Ylämaan pitkä talvi läheni nyt loppuaan ja avopaikoilla lumi alkoi olla
niin pehmeätä, että se pahoin upotti ja hevostyö kävi ylen raskaaksi.
Joka mies oli tuimassa työssä, tukit kun oli kaikki saatava jokirantaan
lähtöpaikoilleen, ennenkuin vedätys kävi tuiki mahdottomaksi. Illalla
uupuneet tukkimiehet kallistuivat vuoteelleen, heti kuin illallinen
oli syöty, liian unen ahnaina lauluja ja juttuja muistaakseen. Ja
Ruusa-Lilja alkoi olla vähän huolissaan siitä riittämättömästä
huomiosta, joka nyt tuli hänen osakseen, Jimmy Brackettia ja alati
uskollista Johnsonia lukuun ottamatta. Hän alkoi antaa anteeksi
McWhalle ja uudelleen viritellä häntä vastaan lapsenjuoniaan. Mutta
McWha oli kylmä ja tunnoton kuin kivi.
Eräänä päivänä onnettaret kuitenkin päättivätkin auttaa Ruusa-Liljaa.
McWhan päähän putosi kuivunut oksa, jonka kaatuva puu oli ilmaan
sinkauttanut, ja hänet kannettiin pirttiin, päänahassa pitkä
vertavuotava haava. Päällikkö, joka osasi jonkun verran haavoja sidellä
ja parsia, niinkuin päälliköiden tuleekin osata, pesi haavan ja neuloi
sen kiinni. Sitten hän luovutti haavoitetulle oman vuoteensa ja sanoi
luottavasti, että kyllä McWhasta pian mies tulee, henki on siinä
suvussa niin sitkeässä.
Kului tunteja, ennenkuin McWha alkoi tulla tajuihinsa, ja juuri silloin
sattui Ruusa-Lilja olemaan ainoa, joka oli hänen lähellään. Säälin
valtaamana lapsi seisoi vuoteen vieressä, mutisten: »Raukka! raukka!
Ruusa-Liljan on niin paha mieli!» ja hitaasti päätään ravistaen hiljaa
taputti isoa vankkaa kättä, joka lepäsi peitteen päällä.
McWha raotti silmiään ja niiden raukea katse tapasi Ruusa-Liljan
päälaen, lapsen kumartuessa hänen kätensä yli. Naamansa omituiseen
hymyyn vääntäen hän uudelleen sulki ne; mutta omaksi ihmeekseen
hänestä tuntuikin hyvältä. Jimmy Brackett tuli nyt sisään ja pyöräytti
lapsen pois. »Luuli kai, että minä puren sitä!» tuumasi McWha kylläkin
epäjohdonmukaisesti.
Kauan aikaa hän makasi sekavissa houreissa. Vihdoin hän avasi silmänsä
selälleen, tunnusteli sidottua päätään ja pyysi vettä, koettaen
huonolla menestyksellä saada äänensä sointumaan niin luonnollisena
kuin suinkin. Hänen kummakseen Ruusa-Lilja vastasi paikalla, ikäänkuin
olisi hän kaiken aikaa hänen sanojaan odottanut. Tyttö tuli kantaen
kahdella pienellä kätösellään vesituoppia ja hyvin varovaisesti tätä
nostaen koetti pitää sitä sairaan huulilla. Mutta se ei tahtonut
oikein luonnistaa hänelle sen enempää kuin McWhallekaan. Heidän siinä
haparoidessa kiiruhti Jimmy Brackett huoneeseen ja hänen jälkeensä
päällikkö, ja Ruusa-Liljan oli luopuminen sairaanhoito-puuhastaan.
Päällikön täytyi kannattaa sairasta istuvassa asennossa, niin että hän
saattoi juoda, ja kun tämä oli kiihkeästi nielaissut korttelin verran,
kallistui hän takaisin pielustalleen valtavasti huokaisten ja ilmoitti
sitten heikosti jaksavansa aivan hyvin.
»Helpolla sinä pääsitkin, Puna», sanoi päällikkö rattoisasti, »vaikka
niin suuri mukura sinuun sattui. Mutta teissä McWhoissa on henki aina
ollut lujassa.»
McWhan käsi riippui velttona vuoteen reunalla. Hän tunsi lapsen
pienoisten sormien jälleen vienosti ja hellästi sitä silittelevän.
Sitten hän tunsi lapsen sitä suutelevan, ja vaikutus oli niin uuden
uutukainen, että hän aivan unohti vastata päällikön pilapuheeseen.
McWha oli sinä yönä paljon parempi ja vaati päästä omaan vuoteeseensa,
hän kun »ei ollut kuin kotonaan tämmöisessä astiakaapissa»; ja
päällikkö suostui. Seuraavana päivänä hän aikoi lähteä työhön, mutta
sen homman päällikkö kerrassaan löi leikiksi ja jyrkästi kielsi, ja
kaksi päivää McWhan täytyi pysyä vankina.
Kaiken tämän aikaa Jimmy Brackett ankarilla ja ainaisilla varoituksilla
esti Ruusa-Liljaa sen koommin häiritsemästä sairaan rauhaa; eikä
McWalla ollut muuta tehtävää kuin poltella piippua ja vuoleskella. Hän
vuoleskeli ahkeraan, mutta ei näyttänyt kenellekään, mitä hän vuoli.
Lainaten sitten kokilta pienen läkkiastian hän lieden ääressä tuhraili
jotakin haisevaa lökää, jota teki tupakan mehusta ja musteesta.
Ruusa-Lilja oli menehtyä uteliaisuudesta, etenkin kun hän selvästi näki
McWhan noukkivan helmiä intiaanilaisesta tupakkikukkarostaan. Lapsi ei
kuitenkaan mennyt niin lähelle, että olisi nähnyt, mitä hän oikeastaan
niin salamyhkäisesti valmisteli.
Seuraavana päivänä McWha jälleen meni työhön, mutta vasta aamiaisen
jälkeen, muiden jo aikoja sitten lähdettyä. Ruusa-Lilja seisoi
hänen ulos mennessään ovensuussa, toinen käsi pieneen esiliinaansa
kääräistynä. Tyttönen katsoi häneen mairittelevimmalla hymyllä,
mitä oli hänen koko viehätysvarastossaan. McWha ei viitsinyt häneen
katsoakaan, hänen kasvonsa olivat kolkot ja tylyt kuten ainakin.
Mutta sivu mennessään hän pisti jotakin Ruusa-Liljan käteen. Tyttösen
sanomattomaksi iloksi se oli pieni tummanruskea puunukke, taitavasti
vuoltu ja naamassa kaksi valkoista, mustapilkullista somaa helmeä
silminä.
Ruusa-Lilja painoi aarteen rintaansa vastaan. Hänen ensimäinen
ajatuksensa oli juosta näyttämään sitä Jimmy Brackettille. Mutta
hienompi vaisto häntä pidätti. Lahja oli annettu niin salavihkaa, että
se hänen mielestään oli salaisuudeksi aiottukin. Hän kantoi sen pois ja
piilotti sen vuoteeseensa, jossa hän tuon tuostakin kävi pitkin päivää
sitä katsomassa. Illalla hän otti sen esiin, mutta yhdessä niin monien
muitten aarteitten kanssa, ettei sitä kukaan osannut ihmetellä. Hän
ei sanonut asiasta mitään McWhalle, mutta kun tämän täytyi se nähdä,
leikki hän sillä. Ja siitä pitäen hän alati kanteli »neekerilasta»
sylissään.
Tämä ei kuitenkaan näyttänyt vähääkään tehoovan McWhahan, joka taas oli
kuin ei olisi tyttöä ollut olemassakaan. Eikä Ruusa-Lilja puolestaan
sen koommin koettanut hänen huomiotaan herättää. Joko hän tyytyi siihen
voittoon, minkä oli saanut, taikka siihen salaiseen ymmärtämykseen,
joka nyt vallitsi heidän välillään. Ja leirissä asiat näin ollen
luistivat tyydyttävästi, jokaisella kun oli niin kyllälti työtä, ettei
joutunut muuta kuin omaansa muistamaan.
Sattui niin, että kevätsuojat tänä vuonna tulivat varhain ja
tavallista rutompaan. Lämpöiset sateet vuorottelivat kuuman,
hautovan päivänpaisteen kanssa ja ne riuduttivat ja tuhosivat lumen.
Jäät lähtivät rynnistäen nopeaan nousevasta Ottanoonsiista; ja
jokaisen purovarren lähtöpaikalta lähtivät tukit liikkeelle mustina
myllertelevinä parvina. Aivan Conroyn leirin alapuolella joki vyöryen
kierti kapean, liuskeriuttojen rikkoman polven. Se oli matalallakin
vedellä kylläkin paha paikka, mutta tulvalla se oli kaikille
jokimiehille pauhaava hirmu. Kun tukkeja kulki vähänkin runsaammin,
oli polvea valppaasti vartioitava, ettei siihen päässyt muodostumaan
ruuhkaa, vesi patoutumaan ja tukit yläjuoksulla hajaantumaan pitkin
soita.
Mutta huolimatta Taavi Loganin ja hänen miestensä vimmatuista
ponnistuksista alkoivat tukit tässä äkkiä ruuhkaantua. Sukeltaen
pystyyn alkoivat jotkut isot pölkyt kuin juntalla lyöden tunkea päätään
pystyjen liuskekerrosten väliin, kestäen siinä kosken painon, kunnes
tuli muita, jotka pönkittivät ne vielä lujempaan. Ruuhka alkoi kosken
keskeltä kahden riutan välistä, jonne oli mahdoton päästä. Muutamassa
minuutissa salpaus ulottui rannasta rantaan ja rajuina maidonvalkeina
suihkuina vesi purskui ja ryöppysi sen läpi. Pölkyn toisensa
jälkeen miehet hakkasivat rannasta irti, mutta ryteikkö ei ottanut
liikahtaakseenkaan. Yläpuolelle keräytyi sillä välin nopeaan pölkkyjä,
jotka puskivat rakennuksen yhä tiukempaan ja kiinteämmäksi ja patosivat
tulvan, kunnes sen ankara jyrinä oli hiljentynyt myllynruuhen toruvaksi
räpätykseksi. Tuossa tuokiossa joki oli tukkoutunut kiinteäksi rannasta
rantaan, satoja syliä ruuhkan rinnasta taapäin; ja ylempänä vesi nousi
niin nopeaan, että se uhkasi muutamassa tunnissa täyttää koko laakson
ja viedä leirin mennessään.
Asiain tällä kannalla ollessa päällikkö, kirves kädessä, kulki suurten
valkoisten suihkujen välitse, ruuhkarintaman kammottavan sekasorron
poikki, kunnes pääsi ryteikön keskelle. Siellä hänen kokenut silmänsä
tuota pikaa keksi ne pölkyt, jotka pitivät rakennusta koossa,
»avainpölkyt», joiksi niitä miehet sanovat. Muutamalla vaarallisella
kirveeniskulla — jotka millä hetkellä tahansa olisivat voineet kukistaa
koko töröttävän röykkiön hänen päällensä — hän merkitsi ne. Palaten
sitten rannalle hän kehoitti kahta vapaaehtoista lähtemään siihen
vaaralliseen hommaan, että hakkaisivat nämä avainpölkyt poikki.
Tehtävä on kaikkein vaarallisin, mitä tukkimiehen uskaliaassa
toimessaan milloinkaan tarvitsee tehdä. Se on niin vaarallinen, että
siihen aina pyydetään vapaaehtoisia. Taavi Logan itse oli saanut
mainetta monen vaarallisen ruuhkan laukaisemisesta niihin aikoihin,
kuin hän vielä oli tavallinen tukkimies; ja kun hän nyt kysyi
vapaaehtoisia, pyrki siihen jokainen naimaton mies, mitä leirissä oli,
lukuunottamatta tietenkään Walley Johnsonia, joka vaillinaisen näkönsä
vuoksi oli moiseen tehtävään sopimaton. Päällikkö valitsi Bird Pigeonin
ja Andy Whiten, koska he olivat käteviä kirvesmiehiä ja lisäksi
taitavat tukkien päällä juoksemaan, kuten oikeat uittajat ainakin.
Huolettoman näköisinä molemmat nuoret miehet sylkäisivät käsiinsä,
tarttuivat kirveihinsä ja juoksivat ruuhkalle sen alareunaa
pitkin. Joka silmä, mitä leirissä oli, tähysti heihin pelokkaassa
mielenkiinnossa heidän käytellessä raskaita kirveitään. Sankarillista
oli näiden kahden työ, suurenmoista urheutta, jonka vertoja
harvoin nähdään millään alalla, mutta tyynesti he vain hakkasivat
keskellä peloittavaa meteliä valtavan hirmurintaman alla. Heidän
velvollisuutensa ei ollut sen vähempi kuin saada ruuhkan kurkottava
rinta päälleen kukistumaan, ja siitä huolimatta, jos suinkin, viime
tingassa nolata kuolema juoksemalla rantaan, ennenkuin sekasorto heidät
alleen hautasi.
Äkkiä, ennenkuin avainpölkyt vielä olivat puoleksikaan poikki
hakatut, päällikön kokenut silmä keksi ruuhkan selän vaipuvan. Hänen
varoituskiljauksensa viilsi puhki vetten kohinan. Kuului samalla
laajaa jyrinää, kuin maanalaista ukkosta, ei olevinaan kovin kovaa,
mutta hämmentäen kuitenkin kaikki muut äänet. Molemmat kirvesmiehet
hyökkäsivät hurjasti rantaa kohden, samalla kuin koko ruuhkarintama
näytti yhdessä hengähdyksessä sortuvan.
Tällä hetkellä kuului kauhistuksen huuto — ja joka sydän seisahtui.
Parinkymmenen sylen päässä vastavirrassa ja ehkä kuusi syltä
rannasta seisoi Ruusa-Lilja pölkyllä. Hän oli kenenkään huomaamatta
innoissaan kiivennyt ruuhkalle kuusen pihkoja etsimään. Mutta nyt,
pölkkyjen liikkeelle lähtiessä, hän oli niin kauhistuksissaan, ettei
yrittänytkään rantaan pyrkiä. Hän vain kyyristyi pölkylleen, piti siitä
kiinni ja parkui.
Kohosi kauhistuksen voihkina. Laukeamisen kammottavat väänteet olivat
jo käymässä. Jokaiselle kokeneelle silmälle oli selvää, ettei ollut
ihmiselle mahdollista lasta saavuttaa, saatikka häntä pelastaa. Yhtä
mieletöntä olisi ollut sitä yrittää, kuin hypätä suoraa päätä myllyn
tuuttiin. Joukko tunkeutui veden rajaan — ja hyppäsi taapäin, lähimpäin
tukkien ponnahdellessa heitä vastaan. Paitsi Walley Johnsonia. Hän
hyppäsi umpimähkään lähimmille pölkyille, mutta suistui sekaan
päistikkaa. Kymmenkunta hellittämätöntä kättä veti hänet kuitenkin
takaisin, vaikka hän hurjasti tappeli vastaan.
Samalla kuin Johnson putosi, kuului rannalta mölisevä raivon ja
tuskan huuto; sitten Puna-McWhan kookas hahmo ampui ohi, hypäten
kauas tukeille. Poikki kammottavan myllerryksen hän hyppi sinne ja
tänne ihmeen varmoin jaloin. Hän saavutti pystyyn painuvan pölkyn,
josta Ruusa-Lilja yhä piti kiinni. Tarttui tytön mekkoon. Pisti hänet
kainaloonsa kuin tilkkunuken. Sitten kääntyi ja hetkisen tasapainoaan
punnittuaan hyppeli takaisin rantaa kohti.
Puhkesi suuri ihmettelyn ja ihastuksen huuto — silmänräpäyksessä
vaietakseen, kun McWhan tiellä pölkky nousi pystyyn ja paiskasi hänet
taapäin. Syvään, hirmuisten jauhettavien pyörteeseen hän upposi.
Mutta yli-inhimillisiltä näyttävin voimin taas pääsi ylös, ponnisti
vettä valuen jaloilleen ja loikki edelleen pitkin, erehtymättömin
harppauksin. Tällä kertaa ei huudettu. Miehet odottivat kurkku kuivana.
He näkivät hänen punakkain kasvojensa kääntyneen liituvalkoisiksi.
Parin jalan päässä rannasta pölkky, jolle hän oli hypännyt, nytkähti
syrjään vähää ennen kuin hän sen saavutti; ilmassa käännähtäen, niin
että lapsi pelastui, hän putosi sen poikki kyljelleen pyörryttävällä
voimalla. Samalla kuin hän kaatui, hyppäsivät päällikkö ja Brackett
ja pari muuta miestä vastaan. He saavuttivat hänet miten kuten
ja täynnään ruhjevammoja, joita eivät huomanneetkaan, saivat
kiskotuksi hänet kalliin taakkansa kanssa kouristavasta hornasta
maalle turvaan. Koskettaessaan jaloillaan kovaa maata McWha vaipui
törmälle tunnottomana, mutta pitäen yhä Ruusa-Liljaa niin lujasti
käsikoukussaan, ettei lasta tahdottu irtikään saada.
Ruusa-Lilja värisi kauhusta, kun hänet maasta nostettiin, mutta
oli muutoin aivan terve. Kun tyttönen näki McWhan makaavan siinä
liikkumatta, silmät kiinni ja valkoiset huulet raollaan, riuhtoi
hän vimmatusti alas päästäkseen. Hän juoksi ja heittäysi maahan
pelastajansa viereen, otti hänen suuret valkoiset kasvonsa pienten
kätöstensä väliin ja alkoi häntä suudella. McWha vähän päästä avasi
silmänsä ja kohottautui suuren suurella ponnistuksella toisen
kyynärpäänsä varaan. Hän näytti olevan hetkisen hämillään katsellessaan
ympärillään seisovia miehiä. Sitten hän katsoi alas Ruusa-Liljaan,
häveliään hellästi hymyillen ja vetäisten tyttöä hiljaa puoleensa.
»Olen oikein — iloinen — että sinä -» hän alkoi tuskallisella
ponnistuksella. Mutta ennenkuin hän sai lausetta päätetyksi, raukesivat
hänen silmänsä ja hän vaipui takaisin hytkähtävällä läähähdyksellä.
Jimmy Brackett sieppasi maasta Ruusa-Liljan huolimatta hänen itkuistaan
ja vastusteluistaan ja kantoi hänet pois pirttiin.