Lehtien syysihanuus oli mennyt; lumen ihanuus ei ollut vielä tullut; ja
purevan pakkasen lyömänä maailma oli harmaa kuin teräs. Metsälampareet
olivat jäässä, mustina, kiiltävinä ja lasimaisina. Kynnetyillä
pelloilla olivat viilut, laidunmailla rikkisotketut mättäät, ylämaan
kiertelevällä tiellä raitti kova kuin rauta, helkkyen kavioissa.
Äänettömät paljaat metsät, joita pohjoisen kalsea viima häälytteli,
olivat kuin elämän hylkäämät.
Äkkiä kuului keveätä tupsahtelua ja hauraitten lehtien rapinaa; ja
joutilas jänö loikki sivu, ilmeisestikin ilman erikoista asiaa. Heti
näiden äänien kuuluessa oli vanhan vaahteran juuren alta reiästään
ilmestynyt pieni ruosteenkarvainen pää, ulospullistuvine, isoine
kirkkaine silmineen. Nämä kirkkaat silmät olivat paikalla huomanneet
jänön ja kurkistelivat nyt huolestuneina joka suunnalle nähdäkseen,
oliko vihollista tulossa. Ei näkynyt vaaraa minkäänlaista.
Jänö pysähtyi parin kolmen jalan päähän reiästä, vaahteran alle, nousi
istumaan kuin kerjätäkseen, heilutteli suuria korviaan puoleen ja
toiseen ja mulkoili ympärilleen uteliaasti hupsuine muljosilmineen.
Noustessaan istumaan se tunsi valkoisen villahäntätypykkänsä alla
jotakin kovaa, joka ei ollut kivi, ja laskeutui paikalla takaisin
neljälle jalalleen asiaa perätäkseen. Kuonollaan lehtiä kaahien ja
etukäpälillään kuopien se keksi kasan pyökin terhoja ja alkoi niitä
haistella. Mutta aivan samassa pyörähti vaahteran alta reiästään
punaorava kimakasti sättiä räkättäen ja uhkasi aivan lentää ison
hyvänluontoisen tunkeilijan silmille. Säikähtyneenä ja hämillään tästä
kovin äänekkäästä väliintulosta jänö loikki pois kellastuneitten
lehtien poikki ja katosi metsän hylättyihin, harmaihin holveihin.
Äänettömyys oli nyt perusteellisesti häiritty. Kirkuen ja sättien kuin
hermokohtauksessa, pitkää häntäänsä katkonaisesti nytkäytellen ja
kutsuen elottoman erämaan todistamaan, kuinka typerä tunkeilija oli
paljastanut hänen aarteensa, kiukustunut orava karkasi runkoa ylös ja
alas ainakin kaksi minuuttia. Lauhdutettuaan kiukkuaan hieman tällä
rajulla tunteenpurkauksella se sitten ryhtyi kokoamaan hajoitettuja
terhoja ja viemään niitä toiseen, varmempaan talteen.
Mukavuudesta se ei paljoa piitannut tässä hommassa, ajanhukasta
se ei näyttänyt välittävän vähääkään. Osan terhoista se vei
viidenkymmenen askelen päähän suuren jalavan juurelle, tupaten ne
yksitellen huolellisesti ja lujaan kaarnan rakoihin. Toiset se kantoi
vastakkaiseen suuntaan, sen aukean reunaan, josta tie kulki sivu.
Nämä se kätki kiven alle, jotta ohikulkijat kyllä saattoivat niiden
päälle astua, mutta eivät osanneet aavistaakaan, mikä aarre heidän
jalkainsa alla oli. Sen näitä puuhaillessa astua laahusti siitä sivu
vanha maamies, nenä punaisena kirpeästä, tuimasta pakkasesta, raskaat
saappaat kolisten jäätyneellä tiellä. Aidan seipäälle nousten orava
tervehti häntä viheltävällä ja räkättävällä haukkumatulvalla; ja
ymmärtämättä oravien kieltä ukko melkein kadehtien mutisi itsekseen:
»Kumma, kun nuo oravat ovat niin hyvällä päällä, vaikk' on tämmöinen
ilma.» Väsymätön pikku eläin seurasi häntä aidan selkää juosten
ehkä puolensataa syltä, saatellen häntä pois omilta mailtaan ja
kehoittaen häntä olemaan vasta tulematta, ja palasi sitten työhönsä
kovin koppavana. Kun kaikki terhot taas olivat kunnolla kätkössä,
paria kolmea lukuun ottamatta, kantoi se nämä kannon päähän lähelle
vaahteran koloa ja rupesi murkinoimaan. Kannolta oli hyvä näköala joka
puolelle; ja siinä istuessaan, terho pienissä käsimäisissä sukkelissa
etukäpälissään, se säteilevin silmin vahti joka polkua, jota vihollinen
ehkä saattoi lähestyä.
Syönnin lopetettuaan ja korvansa kynsittyään, sekä kahdesti ympäri
hypähdettyyn kannon päällä, ikäänkuin täynnään oikkuilevia vietereitä,
se ilmaisi mielihyvänsä pitkällä värisevällä _tshirr-r-rillä_ ja aikoi
palata reikäänsä vaahteran tyvelle. Mutta aivan ovella se muutti
mieltään. Sipsutteli sinne tänne ilman huomattavaa syytä, hyppeli maata
pitkin suurelle jalavalle, juoksi suoraan ylös sen pitkää runkoa ja
katosi risukimppuun, joka oli latvaoksien seassa.
Tämä risukimppu oli hylätty variksen pesä, jonka orava, yhteen
asumukseen tyytymättä, oli sovittanut omiin yksityisiin tarpeisiinsa.
Se oli paljon parantanut variksien rakennusta, varustanut pesälle
oksista ja sammalesta tiiviin katon ja sisustanut sen kodikkaaksi
hienolla kuivalla heinällä ja ketrinkaarnan pehmeillä säikeillä.
Tässä turvallisessa ja hiljalleen häälyvässä tyyssijassa, korkealla
väijyvistä ketuista, se hommainsa päälle koukistui nukkumaan.
Se nukkui makeasti, mutta ei kauan; sillä punaoravalla on aina jotakin
hommaa mielessään. Vajaan puolen tunnin kuluttua se jälleen pujahti
ulos kovin kiihtyneenä, hyppi oksalta oksalle, kunnes oli monen sylen
päässä omasta puustaan ja puhkesi sitten kiukkuiseen rupatukseen.
Se oli mahtanut nähdä unta, että joku oli käynyt hänen varastojaan
rosvoamassa, sillä nyt se intoillen juoksi piilopaikasta toiseen ja
tutki kaikki epäluuloisena; kun niitä oli puoleen sataan, niin eivät ne
olleet niinkään käden käänteessä tarkastellut; mutta vasta kuin se oli
jokaisella käynyt, näytti se tyytyvän. Sitten se suuttui ylenmäärin ja
sätti ja parpatti, ikäänkuin olisi joku koettanut pitää sitä narrinaan.
Että se todella olikin ollut narri, se tuskin milloinkaan juolahti sen
luottavaan ja itsekylläiseen pikku päähän.
Antaessaan näin valtaa meluisille tunteenpurkauksilleen se istui
ruokakantonsa päässä. Äkkiä se näki näyn, joka sai sen vaikenemaan kuin
seinä ja sekunnin ajaksi jähmettymään kiveksi. Muutaman askeleen päässä
vain oli portimo, joka hiipi sitä kohti kuin turmantuova valojuova.
Mutta vain sekunnin ajan orava viivytteli. Sitten sen kyvyt palasivat
ja kautta ilman ponnahtaen se iski kiinni vaahteran runkoon ja syöksyi
oksain sekaan.
Yhtä sukkelaan portimo tuli perässä, nälkäisenä, verenhimoisena,
hellittämättä seuraten jälkiä. Mielettömän pelon vallassa
kuolemanvaaran äkillisyydestä orava juoksi puuhun liian korkealle ja
oli vähällä joutua umpimutkaan. Kun oksat olivat niin heikot, ei ollut
mahdollista hypätä toiseen puuhun. Huomatessaan tämän erehdyksen se
päästi kauhun rääkäyksen ja hyppäsi sitten hurjasti aivan vihollisensa
pään yli ja onnekseen tapasi paljon alemman oksan ulkopään. Paikalla
mielensä malttaen se ponnahti toiseen puuhun ja siitä yhä toiseen
ja toiseen. Sitten se, kauhistuksesta pikemminkin kuin uupumuksesta
hengästyneenä, vavisten kyyristyi oksan taa ja odotti.
Portimo seurasi hitaammin, mutta hellittämättä kuin kuolema. Se ei
ollut yhtä sukkela oksalta oksalle hyppäämään kuin vainoamansa saalis,
mutta se oli itsepintainen. Tuskin oli minuuttiakaan kulunut, ennenkuin
se jo oli hajua myöden nousemassa siihen puuhun, johon orava oli
piiloutunut; ja taas orava syöksyi epätoivoiseen pakoonsa. Kahdesti
tämä sama vielä uudistui ja orava yhä enemmän kauhusta lamautui, sen
hermot ja lihakset yhä enemmän herpaantuivat. Sitten järki kerrassaan
pakeni sen aivokopasta. Se pakeni suoraa päätä jalavaansa ja kiirehti
pesäänsä, joka oli sen huojuvassa latvassa. Portimo juoksi notkeasti
ylös puun rosoista runkoa, hyvin tietäen, että takaa-ajo nyt oli
päättynyt. Tästä umpimutkasta oravan oli mahdoton paeta.
Mutta oikullisesti kohtalo sekaantuu luonnonlasten elämään. Sitä
näyttävät huvittavan odottamattomat ratkaisut. Oravan väristessä
pimeässä pesässään ja portimon mistään välittämättä juostessa ylös
oksatonta tyveä, tuntien jo lämpöisen veren esimakua kurkussaan,
huomasi riistaaetsivä haukka odottamansa hetken tulleen. Haukkakin oli
seurannut tätä tuimaa ajometsästystä, mutta välissä olevat oksat olivat
aina tehneet tyhjiksi sen aikeet. Nyt se sukelsi alas ja iski. Kuin
teräs sen kynnet kouristivat. Vastustamattomalla voimalla puun rungosta
irti temmattuna kynsissä vääntelevä portimo jo oli matkalla haukan
pitoihin. Kun orava vihdoin huomasi, että uhkaava kuolema tavalla tai
toisella oli tullut vältetyksi, lähti se pesästään ja koetti heikosti
rupattaa voittonsa kunniaksi.