ruumiinsa
niitä täyteen.
Villikissa tunsi piikkisiat liian hyvin ajatellakseenkaan hyökkäystä.
Mitä ne siinä söivät, se asia sitä huvitti. Ne kun näyttivät olevan
siihen niin kovin ihastuneet. Se hiipi vielä muutaman tuuman
lähemmäksi, ja sillipönttö haiskahti sen nokkaan. Totta tosiaan, kalaa.
Todellisena kissaeläimenä se kovin piti kalasta, suolaisestakin. Se
hiipi taas varovasti eteenpäin, toivoen piikkisikain hyvällä poistuvan.
Mutta nämä sen sijaan vain herkesivät jyrsimästä, panivat kuononsa
etukäpäliensä väliin, kyyristyivät maahan ja käänsivät vaarallista
lähestyjää vastaan aukottomat neulankärki-varustuksensa.
Iso kissa ymmällään tästä pysähtyi, vinkkuroiden vihaisesti pientä
lyhyttä, tuskin kolmen tuuman mittaista häntäänsä. Se ei nähnyt, että
pönttö olikin tyhjä; se vain haistoi ja veti sen lemua henkeensä
kuuluvasti nuuskien. Se raivostui, kun ei voinut asialle mitään; sillä
se tiesi, kuinka vaarallista oli mennä lähemmäksi, niin että piikkisiat
olisivat voineet aseellisella hännällään antaa hengenvaarallisen
sivalluksen.
Mitä se ahneudessaan viimein olisi tehnyt, se ei koskaan tule
tunnetuksi. Sillä tällä hetkellä rouva Gammitin uteliaisuus sai väistyä
malttamattomuuden edestä. Varovaisella ranteen liikahduksella hän
käänsi pippuritölkin ylösalaisin ja hiljaa ravisteli sitä. Villikissan
silmät olivat kiintyneet ihmeelliseen, saavuttamattomaan sillipönttöön,
eikä se mitään muuta nähnyt. Mutta rouva Gammit näki kirkkaassa
kuutamossa, kuinka hieno pippuripilvi verkalleen laskeutui alas
liikkumattomassa ilmassa.
Äkkiä villikissa pyyhkäisi nokkaansa, peräytyi jonkun askeleen ja
jäykistyi, ikäänkuin kaikin voimin koettaen hallita jotakin syvää
sisällistä liikutusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä siltä pääsi kova
kouristusmainen aivastus, ja se alkoi vimmatusti sylkeä. Se näytti
kiukustuneen aivan suunniltaan ja hämmästyneenkin. Rouva Gammit oli
aivan läkähtyä nauruaan pidätellessään, kun se molemmilla käpälillään
alkoi hurjasti kynsiä silmiään ja kuonoaan. Mutta hän piti puolensa ja
ravisteli yhä tölkistään nenään pistävää pippuripilveä. Ja villikissa
räjähteli aivastuksiin, niin että oli melkein päällään seistä, puhkesi
sitten hämmästyksen naukunaan ja kääntyi käpälämäkeen. Pihan poikki
loikkiessaan se ei ilmeisestikään kovin tarkkaan nähnyt, minne meni,
sillä se juoksi suoraa päätä työntökärryihin, jotka paikalla käänsivät
sen nurin niskoin ja antoivat sille kelpo kolauksen. Hetkisen se
hurjasti kynsi niitä, luullen niitä eläväksi viholliseksi. Sitten
se hiukan toipui ja lähti laukkaamaan laitumen poikki, aivastaen ja
sylkien mennessään.
Piikkisiat taas, nenä maassa ja silmäluomet alhaalla, olivat siihen
saakka välttäneet katalan pippurikoetuksen. Mutta vihdoin pilvi
yllätti nekin. Rouva Gammit näki omituisen väristyksen käyvän kautta
piikkivarustuksen.
Piikkisika-heimon kaikkein ankarimpia lakeja on, etteivät ne saa
oikaista itseään koukistuksestaan, kun vaara uhkaa. Mutta niiden
oli mahdotonta aivastaa niin piukassa asennossa. Sankarillisesti ne
koettivat pidättää itseään, mutta lopulti ne eivät enää voineet hillitä
itseään. Toinen piikkipalloista oikeni äkkiä kuin löysätty vieteri ja
aivasti ja aivasti ja aivasti. Sitten toinen vuorostaan koki saman
luonnon pakon, rouva Gammitin nojautuessa puoleksi ulos akkunasta aivan
ulvoen ja läkähtyen naurusta. Mutta piikkisiat olivat itsepintaiset,
eivätkä vain suostuneet poistumaan juoksujalkaa. Sangen hitaasti ne
kääntyivät ja peräytyivät pihan poikki, aina muutaman askeleen päästä
pysähtyen aivastamaan. Kyynelet pitkin poskia valuen rouva Gammit
katseli niiden peräytymistä, kunnes äkkiä ripponen leijailevaa pippuria
sattui hänenkin nokkaansa ja häntä itseään puistatti valtava aivastus.
Tämä paikalla tukahutti hänen naurunsa. Hänen kasvonsa kävivät
totisiksi, ja harmistuneen näköisenä huoneeseen vetäytyen hän mäjäytti
akkunan kiinni.
»Pitihän minun tietää, että siinä saattaa kylmettyä», hän mutisi, »kun
tähän aikaan yöstä vedossa istuu.»
Vasta kuin hän oli täydelleen voittanut sieraimiensa kutkutuksen,
katsoi hän jälleen ulos. Piikkisiat olivat nyt kadonneet, eikä
kaikukaan kantanut hänen korviinsa niiden etenevistä aivastuksista.
Tätä seuraavina päivinä ei rouva Gammitin talolla käynyt portimoa,
villikissaa eikä piikkisikaa, ja joka päivä hän nyt sai hänelle tulevan
sadon aivan tuoreita munia. Lopulla viikkoa kunnon eukko päätti
voivansa hyvällä syyllä lähteä viemään Joe Barronille ansoja takaisin
ja kertomaan hänelle, kuinka väärässä hän oli ollut.
»Kas tässä, herra Barron», hän sanoi, ojentaessaan hänelle kolmet
raudat, »kiitoksia hyvin paljon, tässä ovat rautanne, mutta yhdet
niistä eivät kelpaa mihinkään.»
»Mitkä sitten?» kysyi ylämaan mies ne vastaanottaessaan.
»Minä olen sitonut niihin langan pätkän merkiksi», vastasi rouva Gammit.
»Mikä niitä sitten vaivaa? En minä huomaa niissä mitään vikaa!» sanoi
Barron, tutkien niitä tarkoin.
»Eivät ne kelpaa mihinkään! Saatte uskoa minun sanani! Siinä kaikki,
mitä voin sanoa!» intti rouva Gammit.
»Jaha, no niin, kun te niin sanotte, niin täytyy uskoa, rouva Gammit»,
myönsi ylämaan mies kohteliaasti. »Mutta niissä muissa ei suinkaan
ollut mitään vikaa, vai? Menikö niihin mitään?»
»Menipä kyllä, iso portimo!» sanoi rouva Gammit, katsoen häneen uhmaten.
Leveä hymy levisi Barronin kasvoille.
»Tiesinhän minä», hän huudahti, »tiesinhän minä, että se oli portimo.»
»Ja _minä_ tiesin, että te sanoisitte juuri samat sanat», vastasi rouva
Gammit. »Mutta tepä ette olekaan kaikkitietävä, Joe Barron. Ei se ollut
portimo, joka munat vei!»
»Mikäs se oli?» kysyi ylämaan mies epäillen.
»Kaksi isoa piikkisikaa ja kamalan iso villikissa», vastasi rouva
Gammit voitonriemuisesti.
»Näittekö ne siinä toimessa?» kysyi toinen, vähän ivan häivettä
äänessään. Mutta iva kilpistyi rouva Gammitin varustuksista. Hän piti
kysymystä kaikin puolin oikeutettuna.
»En, en minä _oikeastaan_ voi sitä sanoa», hän vastasi. »Mutta ne
kulkivat ja nuuskivat kaikki talon paikat, ja opettaakseni niitä
pitämään nokkansa poissa muitten ihmisten kananpesistä, ravistin
minä niitten päälle vähän pippuria. Ja sen minä sanon, että kyllä ne
metsään pääsivät ja aivastivat sillä lailla, että minä luulin teidän
kuulevan sen tänne asti. Te olisitte aivan läkähtynyt naurusta, jos te
olisitte nähnyt niiden menon. Ja siitä pitäen minä, herra Barron, saan
niin paljon munia kuin pitääkin. Älkää puhuko minulle _portimoista_ —
semmoisista pienistä nahkimuksista. _Ne_ eivät kykene mihinkään, eivät
sen enempää kuin maaorava.»