Myöhään Henderson sai oppia, mitä pelko on. Mutta kun se aika tuli,
niin sai hän kylläkin perusteellisen opetuksen. Ja Mustan veden pata
sen hänelle opetti.
Hitaasti, vastahakoisesti, avuttomasti kuusipölkyt peräkkäin kiersivät
piiriä suuren kalliopadan ympäri. Suurta pataa kiertävä vesi oli
sileätä, syvää ja mustaa, mutta vaahtojuovissa. Kalliopaarteen kyljessä
oli halkeama joen vuolaaseen päävirtaan, joka vavisten ja kihisten
syöksyi jyrisevän putouksen kammottavaan kattilaan. Tästä jyrisevästä
kattilasta runneltujen vetten hurjasta sotkusta ja ärjynästä kohosi
valkoinen vihmavaippa, joka aina välistä liehui korkeammalle ja padan
partaalla kasteli vihannat koivut. Kalliopaarteen halkeamasta, joka
nielaisi osan ohi kiitävästä vedestä ja imi sen Mustan veden padan
hitaihin pyörteihin, ei ollut kuin pari syltä putouksen kynnykseen.
Henderson istui ränstyneen valkokoivun juurella, joka nuokkui padan
partaalla. Kädessään sytyttämätön piippu hän melkein kuin lumottu
seuraili silmillään pölkkyjen kulkua. Ulkopuolella hän näki niiden
kiitävän ohi kömpelössä kiireessä, puskien kosken valkoisien kuohujen
läpi hirmuiseen putoukseen. Kun pölkky sattui kulkemaan läheltä rantaa
pitkin, näytti sen kohtalo sekunnin tai pari epätietoiselta. Joko
se saattoi syöksyä suoraan eteenpäin kynnyksen päällitse häälyvään
vihmavaippaan ja sitten kadota kattilan hirmuihin. Taikka saattoi
kostevirta viime hetkessä varkain tarttua siihen kiinni ja vetää sen
padan synkkään kiertävään pyörteeseen. Siellä se ei kuitenkaan muuta
hyötynyt, kuin sai vain lyhyen kamalan armonajan, muutamia tuskastuneen
odotuksen hengenvetoja. Ympäri kierrettyään ja jälleen saavuttuaan
aukolle, josta oli sisäänkin tullut, se saattoi jatkaa ja samaan tapaan
tehdä vielä toisenkin tapauksettoman kierroksen, taikka saattoi se,
mikä kulloinkin pyörteen oikku oli, tulla uudelleen auttamattomasti
suistetuksi vihaisen virran valtaan. Toisinaan pysähtyi kaksi pölkkyä
ikäänkuin salaiseen kamppailuun elämästä ja kuolemasta, tunkeakseen
sitten toinen toisensa ulos ja yhdessä putoukseen suistuakseen.
Ja toisinaan taas kaikki pölkyt suorittivat kierroksen toisensa
jälkeen hyvässä turvassa. Mutta aina oli partaan halkeaman kohdalla
epätietoisuuden hetki, pöyristyttävän, kammottavan uhan hetki.
Tämä yhä palaava hetki se näytti saavan Hendersonin mielikuvituksessa
niin turmiota tuottavan vallan, ettei hän muistanut piippuaankaan
sytyttää. Ennenkin hän oli katsellut Mustan veden pataa, mutta siinä
ei ollut koskaan ennen ollut tukkeja. Hän oli sitäpaitsi tänä aamuna
ylenmäärin rasittunut ja uupunut. Hän oli melkein kolme päivää
jännittänyt ruumistaan, aivojaan ja hermojaan äärimmilleen ajaessaan
kiivaasti, vaikka samalla varoenkin takaa rikoksentekijää, jonka hän
kreivikunnan sheriffinä oli velvollinen ottamaan kiinni ja tuomaan
.tuomittavaksi.
Tämä rosvo, ranskalainen puoliveri, tunnettiin kauttaaltaan koko
takalisto-kreivikunnassa »Puna-Pichotin» nimellä. Hän oli erään toisen
keralla viimeinen — ja kaikkien tieten vaarallisin — rosvojoukosta,
jota Henderson oli ryhtynyt hävittämään. Henderson oli ollut sheriffinä
kaksi vuotta ja tullut virkaan valituksi siitä, että häntä nimenomaan
tähän tehtävään pidettiin sopivimpana miehenä. Pelko oli hänelle
tuntematon, ja lisäksi hän kautta koko ylämaan oli vailla vertaistaan
hienon metsätietonsa, valppaan kestävyytensä ja oveluutensa puolesta.
Pari vuotta hän nyt oli ollut tässä hommassa. Yksi rosvoista oli
hirtetty. Kaksi oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Henderson
oli täyttänyt kaikkien muitten paitsi itsensä toiveet. Niin kauan
kuin Pichot ja hänen typerä apurinsa, Lutu-Mitchell, vielä olivat
hirttämättä, piti Henderson työtään keskeneräisenä, jopa häpeällisesti
epäonnistuneena. Mitchelliä hän halveksi. Mutta Pichotia, joukon
neroa, hän kunnioitti persoonallisella vihalla, joka melkein haiskahti
kilpailijakateudelta. Sillä vaikka Pichot oli petomaisen julma ja
petollinen ja hänellä oli naisenkin murha mustassa ansioluettelossaan —
ja tämä Hendersonin mielestä asetti hänet aivan eri luokkaan kuin ne,
jotka olivat murhanneet vain miehiä — niin oli hän kuitenkin samalla
kuin johtajaksi luotu ja rohkeudestaan tunnettu. Joku satunnainen tippa
Skotlannin ylämaitten verta, joka monen muun sekoituksessa juoksi hänen
suonissaan, oli pannut hänen mustien, tylyjen silmiensä ja julmain
tummain kasvojensa yläpuolelle tulipunaisen hiusmättään. Se lisäksi
oli lyönyt hänen konnantöihinsä mielikuvituksellisen leiman, joka teki
ne sitä julmemmiksi. Ja samalla kuin Henderson häntä ihmisenä vihasi,
kunnioitti hän häntä kykynsä arvoisena vastustajana.
Putoukselle tultuaan Hendersonin oli täytynyt tunnustaa, että Pichot
jälleen oli hänet jäljiltään eksyttänyt. Siinä vakaumuksessa, että
hänen saaliinsa tällä kertaa oli kaukana saamattomissa Kaksoisvuoren
takaisissa sotkuisissa rotkoissa, hän lähetti kotia molemmat uupuneet
jokimiehet, jotka olivat olleet mukana apulaisina, käskien heitä
menemään jokivartta alas Greensvilleen ja siellä häntä odottamaan. Hän
aikoi jatkaa ajoa yksin pari päivää, toivoen yllättävänsä vastustajansa
näiden aavistamatta. Hänellä oli liittolainen, josta ei kukaan tiennyt,
mutta joka oli sitä arvokkaampi, pitkäsäärinen kesytön tyttöletukka,
joka eli isänsä kera kahden pienessä mökissä mailin verran putouksen
alapuolella, ja lapsen tavoin jumaloi Hendersonia sankarinaan. Tämä
ujo pikku metsäläinen, jota kautta kyläkunnan sanottiin »Baisleyn
Sissiksi», tunsi vaistomaisesti erämaan ja sen polut, jopa niin hyvin,
että tuskin Hendersonkaan kaikkine kehittyneine metsätietoineen veti
hänelle vertoja; ja uupumaton sheriffi arvasi hyvin suureksi tämän
tytön avun. Nyt hän oli aikeissa tuota pikaa lähteä mökille ja kysyä
tytöltä muutamia asioita. Mutta ensin hän tahtoi vähän ajatella.
Voidakseen paremmin ajatella, paremmin koota uupuneet ja hajaantuneet
kykynsä hän oli huolellisesti asettanut repeteririhlansa seisomaan
kahden näreen väliin, täyttänyt piippunsa, sytyttänyt sen nautinnolla
ja istahtanut vanhan koivun alle, josta hän saattoi katsella suoraan
alas Mustan veden padassa piiriään kulkevia pölkkyjä.
Hänen katsellessaan tätä kammottavaa pyörrettä petti ajatuskyky ja
piippu sammui ja pyörteen vangitsemien pölkkyjen kohtalon herättämä
mielenkiinto vähitellen yöpainajaisen muodossa valtasi hänen
rasittuneen mielikuvituksensa. Hän pani tähdelle, kuinka toinen
toisensa jälkeen joutui oikulliseen pyörteeseen ja senkautta lyhyeksi
hetkeksi vältti kohtalonsa. Toisen toisensa perästä hän näki jälleen
selittämättömän oikun pakosta kulkevan ulos ja syöksyvän putouksen
riehuvaan hornaan. Hän tuli kuvitelleeksi vangittua pölkkyä eläväksi
olennoksi, että sillä oli tuntoa, ja kuvitteli, mitä se mahtoi tuntea
joka kerta, kuin se niin pöyristyttävän läheltä kulki paarteen
halkeaman ohi, saaden jälleen lyhyen rupeaman armonaikaa.
Viimein hän, joko siitä syystä, että oli uupuneempi kuin itse
tiesikään, tai että oli nukahtanut avosilmin ja haaveellisine
kuvitelmineen luiskahtanut todelliseen uneen, äkkiä tunsi olevansa yksi
samaisista pölkyistä. Ja pölkky, joka juuri kiersi uhkaavaa halkeamaa
kohti. Pääsisikö se vielä kerran ohi? Ei; se oli liian reunalla.
Se tunsi, kuinka sitä alkoi imeä ulospäin, hiljaa ja salakavalasti
alussa, sitten vastustamatta kuin vuoren vyöry. Jännitetyin hermoin
ja pamppailevin sydämin Henderson koetti pidättää sitä sulalla
tahdonvoimalla ja silmäin ponnistuksella. Mutta se oli suotta. Hitaasti
pölkyn pää kääntyi ulospäin piiriä kiertävistä tovereista, tutisi
hetken halkeamassa ja syöksyi sitten tasaisesti könkääseen. Voihkaisten
Henderson samalla tointui tajuihinsa, kavahti pystyyn ja vaistomaisesti
tapasi vyöltään ison revollinsa perää. Samassa silmänräpäyksessä putosi
hänen olkapäilleen köyden silmukka, joka likisti hänen käsivartensa
kylkiin kiinni, ja hänet temmattiin taapäin niin rajusti, että hän
melkein ilmassa lensi esiinpistävän koivun juuren yli. Pudotessaan hän
satutti päänsä kantoon eikä sen koommin tiennyt maailmasta mitään.
Kun Henderson jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa sangen
ihmeellisessä asemassa. Hän makasi tukin päällä, kasvot alaspäin,
suu karkeaan kaarnaan painettuna. Hänen kätensä ja säärensä olivat
vedessä, pölkyn kahden puolen. Muita pölkkyjä kulki hitaasti hänen
sivuitseen. Hetkisen hän luuli yhä olevansa yöpainajaisensa lumoissa ja
pinnisti ajatuksiaan herätäkseen. Mutta nämä pinnistykset osoittivat
hänelle, että hän olikin sidottu pölkkyyn kiinni. Nyt hänen tajunsa
äkkiä selkeni tuskan kouristuksella, joka oli lähempänä epätoivoa kuin
kaikki, mitä hän oli siihen saakka tuntenut. Sitten hänen hermonsa
vakautuivat takaisin tavalliseen mielenmalttiin.
Hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut. Vihamiehet olivat seuranneet
hänen jälkiään ja tavanneet hänet tuolla varomattomuuden hetkellä.
Hän oli nyt juuri siellä, missä hän kamalassa unessaan oli kuvitellut
olevansa. Hän oli sidottu pölkkyyn, joka kiersi rataansa Mustan veden
ison kivipadan pyörteessä.
Sekunniksi tai pariksi veri hyytyi hänen suonissaan, kun hän oli
huomaavinaan pölkkynsä horjahtavan ulospäin koskea kohti, syöksyäkseen
sitten hornan myllerrykseen. Sitten hän huomasi, että muut pölkyt
saavuttivat hänet ja kulkivat hänen sivuitseen. Hänen pölkkynsä ei
tosiaan liikkunutkaan ensinkään. Ilmeisestikin sitä joku piti kiinni.
Hän koetti katsella ympärilleen, mutta huomasi olevansa niin tiukkaan
sidottu, että saattoi kohottaa kasvojaan pölkystä vain muutaman tuuman.
Niinkin hän kuitenkin saattoi nähdä pyörteen koko pinnan ja turman
halkeaman ja sen kautta raivoisen virran aina valkoiseen vihmavaippaan
saakka, joka häälyi kattilan päällä. Mutta vaikka hän olisi kuinka
väännellyt ja kurottanut kaulaansa, ei hän voinut nähdä kuin pari
jalkaa padan sileätä kalliopaarretta.
Pingoittaessaan siteitään hän kuuli takaansa raakaa naurua; ja pölkky
lähti äkkiä nytkähtäen liikkeelle, josta hän saattoi päättää, että
sitä oli keksillä pidetty kiinni. Tuossa tuokiossa keksin terävä nokka
sitten iski terävästi kiinni pölkyn etupäähän, jalan päähän Hendersonin
päästä, puraisten varmasti kiinni. Pölkky jälleen pysähtyi. Hitaasti
se pyörähti ulospäin, keksin painamana, niin että Hendersonin oikea
olkapää joutui veteen ja hänen kasvonsa kääntyivät ylöspäin, kunnes hän
näki padan koko äyrään.
Ja hän näki nyt Puna-Pichotin, joka seisoi kallioportaalla, kolmisen
jalkaa vedestä, keksin varsi kädessään ja hänelle lipeästi hymyillen.
Korkeammalla partaalla kyykki Lutu-Mitchell ilkeästi virnistäen
ja puukko kädessä, ikäänkuin himoiten tehdä paikalla kaikki tilit
selviksi. Mitchellin luonnonlaadussa ei ollut vähääkään mielikuvitusta;
ja hän oli kärsimätön — mikäli uskalsi — Pichotin haaveellisten
viivyttelyjen vuoksi.
Kun Hendersonin silmä kohtasi vihamiehen ilkeän, hymyilevän katseen,
oli se vakaa ja kylmä kuin teräs. Hendersonille, joka aina ja joka
tilanteessa oli tuntenut itsensä valtiaaksi, ei nyt jäänyt muuta kuin
oman tahtonsa, oman henkensä valtius. Hänen käsityksensä mukaan ei
saattanut olla niin kamalaa kuolemaa, ettei olisi kymmentä vertaa
pahempaa antaa mielensä lannistua vastustajansa edessä. Vaikka hän oli
niin avuton, niin häpeällisen ja hurjan kamalassa asemassa, ja vaikka
hirmukuolema oli aivan vieressä ja silmäin edessä, niin eivät hänen
hermonsa hetkeksikään pettäneet. Kylmän halveksiva ja uhmaava oli se
katse, joka kohtasi Puna-Pichotin hymyn.
»Minä olen aina ihmetellyt», sanoi puoliveri, nyt lipeällä äänellä,
joka tunkeutui kautta putouksenkin mahtavain vavahdusten, »että eiköhän
mies pölkyn päällä sentään meloskelisi aika kauan tämän pyörteen
ympäri, ennenkuin hän pakostakin imeytyisi putoukseen!»
Tämä oli kieltämättä sangen mieltäkiinnittävä tuuma, mutta Henderson ei
vastannut siihen mitään.
»Minä olen kauan hautonut tätä tuumaa, vaikk'en ole vielä koskaan
tavannut miestä, enkä sen puolesta naistakaan, joka olisi suostunut
kunnolla koettamaan. Mutta minä olen varma siitä, että te olettekin
se mies, joka teette minulle tämän palveluksen. Minä olen jättänyt
teidän käsivartenne jonkun verran vapaiksi, ainakin kyynärpäästä
alkaen, ja sääret samoin jonkun verran, niin että teidän on helpompi
niillä soudella. Kun padan reunat ovat joka puolelta niin sileiksi
kuluneet tulvavesirajasta alkaen, niin ei niissä ole mitään, josta
voisi pitää kiinni, niin etteivät nekään voi huomiotanne vieroittaa.
Minä toivon, että te teette tämän koetuksen oikein perusteellisesti.
Mutta jos te sattuisitte väsymään ja haluaisitte luopua yrityksestä,
niin älkää suinkaan ottako lukuun minun tunteitani. Onhan siellä putous
odottamassa. Enkä minä kanna kaunaa, vaikk'ette voisikaan täyttää
kaikkia toiveita, mitä minulla on teistä.»
Päätettyään harkitun puheensa Pichot vetäisi keksinsä irti. Pölkky
alkoi paikalla hivuutua eteenpäin, yhtyen muitten pölkkyjen
vastahakoiseen jonoon. Hetken Hendersonin teki mieli sulkea silmänsä
ja purra hammasta ja päästää itsensä kiiruimman kautta kadotukseen,
josta ei ollut mitään pelastusta. Mutta sitten hän, harmissaan moisesta
heikkouden puuskasta, muutti mieltään. Viimeiseen hengenvetoon hän
aikoi taistella henkensä edestä ja luottaa onneen, jos se ehkä auttaisi
häntä. Sittenkuin hän ei kauempaa jaksaisi, olisi edesvastuu kohtalon,
eikä hänen. Voidakseen paremmin taistella kamalassa koetuksessa, joka
häntä nyt odotti, hän kokonaan karkoitti mielestään Puna-Pichotin ja
Mitchellin, jotka ylhäällä partaalla istuen tupakoivat ja nauroivat
uhrinsa tuskille. Paikalla kuin pölkky alkoi lähestyä halkeamaa, hän
kokonaan unohti heidän kuvansa. Hänen kaikissa sielunkyvyissään ei nyt
ollut sijaa muuta kuin yhdelle ajatukselle, yhdelle huolelle.
Pölkky, johon hänet oli sidottu, oli äärimmäisenä jonon ulkoreunalla,
ja Henderson arvasi, että se todennäköisesti paikalla työntyisi
ulos, kun oli aukon kohdalle tullut. Epätoivon ponnistuksella hän
sai kiinni lähimmästä pölkystä, sen eteenpäin työnnetyksi, ja viime
tingassa, juurikuin oli halkeaman kohdalle päässyt, oman pölkkynsä
työnnetyksi sen tilalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä se tutisten
syöksyi könkääseen; ja tuntien äkkiä kylmän hien tihkuvan pitkin
koko ruumistaan, Henderson hitaasti kiersi kamalan halkeaman ohi.
Partaaltakatsojat onnittelivat häntä ivallisilla huudahduksilla.
Mutta hän tuskin kuuli niitä eikä välittänyt niistä mitään. Hän teki
epätoivon ponnistuksia, souti toisella kädellä eteenpäin, toisella
taapäin, ohjatakseen hitaan, syvässäkulkevan pölkkynsä ulkopiiristä
sisempään. Hän oli jo huomannut, että ulkopiirillä oleminen tuottaisi
paikalla tuhon, koska ulontava virtaus oli syvemmältä kovempi kuin
pinnalta ja hänen syvälläkulkeva pölkkynsä ennen tunsi sen tehon kuin
nuo toiset. Hänen käsivartensa olivat niin sidotut, että hän vain
kyynärpäätä myöten saattoi niitä vapaasti liikuttaa. Hän sai kuitenkin,
hengästyksiin saakka ponnistellen, pujotelluksi itsensä toisen pölkyn
taa — siksi ajoissa juuri, että näki tämänkin pölkyn imeytyvän pois
hornan kuiluun ja itse taas joutuneensa kiertävän jonon ulkoreunalle.
Tällä kertaa Henderson ei tiennyt, nauroivatko partaaltakatsojat vai
eivätkö hänen pelastuessaan halkeaman ohi. Hän tuumi epätoivoisesti,
eikö keksisi jotakin vähemmän uuvuttavaa menetelmää. Vakaasti ja
tahdissa, mutta kaiken voimansa takaa, hän huopasi sekä käsin että
jaloin, kunnes hänen pölkkynsä melkein pysähtyi. Sitten hänelle
onnistui ohi mennessä tavoittaa vielä muuan pölkky ja päästä sen taa.
Tämän tapahtuessa hän taas oli kulkenut puolen kierrosta padan ympäri.
Mutta jälleen hän epätoivoisella huopauksella sai pysäytetyksi itsensä
ja tuota pikaa erinomaisen taitavilla tempuilla pujotelluksi vielä
uuden pölkyn taa, niin että kun hän jälleen tuli halkeaman kohdalle,
oli hänen ja kuoleman välillä kaksi pölkkyä. Ulompi näistä kuitenkin
imeytyi tuota pikaa könkään kitaan, ikäänkuin olisi Hendersonin
syvälläkulkevan pölkyn paino sen ulos työntänyt. Vaikka hän tunsi
melkein nääntyvänsä uupumuksesta, huopasi hän kuitenkin yhä ja ohjaili
ja pujotteli sisemmäksi, kunnes oli saanut kolme pölkkyriviä itsensä
ja ulkoreunan väliin. Sitten hän puolisokeana ja veren kiehuessa
korvissaan niin ääneensä, että tuskin kuuli putouksen pauhua, raukesi
pölkylleen hervottomaksi ja rukoili, että voimat nopeaan virtaisivat
takaisin hänen suoniinsa ja hermoihinsa.
Vasta kuin hän oli kulkenut vielä kahdesti padan ympäri ja vielä
kahdesti nähnyt pölkyn työntyvän ulos aivan kyynärvartensa äärestä
kuilun valkeihin hirmuihin syöstäkseen, Henderson jälleen ryhtyi
työhön. Lyhyt, tahdon hallitsema lepo oli hetkeksi häntä virkistänyt.
Hän oli nyt kylmäverinen, suunnitteli terävästi, säästeli taiten
voimiaan. Viimeiseen sekuntiin hän aikoi taistella henkensä edestä,
niin kauan kuin se oli mahdollista, toivoen yhä odottamatonta onnen
sattumaa.
Kun enää oli vain yksi pölkky hänen ja kuoleman välillä, hän taas
kulki halkeaman ohi ja näki sen ainoan pölkyn lähtevän ulos. Ollen
aivan lähellä padan seinää hän koetti pidättää kulkuaan tarraamalla
siihen kiinni vasemmalla kädellään ja jalallaan siitä jarruttamalla.
Mutta kallion pinta oli kulunut niin sileäksi pyörteen ainaisesta
hinkkauksesta, ettei näistä yrityksistä ollut paljoakaan apua.
Ennenkuin hän huomasikaan hän jälleen oli kierroksen päättämäisillään
ja vain mitä epätoivoisimmilla ponnistuksilla hän vielä kerran pelasti
itsensä. Tällä kertaa ei siinä lähettyvillä ollut toista pölkkyä,
jonka hän olisi voinut tavoittaa ja sysätä eteen omalle paikalleen.
Hän ei muuta voinut kuin käsin ja jaloin soutaa ulospäin vetävää
virtaa vastaan. Lähes minuutin tukki viipyi aivan aukon edessä
kahden vaiheilla, virtauksen imiessä sen päätä ulospäin kääntymään
ja Hendersonin soutaessa vastaan ei vain käsin ja jaloin, vaan
myös jokaisella tahdon ja mielenlujuuden hitusella, mitä oli hänen
ruumiissaan. Viimein hän tuuma tuumalta alkoi voittaa. Hänen pölkkynsä
kulki surman portin ohi; ja hämärästi hän taas kuuli pauhun puhki saman
ilkkuvan äänen.
Sivu päästyään Henderson jälleen rupesi huopaamaan — tyynemmin tällä
kertaa — kunnes tuli muita pölkkyjä hänen kätensä ulottuviin ja
hän saattoi pujotella vähäksi aikaa niiden taa turviin. Hän tuli
pian pakostakin vakuutetuksi siitä, että jos hän ponnisteli vähän
vähemmän kuin kaikella voimallaan, niin hän saattoi pitää puolensa
ja aina pitää yhden pölkyn itsensä ja aukon välillä. Mutta samalla
hän käsitti, että se, mikä nyt vaati hänen koko voimansa, tuota pikaa
kävisi kerrassaan ylivoimaiseksi. Muuta neuvoa ei kuitenkaan ollut kuin
yrittää ja yrittää. Ja niin hän jatkoi kiertokulkuaan kamalan tyynen,
varman pyörteen keralla, ympäri ja ympäri, yhä ja yhä, ja joka kerta
sulkien silmänsä, kun hänen viereisensä pölkky sukelsi könkääseen.
Vähitellen hän sitten tunsi turtuvansa alati palaavan hirmun ja
niiden välisen pidemmän odotuksen vaikutuksesta. Hänen täytyi uudella
tuimalla voimanponnistuksella kannustaa itseään saattaakseen uudelleen
vapaasti käyttää kykyjään. Vihaisesti hän otti kiinni pölkystä toisensa
jälkeen vähääkään herkeämättä, kunnes hän, onnen jälleen kerran häntä
suosittua, huomasi päässeensä jonojen sisä- eikä ulkoreunalle. Sitten
hänen nopeasti sumentuvaan mieleensä iski uusi ajatus, ja hän kirosi
itseään, kun ei ollut sitä ennen huomannut. Aivan pyörteen keskellä
tietenkin täytyi olla jonkinmoinen tyyni kohta. Ankaran taistelun
jälkeen hän sen saavutti ja sai kartetuksi, ettei kulkenut sen poikki.
Hiljaa ja varovaisesti meloskellen hän pysytteli pölkkyään poikittain
pyörteen navassa, johon oli ajautunut koko joukko lastuja ja ruuhkaa.
Pölkky pyöri siinä keskustansa ympäri hitaasti, ylen hitaasti; ja
muutaman sekunnin suloista lepoa saadakseen Henderson salli itsensä
vaipua puolihorroksiin. Hänet havautti siitä äkillinen laukaus ja ison
luodin räiskähdys pölkkyyn kolmisen tuuman päähän hänen päästään.
Koprun järisevän pauhunkin läpi hän oli tuntevinaan oman ison colttinsa
äänen; ja se ajatus, että se koettu ase nyt käännettiin häntä vastaan,
täytti hänet lapsellisella raivolla. Päätään kohottamatta hän makasi
ja kirosi, purren voimattomana hampaitaan. Muutaman sekunnin kuluttua
tuli toinen laukaus, ja tällä kertaa luoti sattui pölkkyyn aivan
hänen oikean olkansa eteen. Silloin hän älysi ja havahtui. Pichot
osasi, mihin tahtoi. Tämä oli hänen ilmoituksensa, että Hendersonin
oli taas ruvettava jonottamaan. Pyörteen navassa hän tuotti liian
vähän huvia pyöveleilleen. Ajatus, että hän saisi luodin päähänsä,
ei ollut häntä suurestikaan huolettanut — hänestä oli tuntunut, että
se kaiken kaikkiaan olisi miltei lohdullista. Mutta se ajatus, että
hän saisi luodin käsivarteensa, joka vain ottaisi häneltä työkyvyn ja
jättäisi hänet avuttomana ulospäin menevän virtauksen armoille, se sai
kauhun väristyksen käymään kautta ruumiin. Hän lähti taas soutamaan
kaikin voimin, mitä hänellä vielä oli jäljellä, ja kuljetti pölkkynsä
uudelleen kammon jonotukseen. Ne kehuvat huomautukset, joilla Pichot
säesti tätä tekoa, kulkivat hänen korvainsa ohi kuulematta.
Näihin saakka oli pataan paistanut päivä täydellä terällään, eikä
tuulen hengähdyskään ollut liikuttanut sen äyräillä seisovia puita.
Mutta nyt vaipui äkillinen pimeys kaikkialle ja halkeamasta alkoi tulla
tuimia oikullisia tuulenpuuskia, jotka auttoivat pölkkyjä pyörteessä
pysymään. Henderson oli silloin jo niin vähällä pyörtyä uupumuksesta,
että hänen järkensä menetti selkeytensä. Ainoastaan se kauhu, jota
kuolonportti, raivoava putous, häälyvä vihmavaippa hänessä synnyttivät,
pysyi edelleenkin selkeänä. Mutta kaikesta muusta hän alkoi sekaantua,
niin että hän tuskin älysi sitäkään, kuinka aukosta tulevat kovat,
vihmaa mukanaan tuovat vihurit häntä auttoivat. Hän souteli ja ohjaili
ja pujotteli nyt sisemmässä jonossa pysyäkseen melkein koneellisesti.
Kun äkkiä häikäisevä sinertävä leimaus kirkasti hänen ympärillään
vallitsevan pimeyden ja ukkonen jyrähti kajahtelevan padan päällä
räjäyksellä, joka voitti putouksenkin jyrinän, niin hän tuskin huomasi
sitä. Kun taivas näytti aukeavan ja rankkasade kaatui maahan tuulen
kanssa, joka melkein puhalsi sen vaakasuoraan, niin ei se tehnyt
hänelle eroa. Hän jatkoi tylsällä mielellä souteluaan, välittämättä
pölkyistä, jotka puskivat häntä olkapäihin.
Mutta Puna-Pichot ja Mitchell eivät suinkaan olleet välinpitämättömiä
tästä ankarasta myrskystä, joka taivutti padan äyräällä puut melkein
maata myöden. Muutaman kymmenen sylen päässä putouksen liepeestä heillä
oli sievoinen pakopaikka, josta he samalla saattoivat väijyä. Se oli
mökki, joka oli rakennettu kuilun seinämän komeroon ja johon pääsi vain
kapeata, helposti puolustettavaa polkua. Rajuilman puhjetessa Pichot
hyppäsi pystyyn.
»Mennään takaisin läpeemme», hän huusi seurakumppanilleen, kopauttaen
perät piipustaan. »Me näemme sieltä yhtä hyvin kuin täältäkin, kuinka
aarteemme koskea laskee, sittenkuin hänen aikansa tulee.»
Pichot kulki edellä soutavien, viuhuvien puitten keskitse, ja Mitchell
tuli perässä, vastaan muristen, mutta totellen. Mutta Henderson,
melkein tiedottomana pölkyllään luonnonvoimien riehunassa, ei tiennyt
mitään heidän lähdöstään.
Tuskin oli kulunut paria minuuttia heidän lähdöstään, kun viuhtovien
koivujen välistä kurkisti märät pienet tummat kasvot, joille
mustat hiussuortuvat olivat kiinni liivautuneet, vilkaisten sitten
hätääntyneesti pataan. Tyttö näki Hendersonin pölkyllään aivan
melkein rannassa kiinni ja kaukana kammottavasta aukosta, ja hänen
metsäläissilmiinsä tuli kauhun sijasta sanomattoman lohdutuksen ilme.
Kasvot nyt katosivat; mutta tuossa tuokiossa ilmestyi paljassäärinen
lapsi, kantaen keksiä, jonka Pichot oli nakannut pensaihin.
Välittämättä roiskuvasta sateesta ja tuimista vihureista, jotka
pieksivät kotokutoista hametta polvia vasten, tyttö ketterästi kapusi
kalliorinteen alle pykälälle, jolla Pichot oli seisonut. Huolellisesti
ruumistaan tukien hän kurotti keksillään, jota hän näytti osaavan hyvin
käyttää, niin lapsi kuin olikin.
Henderson alkoi juuri toipua horrostilastaan ja kiinnittää huomiotaan
myrskyn vimmaan, kun hän tunsi, että terävä esine iski pölkkyyn
jalkopäähän. Hän älysi, että se oli keksin isku ja halveksivalla
inholla ihmetteli, mitä Pichot nyt mahtoi hänestä tahtoa. Hän tunsi,
kuinka pölkkyä kiskottiin taapäin ja sitten pidätettiin padan sileässä
seinässä kiinni. Samassa hänen siteitäänkin ruvettiin leikkaamaan,
mutta suurella vaivalla, ikäänkuin pienellä veitsellä ja heikoin käsin.
Sitten hän näki kädet, jotka olivat pienet, ruskeat ja karkeat, ja
ihmetykseen ja hellyyteen sulaen käsitti, että vanhan Baisleyn »Sissi»
jonkun ihmeen kautta oli tullut häntä pelastamaan. Muutaman sekunnin
kuluttua köydet katkesivat ja Henderson pääsi kohottamaan itseään,
nähdäkseen lapsen kumartuvan hänen puoleensa, silmät tuskallisesta
ihailusta loistaen.
»Sissi!» vapautettu huudahti. »Sinäkö!»
»Voi, herra Henderson, tulkaa pian!» tyttö huohotti. »Ne voivat palata
takaisin millä hetkellä vain.» Ja tarttuen hänen olkapäihinsä kiinni
tyttö koetti kaikki voimansa ponnistaen kiskaista hänet rannalle. Mutta
Hendersonia ei tarvinnut kehoittaa. Palanneen toivon keralla tulvi
elämäkin takaisin hänen hermoihinsa ja jäseniinsä; ja melkein yhtä
lyhyessä ajassa, kuin tarvitsemme sen sanoaksemme, molemmat rinnakkain
juoksivat padan reunalle ja syöksyivät huojuvain puitten peittoon.
Tuskin he olivat päässeet piiloon, kun Henderson muisti rihlansa ja
hiipi takaisin sitä noutamaan. Vihamiehet eivät olleet sitä huomanneet.
Se oli kaatunut sammaleen, mutta hyvin öljytty tarkkatekoinen pesä oli
suojellut patruunia kastumiselta. Tämä ase kädessään Henderson jälleen
tunsi olevansa tilanteen herra. Väsymys ja pelko jäivät ja yksi ajatus
valtasi hänet kokonaan. Hän aikoi tehdä tilinsä Puna-Pichotin kanssa
nyt kohta, samassa paikassa, jossa hänelle oli opetettu pelkäämisen
kamala läksy. Hän ei enää voinut tuntea itseään oikeaksi mieheksi,
ellei hän ennen auringonlaskua selvittänyt tätä asiaa.
Sade ja tuuli alkoivat asettua; salamat olivat enää vain kaameata
hehkua joen takaisilla kukkuloilla; eikä ukkosen jyrinä enää kuulunut
koprun pauhulta. Sukkelaan Henderson teki suunnitelmansa. Sitten hän
kääntyi Sissin puoleen, joka vaieten ja liikahtamatta seisoi aivan
hänen rinnallaan, aroin katsein kuin takaa-ajettu hirvas väjyen polkua,
jota pitkin Puna-Pichotin piti palata. Sydämessään hän pelkäsi joka
hetkeä, minkä Henderson viipyi tässä vaaran piirissä. Mutta niin rohkea
hän ei ollut, että olisi mitään ehdottanut.
Henderson äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja laski käsivartensa hänen
pienien olkapäittensä ympäri.
»Sinä pelastit henkeni, tyttöseni!» hän lausui hiljaa. »Mistä ihmeestä
sinä saatoit tietää, että minä olin tuossa kadotuksessa?»
»Minä _tiesin_, että te se olitte, kun minä näin Puna-Pichotin ja
Lutu-Mitchellin jälkiä seuraavan», vastasi lapsi, polkua pitkin yhä
katsellen, ikäänkuin olisi hänen asiansa ollut pitää huolta siitä,
ettei Hendersonin kimppuun päästy äkkiarvaamatta. »Minä _tiesin_, että
te se olitte, herra Henderson, ja minä seurasin heitä; ja voi, minä
näin kaikki, minä näin kaikki, ja minä olin kuolla, kun minulla ei
ollut pyssyä. Mutta minä olisin jonakin päivänä tappanut kummankin, se
on vissi, jolleivät — jolleivät ne olisi menneet pois! Mutta ne tulevat
hyvin pian takaisin.»
Henderson kumartui ja suuteli tytön märkää mustaa päätä, sanoen:
»Jumala siunatkoon sinua, lapsukainen! Sinä ja minä olemme nyt tämän
jälkeen ainaiset ystävät!»
Lapsen kasvot lensivät punaisiksi hänen suudellessaan ja sekunnin
ajaksi unohtaen väijyä polkua tyttö kohotti hehkuvat silmänsä hänen
silmiään kohti. Mutta Henderson jo katseli toiseen suuntaan.
»Tule mukaan», hän kuiskasi. »Tämä ei nyt _vielä_ ole sinulle ja
minulle terveellinen paikka.»
Tehden varovaisen kierroksen taajan alusmetsän läpi, nopeaan ja
hiljaa kuin kaksi villikissaa, tämä omituinen pari piiloutui taajaan
pensaikkoon sen polun viereen, jota Pichotin ja Mitchellin piti palata
padan reunalle. Varmaan väijytykseen päästyään Henderson laski kätensä
varmasti lapsen käsivarrelle, lepuuttaen sitä siinä pari kolme sekuntia
vaitiolon merkiksi.
Minuutti toisensa jälkeen kului jännitetyssä hiljaisuudessa. Vihdoin
lapsi, jonka korvat olivat vielä tarkemmat kuin Hendersonin, vetäisi ja
pidätti henkeään ja katsoi toveriaan kasvoihin. Henderson ymmärsi; ja
hänen joka lihaksensa jäykistyi. Hetkisen kuluttua hänkin kuuli nopeaan
lähestyvien askelien töminää. Sitten Pichot kulki sivu rennoin askelin
ja Mitchell tottelevaisena kämpi hänen perässään.
Henderson kohotti rihlansa puolitiehen ja hänen kasvonsa kävivät
harmaiksi ja kylmiksi kuin teräs. Mutta hänen luonnolleen ei sopinut
ampua takaapäin edes Puna-Pichotia. Molempien roistojen käytös
osoitti selvään, etteivät he vähääkään epäilleet, miten asiat olivat
kääntyneet. Henderson tietysti vielä oli padassa pölkkynsä selässä, se
oli heistä yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, ellei
hän nimittäin jo ollut hornankattilaan suistunut. Kun he olivat tulleet
sen partaalle, astui Henderson polulle heidän taakseen, pyssy valmiina
poskella kuin ansa-ampujan.
Kun Pichot aivan partaalle tultuaan katseli alas pataan ja huomasi,
ettei hänen uhrinsa enää ollutkaan siellä, kääntyi hän Mitchellin
puoleen samalla sekä voitonriemusta että pettymyksestä hymyillen.
Mutta samassa hymy jähmettyikin hänen kasvoilleen. Oli kuin olisi hän
tuntenut Hendersonin kylmän, harmaan katseen niskassaan. Epäilemättä
välähti joku varoitus tuolle salaperäiselle kuudennelle aistille, joka
joskus näyttää olevan erämaan kansalla, sekä ihmisillä että eläimillä.
Hän kääntyi ympäri kuin leimaus ja revolveri näytti itsestään hyppäävän
käteen hänen vyöstään samalla liikkeellä. Mutta samassa sekunnin
murto-osassa, jona hänen silmänsä kohtasivat Hendersonin, kohtasivat
ne myös Hendersonin rihlan tulen tuiskahduksen — ja sitten pimeyden.
Maahan lyyhistyessään Pichotin ruumis suistui partaalta Mustan veden
pataan ja putosi poikittain kahden rataansa kiertävän pölkyn päälle.
Mitchell oli kohottanut molemmat kätensä ilmaan samalla kun Pichot
kaatui, hän kun paikalla älysi, että se oli ainoa keino välttää
johtajan kohtalo.
Vilkaus Hendersonin kasvoihin kuitenkin riitti hänelle vakuuttamaan,
ettei hänen tilejään selvitettäisi siinä samassa, ja yrmeästi hän
jäykisti paksun leukansa. Sitten hänen silmänsä vaelsivat pataan,
seuraten johtajaansa, jota hän tavallaan oli rakastanut, jos hän
yleensä oli ketään tai mitään rakastanut. Lumottuna hänen katseensa
seurasivat molempia pölkkyjä, niiden ympäri kulkiessa, Pichotin
hervoton ruumis selässään poikittain reuskottaen, kasvot taivasta
kohti. Ne saapuivat aukolle, kääntyivät ja syöksyivät edelleen
raivoisaan putoukseen, ja kauhistuksen mörähdys pääsi »Ludun» huulilta.
Siitä Henderson tiesi, mitä oli tapahtunut, ja syvästi hän halveksi
itseänsä, kun mieleen muistuvan pelon kouristus pöyristytti hänen
sydäntään. Mutta ei hänen äänessään sen enempää kuin kasvoissaankaan
huomannut siitä mitään.
»Lähdetäänpäs nyt, Mitchell!» hän sanoi reippaasti. »Minun on kiire.
Astupa edelle ja pidä varasi, että molemmat kätesi pysyvät selvinä
ilmassa, muutoin säästät maalta hirttonuoran hinnan. No, mars matkaan.»
Hän astui syrjään, Sissi vieressään, antaakseen rosvolle tilaa. Kun
Mitchell kulki ohi, molemmat kädet suorina ilmassa, leimahti raivoisa
tuli hänen kolkkoihin silmiinsä, ja hän oli vähällä syöksyä kuin susi
vangitsijansa kurkkuun kiinni. Mutta Hendersonin katse oli kylmä ja
vakaa ja rihla ojennettu. Päähänpisto sammui pedon juroihin suoniin.
Mutta Sissin huomatessaan hän äkkiä älysi, että tämä se oli saanut
kaiken tämän aikaan. Hänen mustat kasvonsa ärähtivät lapselle kuin
henkeänsä puolustavan suden, syytäen tolkuttoman kirouksen, joka oli
kamalampi kuin mitkään sanat. Väristen lapsi pujahti Hendersonin selän
taa ja kätki kasvonsa.
»Älä säikähdä häntä, tyttöseni, älä vähäistäkään», sanoi Henderson
rauhallisesti. »Hän ei tee tässä maailmassa enää kenellekään pahaa.
Ja minä hankin isällesi paikan jossakin Greensvillen seuduilla, otan
apulaisekseni — sillä minä en saisi yöllä unta, jos tietäisin sinun yhä
juoksentelevan tuon helvetin kuopan likettyvillä!»