Conroyn leiri joutui heti ensi näkemällä Ruusa-Liljan vallan alle,
antautuen ilman ehtoja hänen kyyneltyneiden sinisilmiensä ja pienen
murheellisen punasuukkonsa ensi vaatimuksella. Leirin päällikkö Taavi
Logan sattui tietämään, kuinka ypöyksinäiseksi lapsi oli jäänyt isänsä
kuoltua, ja hän heti ensimäisenä esitti, että leiri ottaisi hänet
omakseen. Ja täydelleen vahvistaen sen otaksuman, jonka Walley Johnson
oli niin luottavasti julki lausunut vainajan mökissä, kannatti kokki
Jimmy Brackett, jonka osalle pakostakin lankesi päähuoli tästä perheen
lisäyksestä, innokkaasti päällikön ehdotusta.
»Me tahdomme joka mies olla hänen holhoojinaan!» hän sanoi
määräämisvallalla, joka hänen virkaansa kuului, hän kun oli päällikön
jälkeen leirin suurivaltaisin mies. Joka mies kannatti ehdotusta
suurella äänellä, Puna-McWhata lukuun ottamatta; hän istui syrjässä ja
irvisti, eikä hänestä muuta odotettukaan.
Ruusa-Lilja oli leirissä kuin kotonaan heti alun pitäen. Jonkun
päivän hän kaipasi isäänsä, milloin vain hetkenkään sai olla omissa
ajatuksissaan; mutta Jimmy Brackett oli aina valmiina askarruttamassa
hänen mieltään mitä ihmeellisimmillä saduilla sillä ajalla kuin
muut miehet olivat tukkeja hakkaamassa ja vedättämässä. Mutta kauan
suremastakin lakattuaan tyttö öisin silloin tällöin itki tovin isänsä
hyvänyön-suudelmaa muistellessaan. Onneksi lapsen suru on muistoa
lyhyempi; ja Ruusa-Lilja oppi pian toistamaan lauseensa: »Isä-raukan
täytyi lähteä kauas, kauas pois» ilman sitä huulen värähdystä ja
silmäin surua, joka oli niin kipeästi koskenut isojen tukkimiesten
sydämeen, kotokutoisen paidan alle.
Conroyn leiri oli avara pitkulainen hirsirakennus, iso liesi keskellä
lattiaa. Makuulaverit olivat yhdellä seinällä kahdessa rivissä,
toisella seinällä oli lankuista kyhätty pöytä, karkeatekoinen, mutta
jykevä. Toiseen päähän oli oven viereen rakennettu keittiö, joka
tosin oli tavaroita täynnään, mutta siisti ja hyvin järjestetty,
loistavien peltiastiain kirkastama. Päähuoneen sisäpäästä oli toisesta
nurkasta laudoilla erotettu vähäinen makuukomero, tuskin astiakaappia
suurempi. Se oli päällikön yksityinen huone. Siinä oli kaksi kapeaa
vuodetta — toinen päällikköä itseään varten, joka näytti ihan liian
isolta siihen mahtuakseen; ja toinen ainoata vierasta varten, jota
leiri saattoi syyllä odottaa, uutteraa lähetyspappia varten, jonka
tapana oli lumikengillään kerran tai pari talvessa käydä tukkimiesten
etäällä toisistaan olevilla leireillä. Päällikkö paikalla määräsi tämän
vierasvuoteen Ruusa-Liljalle, mutta sillä nimenomaisella ehdolla,
että Johnsonin piti olla lapsenhoitajana ja pitää huolta pienokaisen
makuulle suorimisesta.
Tuskin oli Ruusa-Lilja ollut leirissä viikon päivät, kun McWhan
töykeys häntä kohtaan alkoi harmittaa päällikköäkin, ja päällikkö
oli oikeamielinen mies. Tietysti yleiseen myönnettiin, ettei mikään,
ei laki eikä tapa, velvoittanut McWhata lapsesta välittämään, ja
vielä vähemmän hääräilemään hänen tähtensä muitten mukana. Mutta
Jimmy Brackett lausui julki yleisen mielipiteen, kun hän, McWhan nenä
lautasessa ahnaasti appaessa papuruokaansa, happamesti katsahti tämän
pahaa-aavistamattomaan päälakeen ja kiukkuisesti sanoi:
»Kun se vain _tekisi_ jotakin, jotta saisimme kurituksella opettaa
hänelle säädyllisyyttä!»
Asiaa ei kuitenkaan voinut millään tavalla auttaa, sillä Puna-McWhalla
oli täysi oikeus olla niinkuin tahtoi.
Ruusa-Lilja ei vielä ollut, kuten mainitsimme, viidenkään vuoden
vanha; mutta eräät sukupuolen tunnuspiirteistä olivat hänessä jo
hyvin kehittyneet. Sen jumaloimisen, jonka muu leiri kantoi hänen
pikkuisten jalkainsa juureen, hän otti vastaan kylläkin armollisesti,
— kuten luonnollisen asian. Se kaikki oli hänelle tulevaa. Mutta sitä
paitsi hän tahtoi, että tuo iso, ruma, punapäinen mieskin, jolla oli
niin tylyt harmaat silmät ja kova ääni, olisi hänelle hyvä. Tyttönen
tahtoi, että McWha nostaisi hänet ylös ja istuttaisi häntä polvillaan
ja vuolisi ihmeellisiä puisia koiria ja nukkia ja veneitä ja laatikoita
linkkuveitsellään, samoin kuin Walley Johnson ja muut. Walleyta hän
tuskin viitsi alentua mielistelemäänkään, niin varma hän oli siitä,
että tämä oli hänen oikkujensa ehdoton orja; ja lisäksi, kuten on
valitettavasti tunnustettava, niin vähän hän sydämessään saattoi
suostua hänen kaihisilmäänsä. Tyttönen vain suostui käyttämään hänen
palveluksiaan, melkein kuin hän olisi ollut avulias ja hemmotteleva,
vaikka mielenkiinnoton isoäiti. Kaikille muille leirin jäsenille
—päällikköä lukuun ottamatta, jota hän hieman vierasti — hän jakoi
lapsenrakkauttaan puolueettomasti ja huolettomasti. Mutta Puna-McWhan
mielisuosiota hän kaipasi.
Kun illallinen oli syöty ja piiput täytetty ja sytytetty, niin joku
tavallisesti alkoi laulun — jonkun noista päättömistä yksitoikkoisista
ballaadeista, jotka kuuluvat tukkilaisleirien omituisuuksiin.
Näitä lauluja lauletaan, miten reheviä lienevätkin sanat ja tapaukset,
aina valittavalla mollinuotilla, joka tuntuu hyvin kummalta
laulajain jykevän miehuuden rinnalla. Toiset ovat ylenpalttisen
hempeämielisiä tai uskonnollisia, toisista löyhkää rivous moinen, että
saavat paatuneenkin punastumaan. Kumpikin laatu on leireissä yhtä
suuressa suosiossa, ja kummankin naivisuus on aivan hämmästyttävä.
Yksinkertaiset tukkimiehet eivät vähääkään häpeä pahimpiakaan. He eivät
näy vähääkään huomaavan niiden ylöttömyyttä. Siitä huolimatta tapahtui,
vaikk'ei kukaan sanallakaan kehoittanut, että heti Ruusa-Liljan leiriin
tultua kaikki rivot laulut katosivat tukkimiesten illanvietoista,
ikäänkuin olisivat ne aivan unohtuneet.
Laulettaessa, tupakoitaessa ja velttoa leikkiä laskettaessa Ruusa-Lilja
hiiviskeli toiselta isolta tukkimieheltä toiselle, pienenä ja
huomaamattomana molempien öljylamppujen savun samentamassa valossa.
Mies toisensa jälkeen nosti hänet polvelleen, laski piipun luotaan,
kietaisi hänen silkkimäisiä keltaisia kutrejaan suurien tylppien
sormiensa ympäri ja kuiskaili metsäläissatuja tai lasten hölynpölyä
hänen ruusunpunertavaan pikku korvaansa. Tyttö kuunteli totisena
minuutin tai pari, sitten väänsi itsensä alas lattialle ja lähti
jonkun toisen ihailijan luo. Mutta ennen pitkää hän joutui seisomaan
sen penkin ääreen, jolla Puna-McWha istui, toinen polvi tavallisesti
korkealle nostettuna toisen yli ja leveä selkä vuoteen kulmaa vastaan
nojaten. Jonkun minuutin lapsi seisoi siinä lannistumattomassa
luottamuksessa, hymyillen ja odottaen, että hänet huomattaisiin.
Sitten hän tuli lähemmä, sanankaan lähtemättä hänen muutoin kylläkin
sukkelalta pikku kieleltään, nojautui McWhan polvea vastaan ja
mairitellen katsoi häntä kasvoihin. Jos McWha sattui laulamaan,
sillä hän oli siihen taitoon paremmanpuolinen, niin hän näytti niin
kokonaan kiintyneen tähän hommaansa, että Ruusa-Lilja, kasvoissaan
loukkaantuneen kummastuksen ilme, lopulta hiipi pois jonkun ihailijansa
lohdutettavaksi. Mutta ellei McWha ollut laulun hommissa, niin hänen
pian kävi mahdottomaksi olla tyttöä huomaamatta. Silloin hän äkkiä
katsoi tyttöseen vihaisilla silmillään, rypisti tuuheita kulmakarvojaan
ja kysyi töykeästi: »No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»
Lapsi kiireesti pakeni tätä kovaa ääntä ja vihaista silmää, pakeni
kerrassaan huoneen toiseen päähän, ja joskus suuri kyynel etsi
tietään pitkin toista tai toista poskea. Moisen kokemuksen jälkeen
hän tavallisesti lähti Jimmy Brackettin luo, joka lohdutti häntä
joillakin sormiin takertuvilla makeisilla ja koetti tuhota McWhan
murhaavilla katseillaan. McWha tavallisesti vastasi virnistyksellä,
ikäänkuin ylpeänä siitä, että oli niin helposti ajanut käpälämäkeen
pikku vastustajansa. Hän oli huomannut, että nimi »Keltapää» oli
pettämätön puolustus-ase, Ruusa-Lilja kun piti sanaa hävyttömyytenä.
Hänen nurjaa luontoaan näytti jopa huvittavan nolata Ruusa-Lilja sillä
nimityksellä, josta tämä kaikkein vähimmän piti. Sitä paitsi se samalla
oli sivuletkaus muille siitä, että he kohtelivat tyttöä niin »imelästi».
Mutta vaikka McWhan tylyys hetkeksi nolasikin Ruusa-Liljan, niin näytti
tyttönen seuraavalla kerralla jo unohtaneen sen. Illan toisensa jälkeen
hän hiipi miehen polven luo, kosiskellen tämän huomiota; ja illan
toisensa jälkeen hänen täytyi masentuneella mielellä peräytyä. Mutta
kerran oli McWhan vuoro tulla nolatuksi. Tyttönen oli saanut palkakseen
tavanmukaisen tylyn kysymyksen:
»No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»
Mutta tällä kertaa tyttö piti paikkansa, vaikka värisevin huulin.
»Keltapää ei ole minun nimeni», hän selitti lapsellisen kohteliaasti,
»vaan Ruusa-Lilja; ja minä ajattelin, että te _ehkä_ tahdoitte ottaa
minut polvellenne istumaan yhdeksi lyhyeksi pikku minuutiksi vain.»
Sangen ihmeissään McWha katseli ympärilleen, tyhmistyneesti irvistäen.
Sitten hän kiukusta punastui, älytessään äkillisen hiljaisuuden
vaatimuksen. Katsoen sitten julmistuneena odottavan Ruusa-Liljan pikku
kasvoihin hän tiuskasi: »Tuskinpa vain!» ja nousi seisomaan, työntäen
hänet tuimasti syrjään.
»Piruko sitä riivaa?» mutisi Bird Pigeon Walley Johnsonille, sylkäisten
harmistuneena lieden alustaan. »Se olisi lyönyt lasta, jos olisi
uskaltanut, niin häijysti se siihen katsoi!»
»Antaapahan koettaa!» vastasi Johnson hampaittensa välistä ja
katseella, jolle hänen kaihisilmänsä antoi salaperäistä uhkausta.
Mutta pian McWha taas istahti vanhalle paikalleen ja oli kuin ennenkin.
Ruusa-Lilja karttoi häntä kaksi iltaa, mutta kolmantena vanha viehätys
sai loukkaantumisesta vallan. McWha näki hänen tulevan ja havahtuen
rupesi heti laulamaan kovan äänensä koko voimalla.
Laulu oli hyvin tunnettu, eikä siinä ollut mitään, jota tytön olisi
tarvinnut punastua; mutta siinä oli kovin viljalti kaikenlaista
semmoista törkyä, joka näyttää erottumattomasti kuuluvan tukkilaisten
elämään ja olevan kuin heidän toinen äidinkielensä. Jos joku muu kuin
McWha olisi laulun aloittanut, niin ei siihen olisi kenelläkään ollut
mitään virkkamista; mutta asiain tällä kannalla Walley Johnson paikalla
nosti hälinän. Hänen yliherkän valppautensa kannalta nähden McWha
lauloi tuota laulua »vain lapsen mieltä pahoittaakseen». Hänen päähänsä
ei pälkähtänyt se ajatus, ettei lapsi luultavasti ymmärtänyt laulusta
sanaakaan. Nousten seisomaan uunin takaa penkiltään hän ärjäisi
savuisen huoneen poikki: »Heitä jo, Puna!»
Laulu lakkasi. Jokainen katsoi Johnsoniin kysyvästi. Useita minuutteja
vallitsi hiljaisuus, jota vain jalkain levoton liikuttelu häiritsi.
Sitten McWha hitaasti nousi ylös, silmäkulmat pörhöllään ja vihaiset
silmät kiiluen kuin neulan nenät. Ensin hän kääntyi Johnsonin puoleen.
»Mitä p— se sinua liikuttaa, mitä minä laulan?» hän kysyi, aukoen ja
sulkien suurta kouraansa.
»Kyllä minä näytän, mitä», alkoi Johnson tuikealla äänellä. Mutta
päällikkö puuttui nyt asiaan. Taavi Logan oli rauhan mies, mutta hän
oli isäntä leirissään. Sitä paitsi hän oli oikeamielinen mies, ja
Johnson oli riidan alkanut.
»Tuki suus, Walley!» hän tiuskasi terävään kuin piiskalla sivaltaen.
»Jos tässä leirissä täytyy riita aloittaa, niin teen minä sen itse,
älkääkä te, pojat, sitä kukaan unohtako!»
McWha vetosi häneen kiukkuisesti.
»Sinä olet päällikkö, Taavi Logan, ja olkoon vain niin kuin sanot minun
puolestani», hän sanoi. »Mutta kun sinä _olet_ päällikkö, niin minä
kysyn sinulta, onko tämä tukkileiri, vai hartauskokous? Walley Johnson
menköön helvettiin; mutta jos _sinä_ sanot, että me emme saa laulaa
muuta kuin virsiä, niin olkoon virsiä minun puolestani — siksi kuin
minä pääsen semmoiseen leiriin, jossa on miehiä eikä lapsenpiikoja.»
»Tuo on kaikki oikein, Puna!» sanoi päällikkö. »Minä ymmärrän, että
sinä suutuit, kun Walley niin pahasti sinut keskeytti! Hänellä ei
ollut oikeutta keskeyttää sinua, eikä syytäkään. Tämä ei ole mikään
hartauskokous. Pojilla on oikeus kirota niin paljon kuin haluttaa.
Semmoinen leiri olisi näihin aikoihin luontoa vastaan, jossa pojat
eivät saisi kirota, pian siinä jokin kohta repeisi. Eikä pojilta
voi vaatia, että he käyvät varpaillaan ja puhuvat siirappia pienen
keltatukkaisen tyttölapsen vuoksi, joka on tullut tänne vanhaa
leiriämme ilostuttamaan. Se olisi järjetöntä! Meidän ei tarvitse muuta
muistaa, kuin vain tämä — _ei mitään ruokotonta!_ Siinä kaikki, pojat.
Koetetaan tulla toimeen ilman sitä.»
Kun päällikkö puhui, niin hän mielellään sanoi sanottavansa juurta
jaksain. Kun hän oli päättänyt, niin ei kenellään ollut sanaakaan
sanottavaa. Kaikki olivat tyytyväisiä paitsi Johnson; ja tämän
ei auttanut muuta kuin pitää hyvänään. Seurasi muutaman sekunnin
painostava hiljaisuus. Sen rikkoi Ruusa-Liljan pehmeä kimakka ääni. Hän
oli seisonut päällikön edessä ja katsonut häntä pelokkaan tarkkaavasti
kasvoihin hänen puhuessaan.
»Mitä te sanoitte, Taavi?» hän kimitti, kädet selän takana ristissä.
»Se puhui semmoista, joka ei vähääkään koskenut sinua, Ruusa-Lilja!»
sanoi Johnson, siepaten lapsen syliinsä ja kantaen hänet vuoteeseen
kesken naurun meteliä, joka pelasti Taavi Loganin vastauksen pulasta.
Joksikin aikaa Ruusa-Lilja nyt jätti McWhan rauhaan, jopa niin
huomattavasti, että näytti siltä, kuin Walley Johnson tai Jimmy
Brackett olisivat häntä siihen kehoittaneet. Tosin tyttö edelleenkin
loi häneen rukoilevia soimauksen silmäyksiä, mutta aina matkan päästä.
Semmoiset vetoamiset kilpistyivät McWhan karkeasta käsityksestä kuin
vesi biisamirotan nahasta. Hänellä ei ollut mitään »tyttöä vastaan»,
kuten hän tahtoi saada ymmärretyksi, jos tämä vain pysyi hänestä
erillään. Mutta todellisena naisena ei Ruusa-Lilja suinkaan tuntenut
itseään voitetuksi, päinvastoin. Hän vain odotti aikaansa. Bird Pigeon,
joka oli kylän keikareita, ymmärsi tämän ja sanoi sen herättäen sillä
Walley Johnsonin oikeutetun vihan.
»Puna-McWhassa ei ole mitään, josta Ruusa-Lilja välittäisi hölyn
pölyäkään, paitsi se, ettei häntä saa!» sanoi Bird. »Nainen hän jo on,
vaikk'ei olekaan kuin viiden vuoden vanha!»
Johnson kiinnitti häneen ymmälle saattavan silmänsä ja vastasi
musertavasti:
»Sinä luulet paljonkin tietäväsi naisista, Bird Pigeon. Mutta
Ruusa-Liljasta ei tulekaan koskaan semmoista naista, kuin se sinun
sorttisi on!»
Kului lähes viikko, ennenkuin Ruusa-Lilja sai uuden tilaisuuden käydä
McWhan tylyjen puolustuslaitosten kimppuun. Tällä kertaa hän teki oman
viattoman sydämensä käsityksen mukaan aivan vastustamattoman yrityksen
nurjamielisen tukkimiehen suosion voittaakseen. Sattui niin, että
hän samalla ilmaisi salaisuudenkin, jota päällikkö ja Walley olivat
syyntietoisella huolella pitäneet takanaan aina siitä pitäen kuin hän
leiriin tuli.
Sattui niin, että päällikön ja Johnsonin täytyi kummankin olla leiristä
poissa eräs yö seuraavaan aamuun saakka, heidän kun oli raivattava
Haarapurolle uusi tukinlähtöpaikka. Kun siis tuli se aika, että
Ruusa-Lilja oli suorittava nukkumaan, niin kuului tämä kunniatehtävä
luonnollisesti Jimmy Brackettille. Ruusa-Lilja meni hänen kerallaan
kylläkin mielellään, ei kuitenkaan kuin vasta hetken epäröityään,
jolla hetkellä hänen silmänsä vaistomaisesti kääntyivät McWhan leveään
punakkaan naamaan, joka hohti savupilven takaa.
Jimmy Brackett hyvitteli itseään sillä luulolla, että hän
lapsenhoitajana oli sangen onnistunut — kunnes tuli se hetki, että
Ruusa-Lilja oli vuoteeseensa peitettävä. Silloin tyttö nousikin
seisomaan ja katsoi häneen juhlallisen kysyvästi.
»No, missä vika, mesimarjaseni?» kysyi Brackett levottomana.
»Te ette ole luettanut minulla rukousta!» vastasi Ruusa-Lilja, moitteen
soinnahdus äänessään.
»Häh? Mitä se on?» änkkäsi Brackett, hätääntyen niin, että aivan unohti
tavallisen malttinsa.
»Ettekös te tiedä, että pikku tyttöjen tulee lukea rukouksensa,
ennenkuin menevät maata?» tyttönen kysyi.
»En!» vastasi Brackett, niinkuin asia olikin, ihmetellen itsekseen,
miten hänen oli tästä odottamattomasta pulasta selviydyttävä.
»Walley Johnson aina luettaa minulla!» jatkoi lapsi, silmät sangen
suurina, punnitessaan Brackettin puutteellisuuksia ankarassa pikku
vaa'assaan.
Brackett hairahtui naurahtamaan ajatellessaan, että hän nyt saisi tehdä
pilkkaa päälliköstä ja Walleysta. Tämä naurahdus ratkaisi asian.
»Te luultavasti ette tiedäkään, Jimmy, kuinka ne on luetettava!»
tyttö sanoi taipumattomana. Ja kooten sinisen kotokutoisen yöhameensa
helmat, niin että hänen pienet punaiset villasukkansa ja valkoiset,
hirvaannahkaiset mokkasiininsa näkyivät, hän sipsutteli isoon meluiseen
pirttiin.
Niin heleän viehkeä hän oli, kullanpellavaiset hiukset päälaelle
solmuun sidottuina, etteivät sekaantuisi, että pirtti paikalla vaikeni
ja joka silmä kääntyi häneen. Vähääkään ujostelematta tätä tarkastelua
hän tyynesti kulki huoneen toiseen päähän ja sitten sen poikki McWhan
penkille. Tämä kun ei voinut olla häntä huomaamatta ja lisäksi suuttui
siitä, kun tunsi olevansa hämillään, koetti tuijottaa tyttöön sitä
julmemmin. Mutta Ruusa-Lilja luottamuksella ojensi hänelle kätensä.
»Minä annan teidän luettaa rukoukseni», hän sanoi kirkkaalla
lapsenäänellään, joka kantoi joka tavun huoneen etäisimpäänkin soppeen.
Häijy liekki leimahti McWhan silmissä ja hän hyppäsi seisomaan,
työntäen tytön tylysti tieltään.
»Tämä on Jimmy Brackettin vehkeitä!» hän ärjäisi. »Hän se on lasta
yllyttänyt, kirottu mies!»
Koko pirtti purskahti naurunrähäkkään hänen vihansa nähdessään.
Siepaten lakkinsa naulasta McWha vihapäissään lähti ulos talliin,
paiskaten oven kiinni perässään.
Nauraessaan sitä, kuinka nolosti McWhalle kävi, tukkimiehet aivan
unohtivat Ruusa-Liljan tunteet. Sekunnin tai pari tämä seisoi
liikkumatta, suu ja silmät selkisten selällään hämmästyksestä.
Sitten hän, yhtä paljon loukkautuen kaikkien naurusta kuin McWhan
töykeydestäkin, puhkesi itkemään ja seisoi siinä epätoivon kuvana
molemmin käsin kasvonsa peittäen.
Kun miehet huomasivat tyttösen luulevan heidän häntä nauravan, tukkivat
he suunsa hämmästyttävän nopeaan ja kokoontuivat hänen ympärilleen.
Toinen toisensa jälkeen nosti hänet syliinsä, koettaen häntä lohduttaa
hyväilyillä ja kaikenlaisilla lupauksilla. Tyttö ei kuitenkaan tahtonut
näyttää kasvojaan ainoallekaan heistä, eivätkä hänen epätoivoiset
nyyhkytyksensä lakanneet, ennenkuin Brackett tunkeutui joukon läpi ja
purkaen tolkuttomia morkkaushuudahduksia heitä kaikkia vastaan kantoi
tytön takaisin makuuhuoneeseen. Hänen tullessaan sieltä parinkymmenen
minuutin kuluttua, ei kukaan kysynyt Ruusa-Liljan rukouksia. Mitä taas
Ruusa-Liljaan tulee, niin olivat hänen tunteensa tällä kertaa niin
syvästi solvaistut, ettei hän enää katsonutkaan McWhahan.