Helmikuun paksu, verkalleen karttuva lumi oli laidunpalstalla
haudannut alleen joka kannon ja näkymättömiin verhonnut pienen,
yksinäisen raivion noin näin kulkevat aidat. Kylätie oli tukkoutunut
kerrassaan olemattomaksi. Hirsimökkikin mataline kattoineen ja ainoine
savupiippuineen oli puoleksi lumeen vajonnut, sitä jo kertyi sen kolmen
vähäisen akkunan alempien ruutujen eteen.
Hirsinavetasta ja vajasta, jossa puita ja ajoneuvoja säilytettiin,
ei kohonnut kimaltelevan ja matala-aaltoisen valkoisen pinnan päälle
paljon muuta kuin lumitaakkaisten kattojen mustia räystäitä.
Pihan keskellä pieni kaivon katos, joka malliltaan oli kuin isoisän
kellokaappi, kantoi kiireellään paksua valkoista hankihattua, ja sen
ympärillä oli juomuinen, epäsäännöllinen jääiljanne, joka vähitellen
oli kohonnut melkein juottokaukalon reunaan saakka. Mökin ovesta
navetan oveen ja enimmäkseen muualtakin pihamaasta ja varsinkin päivää
kohti antavan vajan edustalta lumi oli tallattu kovaksi ja peittynyt
lastuihin ja olkiin.
Täällä tungeskeli ilkkuvassa auringonpaisteessa neljä valkoista
lammasta, ja näiden vieressä puolikymmentä kanaa ja punainen
shanghai-kukko kuopieli ruuhkia. Navetan matala ovi oli huolellisesti
suljettu, lehmää ja hevosta kun oli suojeltava purevalta pakkaselta —
josta taas lampaat paksuine villaturkkeineen eivät näyttäneet paljoa
välittävän.
Mökissä oli vanhanaikuinen korkea rautaliesi helloineen lämmitetty
niin kuumaksi, että tummaa punahehkua jo alkoi toisin paikoin
kuumottaa, ja oli lämmin kuin kesällä. Pöydän ääressä seisoi hoikka
tyttö, kalpeakasvoinen, vaaleahiuksinen, ja tarmokkaasti vaivasi
tatarjauhoista piirastaikinaa. Hänen hoikat nuoret käsivartensa olivat
jauhossa, ja niin oli otsakin, hän kun tuon tuostakin pyyhkäisi hiuksia
silmiltään käsivarttaan hät’hätää ylöspäin heilauttaen.
Lieden toisella puolella, niin lähellä sitä, että ryppyiset
kasvot kuumuudesta punoittivat, istui jykevä vanha vaimo vankassa
keinutuolissaan ja kutoi sukkaa. Kiivaasti, malttamattomasti hän kutoi,
ikäänkuin vihoitellen sitä, että hänen voimallisten vanhojen sormiensa
täytyi tyytyä niin joutavaan työhön.
Vieressään olevan akkunan yhden ruudun kirkkaasta kohdasta — kohdasta,
jossa sisäpuolen lämpö oli voittanut ulkopuolen pakkasen, — hän
terävään, levottomasti katseli pihan poikki sitä paikkaa, mihin tie,
tuo ainoa yhdysside heidän ja kyläkunnan välillä, oli näkymättömiin
peittynyt.
»Tänään on kulunut viikko, Melindy», hän sanoi syyttävän suuttumuksen
äänellä, »siitä kuin tästä on hevosta kulkenut; ja vielä kuluu
toinenkin, ennenkuin saavat tien auki!»
»Niin kyllä, mummo», vastasi tyttö, vaivaten taikinaansa
levottomuudella, joka riiteli äänensävyn rattoisuutta vastaan. »Mutta
mitä sillä on väliä? Kyllä me täällä yhden kuukauden toimeen tulemme!»
Puhuessaan hänkin kuitenkin loi umpeentuiskunneelle tielle ikävöiviä
katseita. Hän kaipasi tiukujen ääntä ja ikävöitsi pientä retkeä kylille.
Metsän reunasta mökin toiselta puolelta, navetan ja vajan katon
peitossa sisälläolevain tarkoilta silmiltä, hiipi sillävälin kaksi isoa
harmaata, kissamaista petoa, vatsa lunta hipoen.
Leveät, pehmeäkäsnäiset käpälät kannattivat niitä tuulen tuivertamalla
hangella kuin lumikengät. Niiden tupsulliset korvat olivat hörössä,
kaikkia outoja ääniä varoen. Ei neljänkään tuuman mittainen kumma
typöhäntä, joka on kuin poikki purtu, tempoili kiihkosta. Isot,
pyöreät, kalpean vihertävän keltaiset silmät vilkuivat joka askelella
varovaisesti puoleen ja toiseen, terät pystyiksi mustiksi rihmaraoiksi
kavenneina häikäisevässä päivänpaisteessa.
Ilveksille oli kovin vastenmielistä kulkea leveän laitumen poikki
keskipäivällä, mutta nälkä oli pannut ne niin ahtaalle, että ne
mistään välittämättä olivat heittäneet varovaisen sukunsa tavat ja
arkailut. Nälkä oli saanut nämä kaksi yhdessä metsästämään siinä
toivossa, että ne yhdessä voisivat kaataa semmoisia otuksia, joiden
voittamiseen yksi oli liian heikko. Nälkä se oli voittanut niiden
metsäläisvihamielisyyden ihmisen läheisyyttä vastaan ja saanut ne yön
pimeydessä hiiviskelemään navetan ympärillä ja himokkaasti vetämään
nenäänsä lammasten lämmintä hajua, jota huokui kömpelötekoisen oven
raoista.
Lumiverhoisten oksien alta väijyen ne olivat huomanneet, että lampaat
vain päiväsaikaan pääsivät ulos kömpelön oven takaa turvallisesta
tyyssijastaan. Ja unohtaen kaiken muun nälän tuimain tuskain vuoksi
molemmat pedot kulkivat laitumen aaltoilevan rinteen poikki suoraan
navettaa kohti.
Muutaman minuutin kuluttua pihasta kuului kanain hurjaa rääkymistä ja
kaakatusta, jota seurasi jalkain töminä ja hätääntynyt määkiminen.
Eukko kohottihen tuolissa pystympään, mutta vaipui paikalla takaisin,
kasvot tuskan väänteissä, hän kun oli leinin rikkoma. Impi pudotti
lattialle kauhan ja hyökkäsi pihanpuoleiseen akkunaan. Hänen kalpeat
kasvonsa kävivät kauhusta vielä kalpeammiksi, sitten lensivät
vihasta ja säälistä punaisiksi; ja tuima tuli leimahti hänen suuriin
sinisilmiinsä.
»Ilveksiä!» hän huudahti, siepaten kauhan lattialta ja ovea kohti
syöksyen. »Ja ne ovat ottaneet yhden meidän lampaistamme! Voih, voih,
ne repivät sitä!»
»Melindy!» huusi eukko terävällä käskyäänellä — semmoisella
pakottavalla äänellä, että tyttö paikalla tahtomattaankin pysähtyi.
»Heitä tuo kelvoton kauha ja ota pyssy!»
Tyttö heitti kauhan, kuin olisi se hänen sormiaan polttanut, ja
katsoi epäröiden suurta hirsiseinällä riippuvaa haulikkoa. »Minä en
osaa ampua!» hän huudahti, päätään ravistaen. »Minä pelästyisin siitä
kuoliaaksi!»
Mutta samassa kuin nämä sanat hänen suustaan pääsivät, syntyi pihassa
uusi jalkain töminä ja hätämeteli. Impi sieppasi käteensä pienen
pitkävartisen kirveen, joka ovipielessä nojasi seinää vasten, paiskasi
oven selki selälleen ja surkuttelevin »voih! voih!» huudoin lensi
rakkaitten lampaittensa avuksi.
»Onko tässä maailmassa nähty?» mutisi vanha eukko, mielenliikutuksen
ja suuren mielihyvän kuvastuessa hänen kasvoistaan. »Pelästyy pyssyä
kuoliaaksi — ja lähtee yksin ilveksiä vastaan tappelemaan!»
Ja tuskallisin ponnistuksin hän alkoi nykiä itseään ja isoa tuoliaan
lattian poikki etsien paikkaa, josta hän sekä voisi siepata pyssyn että
nähdä pihalle ovesta, joka oli jäänyt selko selälleen.
Kun Melindy hyökkäsi pihaan, sydän säälistä palaen turvattomia lampaita
kohtaan, näki hän yhden kiherävillaisen uhrin jo kaadettuna, ääneti
sätkien veren tahraamalla lumella, ja suuren ilveksen sen päällä
kyyryssä, kääntäen impeä kohden kalpeat silmänsä, jotka paloivat raivon
tulta siitä, että sen ateriaa häirittiin.
Muut lampaat olivat uponneet pääsemättömiin kaivon taa syvään lumeen
— yhtä lukuun ottamatta. Tämä yksi, joka ilmeisestikin oli tullut
laumasta erotetuksi ja päässyt pakenemaan juottokaukalon toiselle
puolelle, ennenkuin julma vainolainen sen kiinni sai, ei ollut mökin
ovesta kuin kymmenkunnan askeleen päässä. Se oli juuri sortumaisillaan
kuonolleen, epätoivoisesti määkäisten, toisen ja suuremman ilveksen
sen selässä kyyröttäessä ja ahnaasti paksun suojaavan villan läpi
tapaillessa sen kurkkua. Tavallisissa oloissa immyt oli arka, kuten
hänen pienistä kalpeista kasvoistaan ja lempeistä sinisilmistään
näkyikin. Tässä hädässä kuitenkin jonkinlainen säälin raivo vei kaiken
pelon hänen sydämestään.
Ikäänkuin ilmasta iskevä suuri lintu, hameen helmat perässä liehuen,
hän hyökkäsi ison kissaeläimen kimppuun ja kirveellään iski salaman
nopean iskun sen päätä tavoitellakseen. Kirves hänen heikossa
kourassaan kääntyi, niin että lappea terän sijasta sattui petoon.
Jonkun verran huumautuneena peto hellitti irti lampaasta ja
pelästyksestä sähähtäen putosi lumelle, ja verta vuotaen, vaikk'ei
kuolettavasti haavoitettuna, pääsi määkivä uhri juoksemaan muuta laumaa
kohti, joka tyhmän saamattomana kahlasi kolmea jalkaa syvässä pehmeässä
lumessa.
Samassa saaliinsa menettänyt ilves jo toipui ja kääntyi impeä vastaan
niin uhkaavasti äristen, ettei tämä uskaltanut jatkaa hyökkäystä, vaan
kirves valmiina seisahtui hyökkäystä torjumaan.
Muutaman sekunnin he näin katselivat toisiaan, tyttö ja peto.
Sitten pedon kalpeat silmät horjahtivat sinisten ihmissilmäin
vakaan hallitsevan katseen edessä; ja sylkien ja äristen ja kaiken
päälle käheästi rääkäisten iso kissaeläin hyppäsi syrjään ja hiipi
kaivonkatoksen taa. Seuraavassa tuokiossa se taas oli lammasten seassa,
jotka yhä tunkeilivat yhteen, kykenemättä taistelemaan.
Jälleen impi hyppäsi apuun; ja sen ensimäisen pelon hätkähdyksen
vuoksi, joka oli häneltä riistänyt ensimäisen voiton edut, hänen
kostava kiukkunsa nyt oli ankarampi ja varmempi entistään. Tällä
kertaa hän vihollisen kimppuun hyökätessään vaistomaisesti päästi
raivon kiljauksen, läpitunkevan ja luonnottoman. Kuullessaan tämän
odottamattoman äänen ilves menetti rohkeutensa, vaikka olikin raivosta
ja nälästä niin hurjana.
Nähdessään immen melkein ylitseen kallistuvan se mahtavalla
loikkauksella ponnahti taapäin, töin tuskin välttäen kirveen kostavan
iskun, ja syöksyi takaisin vajan edustalle, jossa naaras nyt ahnaasti
raasti ja söi helppoa saalistaan.
Vaikka ensimäinen uhri jo oli kaikista kärsimyksistään päässyt, eikä
enää sankaruuteen kiihoittanut enempää kuin sama verta lampaan paistia,
oli immen veri liian kuumana voitokkaasta suuttumuksesta, jotta hän
olisi vähääkään kiinnittänyt huomiota niin vähäpätöiseen seikkaan. Hän
oli voittaja. Hän oli lannistanut vihollisen katseen ja ajanut sen
pakoon. Toisen uhreista hän oli pelastanut. Toisen puolesta hän aikoi
kostaa.
Pelkonsa voittaneen lujalla rohkeudella, hysteerisellä uhkauksen
huudolla hän nyt hyökkäsi molempien ilvesten päälle karkoittaakseen ne
saaliin kimpusta.
Se tilanne, joka häntä nyt kohtasi, oli kuitenkin edelliseen verraten
kokonaan muuttunut. Molemmat ilvekset olivat nyt yhdessä ja tietoisina
liiton voimasta, jonka ne olivat tappelua varten tehneet. Ne olivat
nälästä vimmoissaan — muutoin ne eivät tietenkään olisikaan uskaltaneet
tulla ihmisen vaarallisille kartanoille.
Sitäpaitsi ne puolustivat oman käsityksensä mukaan laillista saalistaan
— ne olivat asemassa, jonka puolesta metsän kaikki saalistavaaniva
kansa taistelee melkein vaikka mimmoista vastustajaa vastaan.
Nähdessään oudon vastustajansa lähestyvän, ne nostivat pystyyn kaikki
selkäkarvansa ja häntätyngät pörhistyivät kuin lampunlasi-harjat,
korvat olivat niuhassa pitkin kalloa ja yhteen ääneen ne ärhentelivät
uhmaansa. Sitten ne, ikäänkuin yhteisestä aikeesta, kääntyivät pois
saaliistaan ja varkain hiipivät impeä vastaan.
Ne eivät pitäneet hänen sinisilmäinsä vakaasta valosta, mutta joku
vaisto niille sanoi, että tämä ihminen oli nuori ja hermoiltaan
heikko. Tämä niiden odottamaton temppu sai immen siihen paikkaan
pysähtymään äkkiä epäröiden, taistella vaiko paeta. Samassa ilveksetkin
pysähtyivät, kyyristyivät maahan ja kiihkeästi väijyivät, kynnet
kovaksi tallattuun lumeen syvään upotettuina, voidakseen sitä
voimallisemmin silmänräpäyksessä hypätä mille taholle tahansa.
Rampa vanha eukko ei sillävälin ollut hänkään tahollaan ollut
toimetonna. Rohkealuontoisena ja vaivastaan huolimatta yhä jäntevänä
hän oli saanut raskaan tuolin ja oman vankan ruumiinsa painon
siirretyksi koko tuvan permannon poikki. Ollen aivan oven edessä
hän oli nähnyt melkein kaikki, mitä tapahtui; ja hänen urhoollinen
vanha berserkkisydämensä paisui ylpeydestä, kun hän näki tämän heikon
lapsen rohkeuden. Siihen saakka hän oli kohdellut häntä jonkinlaisella
hellällä pilkalla.
Nackawickin ja Vähän Joen Griffisit olivat aina olleet kookkaita
miehiä, jänteviä ja rotevia, ja naiset pitkiä ja vereviä; ja tämä hento
sinisilmäinen tyttö oli hänestä aina tavallaan saattanut suvun häpeään.
Mutta pian hän nyt älysi, että luonteen ryhti se on pääasia.
Tällä henkeäsalpaavan jännityksen hetkellä, kun hän näki Melindyn ja
molempien suurien petojen näin katsovan toisiaan silmästä silmään
tahtojen elämän- ja kuolemankamppailussa, hänen sydäntään viilsi hurja
pelko. Hän sai sen vavahduksissa noustuksi melkein suoraksi ja täten
käsiinsä ison haulikon, jota hänen poikansa, vaikka itse oli tätä nykyä
tukkitöissä, aina piti ladattuna. Virittäessään hanan ja laskeutuessaan
takaisin tuoliinsa hän huusi läpitunkevalla äänellä:
»Älä liikahda askeltakaan, Melindy! Minä ammun!»
Impi ei liikahuttanut jäsentäkään, vaikka hän kauhusta kalpeni kovaa
pamausta, jonka kohta piti hänen korviinsa koskea. Mutta molemmat
ilvekset käänsivät päätään ja kiinnittivät silmäinsä kalpean
tuijotuksen olentoon, joka istui tuvan ovessa.
Siinä samassa tuiskahti punaista tulta, pöllähti savua ja kuului kauhea
pamaus, jonka olisi luullut särkevän tuvasta joka ruudun. Isompi
ilveksistä kellahti paikalla selälleen eikä liikauttanut sen koommin
jäsentäkään, sen olivat siihen paikkaan lopettaneet susihaulit, joilla
Jake oli pyssyn ladannut. Toinen, jota hauli vain oli sipaissut,
hypähti rääkäisten ilmaan, sitten kääntyi ja juoksi lumen poikki
henkensä edestä, laukaten kuin pelästynyt kissa.
Ylpeästi hymähtäen vanha eukko asetti savuavan pyssyn seinää vasten
ja suori myssynsä. Melindy seisoi jäykkänä ehkä puolen minuuttia,
tuijottaen kuolleeseen ilvekseen. Pudottaen sitten kirveen maahan hän
pakeni tupaan, heittäysi polvilleen, kasvot isoäitinsä helmaan kätkien,
ja puhkesi hillittömään itkuun.
Vanha eukko katsahti häneen hieman hämmästyneenä ja hellästi, silitteli
hänen vaaleita kähäriä hiuksiaan sanoen: »No kaikkia! Mitä turhista!
Vaikka sinä oletkin tuommoinen pieni pellavatukka, niin on sinussa
oikea luonto, oikea luonto sinussa on, Melindy Griffis. Ylpeä minä olen
sinusta, ja ylpeä on isäsikin, kun minä kerron hänelle tämän.»
Sitten hän, tytön yhä itkiessä ja hänen hentojen olkapäittensä
nyyhkytyksestä hytkyessä, kallisti hänen puoleensa tuimat vanhat
kasvonsa ja kävi hellän huolestuneeksi.
»No kaikkia!» hän taas mutisi. »Ei ole sinulle terveellistä noin itkeä,
kultaseni. Eikö sinun olisi parempi tehdä piiraat valmiiksi, ennenkuin
taikina menee pilalle?»
Näin painavilla syillä vaadittuna tyttö nousi ylös, vaikka hän tiesi
yhtä hyvin kuin hänen isoäitinsäkin, ettei ollut mitään välitöntä
vaaraa taikinan pilautumisesta, lyhyeen naurahtaen pyyhkäisi käden
selkäpuolella silmänsä, sulki oven, otti pöytälaatikosta toisen kauhan
ja ryhtyi reippaasti jatkamaan keskenjäänyttä työtään, piiraita
leipomaan. Ja lampaat tukkivat taas yhteen, verkalleen selviydyttyään
kaivon takaa paksusta lumesta, seisoivat pää kumarassa keskellä pihaa
ja pelokkaina katselivat hervotonta ruumista, joka makasi vajan edessä.