Putousten jyrinä, koskien keveämpi ja korkeampi kohina oli viimeinkin
kuollut metsän sankan seinän taa, kun Barnes laaksoa pitkin tunkeutui
myötämaahan. Tyynessä alusmetsässä oli tukahuttavan kuuma ja kiehui
hyönteisiä. Hän päätti uudelleen palata jokirantaan, toivoen sen
luonteen jo muuttuneen avoimemmaksi ja helpommaksi kulkea. Tunkeutuen
sivulle vasemmalle kädelle hän tuota pikaa näki synkän vihannuuden
edessään vaalenevan. Sinitaivasta ja kultaista valoa näkyi yhä alempaa
harvenevien puitten läpi ja sitten kareettoman veden kiiltoa. Hän
lähestyi nyt äyrästä; ja alusmetsä kun oli joka puolella niin sankkaa,
alkoi hän astua varovammin.
Yht'äkkiä hän tunsi jalkainsa vajoavan; ja hänen edestään sakea
pensaspeitto kallistui alas kuin ankaran vihurin taivuttamana.
Hätääntyneenä hän kahden käden kävi kiinni kummankin puolen pensaihin
ja näreihin; mutta ne antoivat kaikki perään. Lehtien ja sokaisevain,
kasvoja piiskaavain oksien sotkussa hän vaipui alas, alussa hitaasti,
siltä tuntui, koska hänellä oli aikaa ajatella paljon asioita sydämen
kurkkuun hytkähtäessä. Sujahtaen kevyempien putouskumppaniensa,
pensaitten läpi ja yhä kouristaen kovaan niitä, joista oli kiinni
saanut, hän jalat edellä pulahti mustaan veteen.
Vesi oli syvää ja kylmää. Barnes putosi suoraan, aivan upoksiin kurkkua
kurovalla korahduksella. Hänen jalkansa sysäsivät melko kovaan jotakin
sotkuista myötäävää risua, joka taas ponnahdutti häntä ylöspäin. Pää
pulpahti vedestä vaahdon, lehtien ja ruuhkan keskeltä; ja sylkien vettä
suustaan hän taas ahmaisi keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta ennenkuin
hän vielä ennätti selvittää silmiään ja sieraimiaan, taikka mieltään
malttaa, veti häntä taas jokin salakähmää syvyyteen. Ja kauhusta
jähmettyen hän älysi tarttuneensa jalastaan kiinni.
Voimallisena uimarina Barnes väkevästi tempoi vettä käsivarsillaan
ja pullahti taas äkkiä pinnalle, kohoten vedestä hartioitaan
myöten. Mutta sitä rajummin se taas tempasi hänet takaisin, hänen
epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta, ennenkuin hän oli
ennättänyt edes keuhkojaan tyhjentää ja uudelleen henkeä vetää. Tällä
kertaa pelästys vaikutti häneen selvittävästi, välähdyttäen aseman
vaaran yht'äkkiä hänen säikähtyneen mielensä tietoisuuteen. Julmalla
tahdonponnistuksella hän lakkasi tepastelemasta ja tyytyi vain
hiljalleen käsin soutelemaan, pystyssä pysyäkseen. Tällä kertaa hän
nousi pinnalle hiljemmin, jääden leukaa myöten veteen. Hänen huulillaan
hääri vaahtoa, ruuhkaa ja pientä karetta ja päivänpaiste läikkyi
hämmentävästi hänen vettävaluviin silmiinsä; mutta hän sai vetäistyksi
keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin taas painui veden alle.
Soudellen nyt varovasti hän taas nousi veden pintaan ja kätensä
levittäen saattoi ylläpitää epävarmaa tasapainoa, suu juuri ja juuri
veden pinnan yläpuolella, kun hän taivutti päätään hyvän matkaa
taapäin. Pysytellen aivan hiljaa hän selvitteli hämmentynyttä mieltään
ja antoi häiriytyneen veden tyyntyä.
Hän oli syvässä tyvenessä poukamassa, johon tuskin tunkeutui ainoakaan
pyörre. Kymmenisen askelta kauempana rannasta valtavuo hitaasti
vieri edelleen, ikäänkuin uupuneena putousten ja koskien riehunasta.
Lehtevästä rannasta pisti virtaan poikittain pieni hiekkasärkkä, joka
kultaisena loisti päivänpaisteessa. Ei vastavirtaan sen enempää kuin
myötävirtaankaan näkynyt, mikäli hänen kovin rajoitettu näköpiirinsä
salli selvittää, mitään muuta kuin tiheitä virran päälle riippuvia
oksia ja unteloa virtaa. Hyvin varovasti hän käänsi päätään — vaikkapa
vesi nousikin huulien yli hänen niin tehdessään — ja näki takanaan
juuri mitä oli odottanutkin näkevänsä. Korkeassa, melkein äkkijyrkässä
äyräässä näkyi kirkkaan veres, punertava repeämä, maa oli siitä
paikasta lohjennut ja suistunut jokeen hänen painonsa alla.
Aivan hänen kätensä ulottuvissa oli puoleksi veteen vajonneen nuoren
poppelin paksu lehtevä latva, juuret ilmeisestikin vielä törmässä
kiinni. Varovasti hän tarttui siihen kiinni ja koetteli sitä, toivoen
sen kestävän hänen vetäistä itsensä irti. Mutta se myötäsi paikalla
hänen kiinni käydessään. Ja tämä pieni tasapainon häiritseminen painoi
hänen päänsä taas veden alle.
Barnesille tämä tuotti pettymyksen, mutta nyt hän täydelleen hallitsi
mieltään. Tuokiossa hän taas sai asettuneeksi ainoaan asentoon, joka
salli vapaasti hengittää. Aurinko paahtoi polttavasti hänen päälakeaan,
ja varovasti hän veti puoleensa poppelin tuuhean latvan semmoiseen
asentoon, että se häntä varjosti. Sen juuret kun olivat vielä maassa
kiinni, ei se pyrkinyt pois uimaan ja hylkäämään hätääntynyttä miestä.
Hetkisen ajatus ja vapaan jalan varovainen tunnustelu riitti
vakuuttamaan Barnes'ille, kokeneelle metsänkävijälle, ettei ansa,
johon hän oli tarttunut, voinut olla muuta kuin jonkun varhaisemman
repeämän johdosta jokeen sortuneen puun yhteenpunoutuneiden oksien tai
juurien muodostama päläs. Sielunsa silmillä hän oli selvään näkevinään
sen pimeässä syvyydessä, jossa hänen jalkansa oli kiinni — vettyneen,
ruskeanvihertävän, limaisen, hellittämättömän silmukan, joka oli sen
verran auennut, että oli pälkääseensä ottanut hänen jäsen-parkansa,
mutta sitten käynyt hänen nilkkaansa kiinni kuin saukonrautain sangat.
Hän selvään tunsi, kuinka tämä paula hellittämättömän itsepäisesti,
vaikka tuskattomasti, piti pihdissään hänen nilkkataivettaan. Kun
hän asiaa punnitsi, lohdutti häntä se, että näkymätön vangitsija oli
jonkun verran myödännyt sekä itseensä että pois päin. Tämä joustavuus
osoitti, että joko olivat ne pari kiinnipitävää oksaa siksi hoikkia,
että ne taipuivat, taikka oli vedenalainen puu itse pieni, eikä kovin
lujaan pohjaan juuttunut. Hän senvuoksi päätti kylläkin helposti irti
pääsevänsä, kunhan rupeaisi kylmäverisesti ja järjestelmällisesti
yrittämään.
Henkeään pitkään vetäen hän upotti päänsä veteen ja katsoi alas
pihkanruskeaan läpikuultavaan pimeyteen. Ulomman virtauksen
pyörteistä sattui sinne pieniä väreileviä, väänteleviä kirkkaampia
valonvälähdyksiä. Barnes ei voinut nähdä haudan pohjaan asti, se
ilmeisestikin oli sangen syvä; mutta hän näki aivan selvään sen osan
vedenalaisesta puusta, jonka oksiin hänen jalkansa oli sekaantunut.
Hohtava kultainen säde sattui juuri siihen kohtaan, jossa hänen
jalkansa nilkkaa myöten katosi kahden jykevän kaaren väliin, ikäänkuin
limaisen ruskean touvin tai jämeän käärmeen muodostamiin pitimiin.
Epäilemättä se oli sangen ilkeän näköinen ansa; ja Barnesin täytyi
arvelematta tunnustaa, että hän oli pahassa pälkähässä. Hän
kohotti kasvonsa veden päälle, vakaannutti varovasti asentonsa ja
hengitti muutaman minuutin sysään ja rauhallisesti, kooten voimia
nopeaan, voimalliseen ponnistukseen. Täyttäen sitten keuhkonsa vain
kohtuullisesti, ponnistuksen paremmin kestääkseen, hän äkkiä kumartui
alas, syvälle keltaiseen hämäryyteen ja alkoi kaikin voimin reutoa
mutaisia oksanmutkia, saadakseen ne eroamaan. Vähän ne liestyivät,
mutta eivät niin paljoa, että tarttunut jalka olisi irti päässyt.
Tuokiossa hänen taas oli nostettava päänsä pinnalle hengittääkseen.
Muutaman minuutin levättyään hän taas uudisti tukehduttavan
yrityksensä, mutta nytkin turhaan. Sen verran hän saattoi liikuttaa
ansansa sankoja, että sai toivoa, mutta ei sen vertaa, että olisi irti
päässyt. Kerran toisensa jälkeen hän yritti, kerran toisensa jälkeen
yritys petti, juurikuin hän luuli sen menestyvän. Viimein hänen täytyi
hetkeksi myöntää tappionsa, ja nyt hän oli niin uupunut, että tuskin
jaksoi pitää suutaan veden päällä. Vetäen alas kankeahkon pystyn
poppelin oksan hän puri siihen hampain kiinni pysyäkseen pystyssä sen
aikaa, kuin lepuutti käsivarsiaan. Tämä oli lepoa sekä hermoille että
lihaksille, se kun tuki tasapainoa, joka oli hengityksen ehtona.
Hänen siinä itseään kiikuttaessa ja pohtiessa, puolisen tuumaa vain
hukkumisen yläpuolella, selveni tilanteen toivottomuus hänelle
kammottavassa alastomuudessaan. Kuinka päiväpaisteiselta, lämpöiseltä
ja turvalliselta metsän vihanta maailma ylt'ympärinsä näytti hänen
metsätieteiselle silmälleen! Ei ääntäkään kuulunut, joka olisi
häirinnyt erämaan lempeätä tyyneyttä, paitsi silloin tällöin hitaan
vuolteen salamyhkäinen kohahdus, näkymättömän tiaisen suloisen
rattoisa _tsikkä-dii-dii_, taikka taivaannavan hehkuvasta sinestä
liitelevän kalasääsken kiperä kiljuna. Barnesista tuo maailma oli
niin turvallista, ystävällistä, olihan se ollut hänen läheisin
hyvin ymmärretty uskottunsa pienestä pojasta pitäen. Mutta nyt se
ilmeisestikin oli lopun lopuksi kääntynyt kavalaksi petturiksi, aikoen
nyt tuhota hänet yhtä armottomasti kuin polttavin hieta-aavikko tai
lumimyrskyn suomima jääkenttä. Sanaton raivo syttyi äkkiä hänen joka
suonessaan — joka olikin hyvä, sillä lähteistä lähteneen virran
kylmyys oli alkanut varkain tunnustella hänen sydäntään. Pieni hento,
haaleansininen perho, kuin talvivihreän hengen saanut terälehti,
lentää lepatteli Barnesin tuimain, ylöspäin kääntyneitten kasvojen
yli ja karkeloi iloisesti poikki hohtavan veden, päiväliekkosessa
iloiten. Sattui karkeloidessaan laskemaan hiuskarvan verran liian alas.
Petollinen kirkas pinta tarttui siihen kiinni, pidätti sen; ja niin
sen täytyi lähteä sen mukaan, avuttomana ja hämmentyneenä taistellen
tätä äkkiarvaamatonta kohtaloa vastaan. Barnesin vielä nähdessä sen
nousi vedestä suuri taimen ja nieli sen suuhunsa. Barnesin riutuneissa
silmissä oli sen kohtalo pienoiskuva hänen kohtalostaan.
Mutta metsänkävijän luonto ei myöntänyt ihmisen sen enempää kuin
kohtalonkaan itseään voittaneen, niin kauan kuin aivokopassa oli
kipinäkään tahtoa ylläpitämässä. Hän alkoi nyt katseillaan etsiä
poppelin vesasta siksi vankkaa oksaa, että se olisi pätenyt vivuksi.
Saisi vain käteensä vankanlaisen karahkan, hän arveli, niin ehkäpä
sillä voisi keinotella satimen sangat auki ja päästää jalan pälkähästä.
Vihdoin hän keksikin oksan, jonka hän arveli pätevän. Hän aikoi juuri
kurottaa kätensä ja taittaa sen irti, kun hänen korvaansa joen takaa
alusmetsästä kantautui pieni risahdus.
Metsämiehen vaisto piti häntä hiljaa, samalla kuin hän käänsi sitä
kohti silmänsä. Tiheässä lehvistössä näkyi huisketta, joka eteni rantaa
pitkin myötävirtaan, mutta hänen oli mahdoton erottaa, mikä sen sai
aikaan. Hän veti varovasti alas lehtevän poppelin oksaa, kunnes se
täydelleen peitti hänet, ja katsoi sitten jokea pitkin vastavirtaan,
mitä näkymätön matkamies mahtoi seurata.
Mahdottoman suuri lohi, joka oli turhaan koettanut hyppiä putousten
päälle, ujui nyt ruhjottuna, haavoissaan ja maha ilmassa virran
mukana Barnesin puolta ja aivan hänen ohitseen. Heikko pyörre sai sen
valtoihinsa ja kuljetti sen poukamaan. Hiljalleen se ajeli Barnesin
kätkettyjä kasvoja kohti. Se pysähtyi poppeliin viimeisen elonkipinän
sammuessa suurten veripunaisten kidusten väreilyyn.
Barnes käsitti nyt, mikä näkymätön liikkuja se rannalla seurasi
kuolevan lohen menoa. Hän ei vähääkään hämmästynyt, kun kellertävälle
hiekkasärkälle ilmestyi suuri musta karhu, seisahtuen siihen joen
poikki katsomaan. Se näytti katsovan suoraan Barnesin vedenpinnalla
taivasta kohti käännettyihin kasvoihin. Mutta Barnes tiesi, että se
silmäili kuolleeseen loheen. Hänen sydäntään hytkäytti äkillinen
toivonvälähdys, aivoihin juolahti ihmeellinen pelastuksen mahdollisuus.
Tuossahan oli hänen pelastajansa — vaikka kieltämättä vaarallinen —
metsän tutkimattomien kohtalon oikkujen lähettämä. Hän taivutti vielä
toisen lehvän kasvojensa eteen, peläten piiloaan riittämättömäksi.
Mutta kiihkossaan hän menetti tasapainonsa ja sitä taas tavoitellessaan
liikutteli vettä aivan huomattavasti. Häntä peloitti. Varmaankin karhu
säikähti, eikä uskaltaisikaan tulla kalaa ottamaan.
Mutta hänen ihmeekseen iso peto, joka oli näyttänyt epäröivän, nyt
hyökkäsikin virtaan rajulla kiireellä. Mikäs muu kuin kalanahne
saukko tai minkki olisi karhun asiantuntemuksen mukaan aikaansaanut
tuon äkillisen liikkeen, aikeissa anastaa saaliin. Se vimmastui
ajatellessaan, että moinen hiipivä rosvo ennättäisi ennen häntä, ja
pyyhälsi eteenpäin semmoisella voimalla, että vesi roiskui korkealle
lehviin, ja se kun vettä läiskytteli, niin oli se selvä tieto, että
kaikkien sivullisten ja varkaitten oli parasta pysyä loitompana. Lohi
oli hänen, löydön oikeudella; ja hän se aikoi sen ottaa.
Ruhonsa näennäisestä kömpelyydestä huolimatta karhu oli erinomainen
uimari; ja melkein ennenkuin Barnes vielä oli päässyt selville siitä,
miten tässä oli paras keinotella, kuuluivat sen röhkivät korskahdukset
ja mahtavat puuskutukset aivan hänen korvanjuurestaan. Ne olivat aivan
tavattoman äänekkäät tullessaan niin vierestä veden pintaa pitkin.
Pakostakin Barnes siinä samassa teki päätöksensä.
Oksakimppu, joka oli pidättänyt veden pinnalla kelluvan lohen, oli
sopivasti käsivarren mitan päässä Barnesin kasvoista. Uiden korkealla
ja nostattaen inahtavilla olkapäillään aallon, joka hautasi Barnesin
pään aivan näkymättömiin, karhu saavutti lohen. Voitonriemuisena sen
kitaansa haukaten karhu kääntyi, palatakseen takaisin rantaan.
Nyt oli Barnesin hetki tullut. Hän kurotti äkkiä molemmat kätensä.
Tukahuttavan tuhrun läpi hänen kouraavat kyntensä tapasivat karhun
reidet. Upoten pitkien karvojen sekaan ne teräskouristuksella
tarrasivat niihin kiinni. Sitten Barnes vaistomaisesti sulki silmänsä
ja puri yhteen hampaansa ja odotti kovan koetusta, keuhkot hengen
pidättämisestä repeämäisillään.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa — ehkä kaksi sekuntia, kunnes
hämmästys oli muuttunut karhun aivoissa kauhuksi, kauhu toimeksi.
Suunniltaan kauhistuen tästä takaa ja syvyydestä tulevasta
selittämättömästä hyökkäyksestä karhu ponnisti olkapäitä myöten
ylös vedestä ja syöksähti koko voimallaan eteenpäin. Barnes tunsi,
kuinka sen hirmuiset reidet vastustamattomalla voimalla ponnistivat
hänen kouristavain sormiensa alla. Hän tunsi, kuinka hänet vedettiin
oikopäätä ulos ja raastettiin eteenpäin, niin että hän luuli nilkkansa
katkeavan. Hän oli vähältä päästää irti pelastaakseen nilkkansa. Mutta
piti sittenkin kiinni, yhtä paljon tahdollaan kuin käsillään. Ja nyt
syvyyden limaiset sangat hellittivät. Hän tunsi puhkaisevansa vettä —
vapaana. Hän hellitti sormensa karhun karvoista — ja nousi pinnalle
huohottaen, silmiään vilkuttaen ja yskien.
Vähän aikaa hän uiskenteli hiljalleen, päästäkseen hengästyksestään,
ja ravisteli vettä silmistään ja sieraimistaan. Hetkisen hän pelkäsi,
että karhu kääntyisi häntä vastaan ja kävisi hänen kimppuunsa tässä
tukalassa tilassa; ja varovaisuuden vuoksi hän sentähden päästi hurjan,
läpitunkevan kiljauksen, minkä huohottavista keuhkoista suinkin ääntä
lähti. Mutta pian hän näki, ettei siitä ollut mitään pelkoa. Karhu
oli perin pohjin säikähtynyt ja ui vimmatusti hiekkasärkkää kohti; ja
kuollut lohi taas ajelehti aivan unohdettuna hiljalleen pois untelon
vuolteen kantamana.
Barnesin jalkaa särki ankarasti, mutta hänen sydämensä oli kevyt.
Hiljalleen uiden, niin ettei virta juuri päässyt alaspäin kantamaan,
hän näki karhun hyppäävän hietikolle. Kuivalle maalle päästyään iso
peto kääntyi ja katsoi taakseen arasti nähdäkseen, minkälaatuinen
olento se oli, joka oli niin kuulumattomalla tavalla hänen kimppuunsa
käynyt. Ihmisiä se oli nähnyt ennenkin, mutta ei milloinkaan
ihmistä, joka ui kuin saukko; eikä näkö suinkaan ollut omiaan sitä
rauhoittamaan. Se loi kaipaavan katseen loheen, joka jo oli jonkun
matkan päässä; mutta säikähtyneessä mielessään se nyt luulikin
sitä syötiksi, saman peloittavan ja kavalan olennon asettamaksi,
jonka kirkkaat harmaat silmät nyt katsoivat häneen niin vakaasti
vedenkalvosta. Se teki äkkiä koko käänteen ja pakeni metsään kamalan
naurun rähäkän saattamana, joka kannusti sen lähdön hurjaksi laukaksi.
Barnes ui sen mentyä hietasärkälle. Sillä hän väänsi kuiviksi
vettävaluvat vaatteensa, kävi sitten pitkäkseen kuumaan hiekkaan,
antaakseen päivänpaisteen lämmitellä hänen syvälti jäähtyneitä suoniaan.