»Minä olen tullut lainaamaan teidän pyssyänne!» sanoi rouva Gammit,
ilmestyen äkkiä kaikessa itsetietoisuudessaan vajan avoimeen oveen,
jonka pielessä Joe Barron istui valjaitaan korjaamassa. Eukolla oli
yllään lyhyt kotikutoinen pumpulihame ja tumpura liivi; vetelä punainen
pumpulihilkka, joka oli työnnetty kauas taapäin hikoilevalta otsalta,
laski valloilleen itsepäisiä tukkoja hänen jäykistä raudanharmaista
hiuksistaan.
»Mitäs _te_ teette pyssyllä, rouva Gammit?» kysyi takaliston mies,
nostaen häneen hämmästymättä silmänsä. Hän ei tosin ollut nähnyt rouva
Gammitia kolmeen kuukauteen; mutta kaiken aikaa hän oli tiennyt,
että eukko, hänen lähin naapurinsa, eleli mökissään vuorenselänteen
toisella puolella, ei sen etäämpänä kuin seitsemän tai kahdeksan mailia
linnuntietä.
»No kun ne karhut!» eukko selitti. »Ne alkavat olla hieman liian
hävyttömiä siellä minun puolellani. Niiden kanssa ei tule enää toimeen.
Öisin ne käyvät puutarhassa penkomassa. Ja ovat syöneet minun valkoisen
tupsupään kanani, ja kaikki munat, joista ensi maanantaina olisi tullut
poikaset. Ja ankan ne ovat vieneet. Ja viime yönä kävivät porsasta
ottamassa.»
»Mutta sitäkö ne eivät saaneet, vai?» kysyi Joe Barron myötätuntoisesti.
»Eivät, herra Barron!» vastasi rouva Gammit varmasti. »Eivätkä saa
vastakaan! Mutta kovin ne sen pelästyttivät, nuuskien kaikki paikat
lätin ulkopuolella, kun koettivat sisään päästä. — Minä olen kuullut,
että ne ovat kovin sianlihan ahnaita. — Porsas kun alkoi kiljua, niin
että minä siihen heräsin; ja minä akkunasta huusin niille. Minä näin,
kun yksi iso musta junkkari juoksi tiehensä navetan taa. Minulla kun ei
ollut muuta asetta kuin varsiluuta, niin se pääsi menemään. Mutta ensi
yönä kai minä sen saan, jos te lainaatte minulle pyssyänne.»
»Kyllä vain», myönteli mies, laskien kädestään häntävyön, jota hän
parhaillaan korjasi. »Olettekos te koskaan pyssyllä ampunut?» hän äkkiä
kysyi, lähtiessään pihan poikki asetta tuvasta ottamaan.
»Enkä voi sanoa, että olen» vastasi rouva Gammit, harmin värähdys
äänessään. »Mutta siitä päättäen, minkälaiset miehet sillä osaavat
ampua, ei se taida olla vallan mutkikasta oppia.»
Joe Barron nauroi ja lähti asetta hakemaan. Hän täydelleen luotti
vieraansa kykyyn tulla toimeen omin päin ja oli jotenkin varma
siitä, että karhut vielä saisivat katua, kun olivat yrittäneet eukon
turvattomuudesta hyötyä. Kun hän palasi pyssyineen — se oli vanha
suustaladattava haulikko, hyvin isoreikäinen — otti eukko sen vastaan
kevyen huolettomasti ja kantoi sitä kuin varsiluutaa. Mutta kun
omistaja hänelle tarjosi ruutisarvea ja pientä susihaulipussia, epäröi
eukko.
»Mitäs _niillä_ tehdään?» hän kysyi.
Joe Barron kävi totiseksi.
»Rouva Gammit», hän sanoi, »minä tiedän, että te pystytte melkein
kaikkeen, mihin mieskin — ja ehkäpä paremminkin. Mutta te ette ole
_kasvanut_ metsissä, ettekä te kai luule osaavanne pyssyä käyttää sillä
hyvällä vain, että saatte sen käteenne. Semmoisille ihmisille, jotka
ovat kasvaneet kaupungissa, niinkuin te, on _kerrottava_, kuinka sitä
on käsiteltävä. Tämä pyssy nähkääs ei ole _ladattu_. Ja tässä ovat
ruuti ja susihaulit, joilla se ladataan. Ja tässä nallit» hän lisäsi,
ottaen housuntaskustaan pienen ruskean peltirasian, jossa oli nalleja.
Rouva Gammit häpesi tietämättömyyttään, mutta oli samalla hyvillään
siitä, kun häntä moitittiin kaupunkilaisuudesta. Tämä syytös
kaupunkilaisesta taitamattomuudesta oli kovin imartelevaa hänen
kotikauppalalleen Burdille ja sen seitsemälle lautatalolle ja yhdelle
kulmapuodille.
»Ehkä on parasta, kun näytätte, kuinka se ladataan, herra Barron»,
eukko myönsi varsin säyseästi. Ja hänen terävät harmaat silmänsä
katsoivat joka seikan, kun mies pani kovat tukot ruudin päälle,
susihaulien päälle taas vain kevyen, ja näytti hänelle, mihin hänen oli
nalli pantava, kun hän oli valmis vaatimaan pyssyä tekemään tehtävänsä.
»Ja sitten», hän lopuksi sanoi, nostaessaan pyssyn olalleen ja
sihdatessaan piippua pitkin, »kaippa te lopun tiedättekin. Toinen
silmä vain pannaan kiinni ja katsotaan jyvä karhun päälle, ja antaa
sen sitten saada — esimerkiksi vähän lavan taa! Niin kyllä _se_
karhu lakkaa porsaan lihaa kärttämästä ja puutarhakasveja samaten.
Ja muistakaa, rouva Gammit, tähän aikaan vuodesta se on kovin lihava
mustikoista ja oikein parasta laatua paistia itsekin, ellei se ole
_liian_ vanha ja sitkeä.»
Rouva Gammit astui kotiapäin pyssyineen halki helteisten, hiljaisten
metsäin — pyssyä hän yhä kantoi kuin varsiluutaa — eikä häntä vähääkään
epäilyttänyt, etteikö hän nyt ollut mahdollinen vastustamaan ja
voittamaan pelättävintä koko metsän heimosta. Hän luotti itseensä —
eikä vain hänen kotikauppalansa Burd, vaan yleensä koko takalistokin
oli siinä luulossa, että hänellä oli siihen syytä. Ainaisessa
työntouhussaan hän ei ollut koskaan joutunut hankkimaan miehen
kaltaista ylellisyysesinettä; mutta kunnianimityksen »rouva» hän
siitä huolimatta oli saanut jo varhain tunnustukseksi runsaasta ja
luottavasta yksilöllisyydestään ja kyvystään tulla omin neuvoin
toimeen, olipa asia mikä tahansa. Sanoa häntä neidiksi, sehän olisi
ollut suora loukkaus sopivaisuutta vastaan. Kun hän kuudenkymmenen
ikäisenä peri ainoalta veljeltään, paatuneelta vanhaltapojalta,
pienen maatilan, joka oli erämaan sydämessä, nelisenkymmentä mailia
lähimmästä kyläkunnasta, ei kukaan epäillyt, etteikö hän kykenisi
takalistonasukkaan ja uudisraivaajan osaa täyttämään. Arveltiin sinne
ja tänne, että elleivät takalisto ja rouva Gammit jostakin tärkeästä
kohdasta sopisi, niin sen pahempi takalistolle.
Ja tosiaan olikin kaikki käynyt kuin voideltu puolenkolmatta vuotta.
Yksinäisyys ei ollut milloinkaan huolestuttanut rouva Gammitia, joka
aina parhaiten tyytyi omaan seuraansa — varsinkin kun se seura hänen
mielestään oli ainoa, johon hän saattoi luottaa. Sitten hänellä oli
nuori härkäparinsa hyvin ikeeseen opetettu; kirjava lehmä, jonka
toinen sarvi oli ylös, toinen alas kääntynyt; harmaan keltainen
kissa, jonka kanssa hän eli molemminpuolisen suvaitsevaisuuden
ehdoilla; kalkkunakukko ja kaksi naaraskalkkunaa, joista hänellä
oli suuret toiveet; valikoima kanoja, mustan ruskeita, valkoisia,
punaisia ja pilkullisia; lihava ankka, joka ei siilien saakka ollut
tuottanut hänelle muuta kuin pettymyksiä; ja valkoinen porsas, joka
oli hänen ylpeytensä. Oliko ihme, ettei hän koskaan tuntenut itseään
yksinäiseksi, kun oli niin paljon hyviä tuttuja, joiden kanssa puhua.
Sitäpaitsi olivat erämaan voimat ensi hetkestä pitäen eläneet hänen
kanssaan sovinnossa, nähtävästi hyvin älyten, että hän oli vaimo, joka
aikoi kulkea omia teitään. Saloseudun oikulliset ja käsittämättömät
alkukesän hallat olivat jättäneet koskematta hänen kalliin
puutarhatilkkunsa; kaalimato ja muut tuhotoukat olivat hommanneet
jossakin muualla; varhaisimmat kananpoikueet olivat säilyneet taudilta;
ja mitä villikissan, portimon, ketun ja skunkin tavanmukaisiin
tihutöihin tulee, niin oli hän kaikista näistä suoriutunut niin
voitollisesti, että hän jo alkoi luulla sulaa hyvää onneaan kaikkein
hienoimmaksi metsätiedoksi. Ei tosiaan ollut tapahtunut mitään, joka
olisi riidellyt hänen erehtymättömyyttään vastaan, ei kerrassaan
mitään, ennenkuin hän sai kokea, että karhut alkoivat hänen asioihinsa
sekaantua.
Juttuun ei tietenkään ollut sekaantunut muuta kuin yksi karhu;
mutta tämä sattui olemaan ylen valpas, harras ja ovela, eikä ole
vähääkään ihmettelemistä, että se rouva Gammitin kiukustuneessa
mielikuvituksessa oli jakaantunut moneksi. Kertoessaan Joe Barronille
»karhujen käyneen niin hävyttömiksi, ettei niiden kanssa enää tullut
toimeen», hän ei voinut aavistaakaan, että niitä olikin vain yksi
yksinäinen, näivettynyt, vähän koin syömä eläin, jolle kokemus ja
ikä olivat monet koukut opettaneet. Tällä karhulla sattui olemaan
kasvatuksen edut, joita harvalle toiselle salon tallustajalle on
suotu. Se oli viettänyt monta vuosikautta vankeudessa kaukana etelässä
Quah-Davic-laakson kyläkunnissa. Sen jälkeen se oli viettänyt ikäviä
aikoja kirppujen vaivaamassa, matkustavassa eläinnäyttelyssä, josta
rautatieyhteentörmäys oli sen pelastanut sangen kohtuullisella
kaupalla, toisen silmän hinnalla. Vankeudessa se oli alkanut syvästi
kunnioittaa miehiä olentoina, jotka pyrkivät lyömään sitä nenälle
ja loukkaamaan kovin kipeään, jos ei tehnyt, niinkuin he käskivät,
ja joilla oli katseessa ja äänessä kohtalon käsittämätön, mutta
vastustamaton valta. Naisia se sitävastoin oli tottunut tilaisuuden
tullen ylenkatsomaan. Ne kirkuivat, kun se mörisi, ja juoksivat
pakoon, kun se ojensi heitä kohti kämmenensä. Kuu se siis huomasi
taas uuden kerran päässeensä metsän laajaan omaehtoiseen vapauteen
ja veresti vanhoja unohdettuja taitoja, miten sitä piti omin neuvoin
toimeen tulla, oli se kaukaa kiertänyt kaikki metsämiesten majat ja
tukkilaisten ja uudisasukkaitten mökit. Mutta kun se taas, toiselta
puolen, oli sattunut rouva Gammitin raiviolle ja pitkällisen ja
varovaisen tarkastuksen jälkeen todennut, ettei siellä isännöitsevä
olento ollut sen kummempi kuin yksi sitä hameväkeä, joiden oli tapana
väristä sen möristessä, nuoli se leukojaan mieluisissa odotuksissa.
Tässä vihdoinkin oli hänen mielensä mukainen tilaisuus – orjuuden
lihapadat vapaudessa.
Vanha karhu muisti siitä huolimatta varoakin. Se ei huolinut liian
äkkiä eikä ehdottomasti luottaa kaiken hameväen vaarattomuuteen, ja
— kuten se huomasi taajasta mustavatukka-pensaasta aidan takaa eukon
perunoitaan mullatessa — rouva Gammitissa oli jotakin, joka ei oikein
käynyt yhteen hänen hameittensa kanssa. Se oli pitänyt eukkoa kappaleen
aikaa silmällä, ennenkuin tuli täysin vakuutetuksi siitä, että hän
todella oli nainen. Sitten se oli tehnyt muutamia yöllisiä koeretkiä
eukon puutarhaan, poimien nuoria omenakurpitsoja, jotka olivat rouva
Gammitin erikoinen ylpeys, ja huomaten ne niin herkullisiksi, että se
varmasti luuli jotakin nyt tapahtuvan. Mutta ei tapahtunutkaan mitään,
rouva Gammit kun nukkui niin sikeästi; hänen suuttumustaan seuraavana
aamuna mesikämmenen taas ei ollut sallittu nähdä.
Tämän jälkeen mesikämmen kävi rohkeammaksi — vaikka tosin aina yön
suojassa. Se oli nyt maistellut puutarhassa joka lajia — jälkien
paljous sai rouva Gammitin vakuutetuksi siitä, että oli paljon
karhujakin. Puutarhasta se lopulta oli uskaltanut lähteä pihaan ja
navettaan. Tynnyrin puolikkaasta vajan nurkasta se oli sattuman
kaupalla löytänyt valkotupsun kanaparan, joka uskollisesti hautoi
muniaan. Säikähtämättä lintu-pahan urheata torumista ja sitä pientä
ikävää, että höyhenet hampaihin tarttuivat, mesikämmen oli syönyt sen
suurella mielihyvällä. Eikä kuitenkaan näkynyt, ei kuulunut rouva
Gammitia, joka kaikesta suuttumuksestaan huolimatta ei voinut luopua
sikeistä unistaan. Jos se olisi viitsinyt nähdä sen vaivan, että olisi
palannut takaisin aamupuhteella, niin se olisi voinut todeta, ettei
hyvä rouva suinkaan ollut asiasta mielissään, ja että pikapuoleen
epäilemättä tapahtuisi jotakin, jos hän edelleenkin aikoi ottaa
itselleen moisia vapauksia eukon puutarhassa. Ja sitten se oli löytänyt
ankan — mutta _sen_ menetyksen rouva Gammit oli kestänyt tyynellä
mielellä, arvellen, että tuo vain oli ollut hyvä keino päästä erilleen
huonosta tavarasta.
Vasta kuutamoöitten palattua karhu oli keksinyt valkoisen porsaan
ja siten vihdoinkin joutunut katsomaan silmästä silmään perin
pohjin sydäntynyttä rouva Gammitia. Heimonsa tapaan se tosiaan piti
porsaanpaistista; mutta mieli kokonaan kiintyneenä puutarhan ja vajan
helpompiin seikkailuihin se ei ollutkaan alussa huomannut navetan
nurkkaan, parven alle rakennetun sikolätin runsaita mahdollisuuksia.
Ansoja epäillen se ei alussa uskaltanut mennä sisään kapeasta tallin
ovesta, leveiden pääovien ollessa suljettuina. Se oli pitänyt
parempana nuuskia navetan ulkonurkkia sen oksaisen koivun alla, jossa
ison kalkkunakukon oli tapana nukkua. Valpas ja varovainen vanha
lintu tirkisteli sitä epäluuloisesti ja terävään toruen _kuit kuit_
varoitti kaikkia, joita asia saattoi koskea; sillävälin kuin porsas
ymmällään ja peloissaan oli noussut jalkeilleen pimeässä lätissään ja
vaieten tuijottanut nuuskijaa lautain raoista. Malttinsa menettäen
karhu lopulta oli saanut lautain reunan kynsiinsä ja koettanut repiä
niitä irti. Mutta se ei saanut muuta lähtemään kuin muutamia isoja
pirstaleita; tämä yritys ja sen aikaansaama kamala melu oli kuitenkin
ollut liikaa valkoisen porsaan hermoille. Lätin pimeydestä oli alkanut
kuulua korviavihlovaa kiljunaa ja karhu oli hämmästyneenä peräytynyt
loitommalle.
Ennenkuin se ennätti tointua ja uudistaa hyökkäyksensä, oli tuvan
akkuna rämähtänyt auki. Valkoisen porsaan avunhuudot olivat voittaneet
rouva Gammitin sikeät unet ja hän ymmärsi nyt, miten asiat olivat.
»Menekkös siitä! senkin hylky!» hän oli vimmatusti kiljunut, kurkottaen
päätään ja olkapäitään niin pitkälle ulos akkunasta, että oli vähällä
tasapainonsa menettää koettaessaan puida kumpaakin nyrkkiään samalla
haavaa.
Karhu kun ei ymmärtänyt hänen haukkumisiaan, oli istahtanut ja
leppoisesti kääntänyt ainoan silmänsä pörhöisiä harmaita hiustupsuja
kohti, jotka jonkinlaisena sädekehänä ympäröivät rouva Gammitin
neitseellistä yömyssyä. Sitten rouva Gammit, käsittäen toimen ajan nyt
tulleen, oli juossut portaita alas kyökkiin, tarttunut ensimäiseen
aseeseen, joka käteen sattui — se sattui olemaan varsiluuta —,
paiskannut kyökin oven auki ja hyökännyt pihan poikki suuttumuksesta
kiljuen.
Kieltämättä hän oli koko kumma nähdä siinä kirkkaassa kuuvalossa,
tarmokkaasti liikutellessaan vankkoja paljaita sääriään ohuen
yöhameensa alla ja rajusti kieputtaessaan luutaa päänsä ympäri.
Hetkisen mesikämmen katseli häntä ihmetellen. Sitten sen hermot
pettivät. Epäilemättä tuo _oli_ nainen; — mutta ei aivan tavallista
sorttia. Olikohan parempi olla varuillaan? Vastahakoisesti mörähtäen se
oli kääntynyt ympäri ja paennut, arvonsa unohtaen. Ja se oli arvellut
viisaimmaksi pysähtyä vasta sittenkuin ei enää kuullut rouva Gammitin
mieltä järkyttäviä soimauksia, jotka räikeästi julistivat hänen
voittoaan metsän juhlalliseen, hopeoituun hiljaisuuteen.
Tämä porsasta uhkaava välitön vaara se tietysti oli nostattanut rouva
Gammitin toimeen ja saanut hänet tallustamaan moisen pitkän matkan
vuorten poikki Joe Barronin pyssyä lainaamaan. Huolimatta helposta
voitostaan tässä erikoisessa tapauksessa hän oli täysin selvillä tämän
karhun kämmenvoimista ja myönteli itsekseen, että jos sattuisi uusia
ikävyyksiä, niin ei varsiluuta ehkä ollut aseitten parhaita. Mutta
kun hänellä nyt oli pyssy ja hän tarkkaan muisti Joe Barronin ohjeet
sen käyttämisestä, niin hän luuli ajavansa käpälämäkeen vaikka kuinka
monta karhua, elleivät ne nimittäin kaikki tulleet samalla kertaa. Kun
hänen mieleensä juolahti ajatus, että niitä ehkä tulisi samalla koko
joukko, kävi hän sekunnin ajaksi levottomaksi, jopa tuumi tuoda porsaan
yöksi tupaan ja käydä sotaa makuuhuoneensa akkunasta. Sitten hän muisti
kuulleensa, etteivät karhut milloinkaan metsästä joukolla, ja hänen
vähät pelkonsa hälvenivät. Hän päinvastoin alkoi oikein innolla odottaa
yötä ja ottelua.
Rouva Gammitin mielilauseita oli, ettei »odottavan pata vähällä kiehu»;
ja seuraavan yön kokemukset sen kyllä selvään todistivat. Kyökin ovi
raollaan hän istui vähän matkan päässä akkunasta. Itse piilossa ollen
hän näki selvään poikki kuutamoisen pihan. Sangen hitaasti kuun pyörä
nousi kalpealle kesätaivaalle, muutellen varjojen haahmoja sitä myöten
kuin nousi. Mutta karhua ei kuulunutkaan. Rouva Gammit alkoi ajatella,
jopa pelätäkin, että hän eilisellä tuittupäisyydellään oli säikyttänyt
sen pois. Lopulta hänen haaveensa alkoivat käydä sangen sekaviksi.
Hän nousi aivan oikoiseksi istumaan ja räpäytti tuimasti silmiään
ollakseen varma siitä, että hän todella oli ilmi valveilla. Juurikuin
hän oli tullut tästä täydelleen vakuutetuksi, pää vaipui hitaasti
akkunalaudalle ja hän uinahti sikeään, poski pyssyn kylmää ruskeata
piippua vasten.
Niin aina, karhu oli sinä yönä kauan epäröinyt. Lopulta se kumminkin
tuli. Kuu oli jo alkanut mäkeä laskea ja oli pihassa kääntänyt mustat
varjonsa aivan toiseen suuntaan, kun se tuli. Se oli näihin mennen
jälleen rohkaissut mielensä ja tullut vakuutetuksi siitä, että rouva
Gammit _oli_ vain nainen. Haisteltuaan vielä kerran rakoja suuremmaksi
varmuudeksi siitä, että porsas oli siellä, se meni ympäri tallin ovelle
ja hiipi varovasti sisään.
Kömpelön mustan haahmon ilmestyessä valoisaan oviaukkoon porsas huomasi
sen. Sen sydän täyttyi aivan oikeutetusta kauhusta, joka paikalla tuli
korviasärkevällä tavalla julkilausutuksikin. Tuo poru kuului niin
hirveän kovalta neljän seinän välissä, että karhu tahtomattaankin
peräytyi — ei tosin paon aikomuksessa, vaan tarkemmin tuumiakseen
asiaa. Mutta sattuikin, että se, yhden ainoan silmän varassa kun oli,
peräytyikin seinää vasten nojaavan rautaharavan vartta vastaan. Tuo
ei tietenkään sopinut haravan rauhaan. Se kaatui karhun päälle ja
puri sitä kuin vietävä selkälihoihin. Aivan suunniltaan säikähtyen
mesikämmen kiiruimmiten peräytyi ulos kuutamoon tuumiakseen vähän
enemmänkin näitä odottamattomia ilmiöitä. Ja sen siinä hommassa ollessa
sävähti ovi auki pihan toisella puolella ja rouva Gammit pyssyineen
hyökkäsi ulos.
Karhu oli aikonut mennä muutamaksi minuutiksi navetan taa, voidakseen
paremmassa rauhassa punnita tilannetta. Mutta nähdessään rouva Gammitin
liehuvan hameen se alkoi harmistua. Se käsitti, että sen aikomuksia
sopimattomasti häirittiin. Navetan nurkalla se koivun haaran alla
seisahtui, nousi kintuilleen istumaan ja mörähti. Vanha kalkkunakukko
kurkotti pitkälle hoikkaa kaulaansa ja mulkoili siihen, äreillä _kuit!
kuit!_ varoituksilla suuttumustaan ilmaisten.
Karhun asettuessa tähän päättävään ja uhkaavaan asentoon rouva
Gammitkin vaistomaisesti pysähtyi. Ei niin, kuten hän olisi selittänyt,
jos siinä olisi ollut ketään, kelle selittää, että hän olisi kynnen
vertaakaan pelännyt, vaan hän muka tahtoi nyt koettaa Joe Barronin
pyssyä. Nostaen pyssyn olalleen hän sulki toisen silmänsä, toisella
katsoi tarkkaan piipun päässä olevaa jyvää ja veti liipaisimesta.
Ei tapahtunut niin mitään. Laskien pyssyn poskeltaan hän loi siihen
ankaran katseen ja huomasi nyt, että hän oli unohtanut virittää hanan.
Hätääntymisen varjo hetkeksi pimitti hänen kasvonsa, kun hän huomasi
tämän, ja hän loi terävän katseen karhuun nähdäkseen, oliko tämä
huomannut hänen erehdyksensä. Ilmeisestikään se ei ollut. Se istui
siinä yhä, killistäen häneen ilkeästi ainoalla pienellä silmällään.
»Älä luulekaan pois pääseväsi, vaikka minulle sattui pieni vahinko!»
mutisi rouva Gammit, sulkien hampaat että naksahti ja virittäen hanan,
pyssyä jälleen olalleen kohottaessaan.
Sattui kuitenkin niin, ettei Joe Barron ollut muistanutkaan kertoa
hänelle, kumpi silmä se oli suljettava, ja rouva Gammit siis, niinkuin
oli kylläkin luonnollista, sulki sen silmän, joka oli lähempänä pyssyä
— ja nallia, joka nyt oli räjähtävä. Takatähtäimen hän niinikään jätti
luvusta aivan pois. Hänen mielestään riitti se, että pyssyn suu näytti
olevan karhun kohdalla. Ja näin hän mielestään sai otuksen kylläkin
tarkkaan jyvälle, vaikka tähtäsikin hiukan liian korkealle. Sitten hän
veti liipaisimesta.
Tällä kertaa kaikki kävi niinkuin pitikin. Seurasi hirmuinen
räjähdyksen pamaus ja eukko horjahti taapäin pyssyn ankarasta
potkaisusta. Malttaen paikalla mielensä ja ylpeänä aikaansaamastaan
suuresta äänestä hän kurkisti savun läpi, luullen näkevänsä karhun
kuonolleen keikahtavan, henkensä heittäen. Sen sijaan hän kuitenkin
huomasi karhun pään kohdalla koivussa vimmattua siipien pieksämistä.
Ja sitten vanha kalkkunakukko putosi raskaasti maahan, yhden
ainoan moittivan lutkutuksen päästäen, joka koski kipeästi rouva
Gammitin korviin. Se olisi pudonnut aivan mesikämmenen päälle, ellei
viimeksimainittu, mielen tasapainon kerrassaan menetettyään niin
paljosta häiriöstä, olisi jo kapaissut käpälämäkeen, jotta pensaikko
lakoili.
Rouva Gammitin kasvoilla seurasi riemastusta hämmästys. Sitten hän
punastui korvia myöten vihasta, paiskasi tihutyön tehneen pyssyn maahan
ja tallasi sitä jaloillaan. Hän oli hyvin tehnyt osansa, sen hän tiesi,
mutta tuo kehno pyssyhän se oli pettänyt. Niin, niin, hän olikin aina
pitänyt niitä kelvottomina kapineina. Tämän jälkeen hän aikoi luottaa
vain itseensä.
Kalkkunakukko, se raukka, makasi siinä nyt aivan liikkumatta.
Rouva Gammit kulki pihan poikki ja kumartui kovin pahalla mielellä
maassa makaavan linnun yli. Hän oli niin pitänyt tuosta meluavasta
itserakkaasta vanhasta linnusta, joka oli ollut oikein kuin seurana
pihassa lutkutellessaan ja astua patsastellessaan, siivillä maata
lakaisten, naaraitten muniaan hautoessa. »Kävipä tuo nyt kovin
hullusti», hän mutisi linnulle kuin hautajaispuhetta pitäen, »kun
sinun piti joutua tuon pyssy-hylyn tielle!» Muistaen sitten äkkiä,
että linnusta lähti paljon helpommin höyhen sen ollessa vielä lämmin,
hän kantoi hervottoman kalkkunan koivista pihan poikki, otti kyökistä
kopan, istui kynnykselle kuutamoon ja alkoi murheellisena kyniä. Kuinka
se oli komea ja raskas. Katsellessaan sen kookasta ruumista rouva
Gammit miettiväisenä mutisi: »Kylläpä taidan kyllästyä kalkkunaan,
ennenkuin saan tämän kaiken syödyksi!»
Seuraavana päivänä rouva Gammit huolellisesti puhdisti pyssyn
tomuliinalla, poistaen kaikki eilisen pahoinpitelyn merkit, ja asetti
sen sitten astiakaapin taa seisomaan. Hän oli päättänyt tämän jälkeen
käydä omia teitään ja sotia karhuja vastaan omilla aseillaan. Nyt hän
ryhtyi mitä suurimmalla huolella pohtimaan, mitä teitä ja aseita hän
käyttäisi.
Todellisena naisena ja kunnon emäntänä hän pakostakin tuli ensimäiseksi
ajatelleeksi kiehuvan veden rajattomia mahdollisuuksia ja kaikki
muutkin keinot hiilihangosta väkevään pippuriin huomioon otettuaan,
siihen tyytyi. Ei tietenkään ollut mahdollista pitää sitä aivan
kiehuvana siihen hetkeen saakka, jolloin sitä tarvittiin; mutta
julmasti hymähtäen hän arveli, että riittävän kuumana hän sen sittenkin
säilyttäisi. Hän oli huomannut, että porsasta tavoittava karhu oli
keksinyt, kuinka lättiin pääsi. Eukko oli varma siitä, että karhu
palaisi porsasta tavoittamaan tultuaan kokeneeksi, etteivät kovat
pamaukset tuottaneet ruumiillisia vammoja, ja että se tämän jälkeen
olisi vielä entistäkin rohkeampi.
Ja hän päättelikin tällä kertaa oikein, kun ei yleensä tuntenut
karhuja. Useimmat karhut olisivat menettäneet rohkeutensa. Mutta tämä
karhu erikoisesti oli tullut siihen kokemukseen, että kun miehet
ryhtyivät hätyyttämään, niin luonnisti se heille liiankin hyvin.
Mesikämmen oli selvään älynnyt, että rouva Gammit oli aikonut häntä
hätyyttää. Eukon aikeista ei voinut olla epäilystä. Mutta ne eivät
olleetkaan onnistuneet. Hän ei siis ollut mies, kuten karhu jo oli
vähältä luullut, vaan toden teolla todellinen nainen. Se palasi
takaisin seuraavana yönä ja oli lujasti päättänyt, etteivät mitkään
kiljumiset, luudat, liehuvat hameet eivätkä räjähdykset saisi häntä
säikyttää asiaansa ja porsaanpaistiaan heittämään. Se tuli varhain;
eipä kuitenkaan sattunut tulemaan varhemmin kuin rouva Gammitin
varustukset valmistuivat, sillä tämä oli tavalla tai toisella arvannut
sen aikeet ja käyttänyt aikansa hyvin.
Valkoisen porsaan lätti oli navetan nurkassa ja ullakon toisen pään
alla. Aivan sen paikan päältä, josta karhun täytyi kiivetä ylös, jos
mieli lättiin päästä, rouva Gammit oli ullakon permannosta ottanut pois
useita löysiä lankkuja, joista se oli kyhätty. Tämän aukon ääreen hän
jo iltayöstä oli varustautunut turvalliseen väijytykseen, vieressään
kolme sankoa tulikuumaa vettä. Sangot oli kiedottu monenkertaisiin
peittoihin, saaleihin ja heiniin, jott'eivät päässeet jäähtymään. Ja
kaiken lisäksi hänellä oli käsillä heinähankokin, voidakseen sillä
sysätä vihollisen alas jos se panisi pahakseen hänen hyökkäyksensä ja
kiipeisi ullakolle juttua tekemään.
Rouva Gammitia ei ehtinyt nukuttamaan, ei hän edes ehtinyt odotustaan
pitkäksymään, niin varhain karhu tuli. Valkoinen porsas oli vielä
valveilla sekin, levottomana ja kummissaan siitä tavattomasta hommasta,
jota lätin ullakolla oli pidetty. Se asteli levottomana edestakaisin ja
näki sitten raoista, kuinka navetan oven pimitti kamala musta haahmo.
Se ei menettänyt sekuntiakaan, vaan paikalla koroitti joka äänensä ja
päästi taas korvia vihlovan hätähuudon, joka kahdesti ennenkin oli
osoittautunut niin tehokkaaksi.
Karhu pysähtyi vain hetkeksi, tutkaistakseen tilannetta sillä ainoalla
silmällään. Rouva Gammit ei uskaltanut paljon hengittääkään. Sitten
se, melkein ennenkuin eukko oikein käsitti, mitä oli tekeillä, jo oli
aivan hänen allaan ja kiipesi lättiin. Valkoisen porsaan kirkuna kävi
kahta kovemmaksi herättäen eukon toimeen. Hän sieppasi höyryävän sangon
kääreistään ja heitti sen alla liikkuvan hämärän olennon päälle.
Syttyi paikalla outo, sekava, peloittava meteli, josta valkoisen
porsaan kiljuna kuului ohuena ja säälittävänä. Joutumatta katsomaan,
mitä jo oli aikaan saanut, rouva Gammit sieppasi toisen sangon ja
kumartui eteenpäin toiseen iskuun. Höyrypilven läpi hän näki karhun
hätäisesti tapailevan lätin seinää ja vimmatusti kynsivän pois
päästäkseen. Selvää oli, että se oli saanut turkkiinsa, mutta eukko
päätti antaa sille vielä perusteellisemman löylyn, kun nyt kerran oli
siihen ryhtynyt. Nojautuen kauas eteenpäin hän heitti kamalan aseensa
suoraan karhun mahtaviin takamuksiin, juurikuin nämä luiskahtivat
seinän yli. Mutta samalla hän itsekin menetti tasapainon. Harmin
kiljauksella hän putosi suoraan sikolättiin.
Rouva Gammitin onni oli kuitenkin semmoinen, ettei se hylännyt häntä
tälläkään synkällä hetkellä. Hän putosi suoraan porsaan selkään. Tämä
masensi tärskähdystä, eikä porsaskaan, kumma kyllä, ruhjoutunut. Aivan
mielettömänä kaikista päälleen kasautuneista hirmuista viimeksimainittu
hurjistuneena hyppäsi eukon hameitten alta ja syöksyi lätin poikki
seinästä seinään niin vimmatusti, että sekä porsas että lätti olivat
siitä tuhoutua.
Hieman hengästyneenä, mutta ylpeällä tietoisuudella siitä, että oli
saanut suurenmoisen voiton, rouva Gammit kompuroi jaloilleen ja
ravisteli itsensä entisilleen. Karhu oli kadonnut. Eukko katseli
hämmästyen porsaan herkeämätöntä karkailua.
»Voi raukkaa!» hän sitten säälitellen mutisi, »varmaan siihen sattui
sitä kiehuvaa vettä! Mutta kyllä kai se siitä pian tointuu. On kai se
joka tapauksessa hiukan parempi, kuin joutua karhun revittäväksi ja
syötäväksi, on aina!»
Rouva Gammit oli nyt vakuutettu siitä, ettei tämä karhu häntä enää
häiritsisi, ja hän vahvasti toivoi, että sen kuumavesi-kokemukset
olisivat opiksi niille muillekin karhuille, joitten hän luuli mökkinsä
ympärillä luimistelevan. Ja toteutuivatkin hänen rohkeimmatkin
toiveensa. Palaneet paikat kirvellen ja kaikki ennakkokäsityksensä
naisesta mullistettuina karhu viipymättä lähti toisille etäämmille
metsästysmaille. Suuri osa sen karvasta lähti laikoittain ja monet ajat
se senjälkeen halveksi itseään.
Kun ei enempään kuin viikkoon tapahtunut sen koommin rosvoretkiä
navettaan eikä kanakoppiinkaan, eikä puutarhassakaan enää näkynyt
karhunjälkiä, niin rouva Gammit älysi, että hänen voittonsa oli pysyvä,
ja hän ilostui siitä niin, että mielihalulla tyytyi viikkoiseen
kalkkunaruokaansakin. Eräänä hivelevänä aamuna, sulotuoksuisen tuulen
humistessa metsässä, hän sitten lähti viemään takaisin Joe Barronin
pyssyä.
»No kuinka se luonnisti, rouva Gammit?» kysyi naapuri uteliaana.
»Kyllä karhut saivat kyytinsä, herra Barron!» eukko vastasi. »Mutta
pyssy sitä ei tehnyt, vaan kiehuva vesi. Sen minä olen tullut
huomaamaan, että kiehuvaan veteen voi aina luottaa!»
»Minä toivon, että te sentään tulitte pyssynkin kanssa juttuun, vai?»
kysyi naapuri.
Rouva Gammitin äänessä oli empivä soinnahdus.
»No niin, herra Barron, minä kiitän teitä kovin pyssyn lainasta. Hyvää
te sillä _tarkoititte_. Mutta minä tahtoisin vähän varoittaa teitä.
Älkää luottako tuohon pyssyyn liikoja, taikka vielä saatte sitä katua.
_Se ei käy siihen, mihin sillä tähtää_.»