Raskasta oli keli Ylä-Ottanoonsiin reitillä. Kyliltä oli tukkilaisten
leiriin neljän päivän kova vedätysmatka ja kaksi tukkimiestä
parhaillaan päätteli kolmannen päivän taivalta. Edellimäisen kuorman
edellä rämpi kookas Puna-McWha, leveä leuka tiukkana ja pienet harmaat
silmät uupumuksesta kiukutellen, etsi ja avasi tietä puhki paksun
lumen. Puna-McWhan suuri suku oikeastaan oli niin mustaveristä, että
heitä sanottiin »Mustiksi McWhoiksi», mutta tämä oli tulipunaisine
hiuksineen ja isoine punakkoine kasvoineen ainoa poikkeus, ja tämä
hänen ulkonaisen ihmisensä erikoisuus se näytti ainiaksi hapattaneen
hänen mielensä. Mutta hyvä tukkimies hän oli ja hyvä ajomies, ja
luottavaisina kuin koirat seurasivat parihevoset hänen kintereillään.
Toista kuormaa ajoi pitkä, laihaleukainen, yks'silmäinen tukkimies,
nimeltään Jim Johnson, jota kaikki siitä huolimatta sanoivat
»Walleyksi». Hänen sokea silmänsä kun oli omituisen valkoinen,
melkein kuin maitoposliini, oli häntä ruvettu sanomaan »Wall-eyeksi»
(valkosilmäksi); mutta koska hän oli yleiseen suosittu mies ja hänellä
tästä erikoisesta asiasta oli sangen jyrkkä mielipide, oli liikanimi
lievennetty Walleyksi.
He vedättivät kahteen mieheen ruokavaroja Conroyn leiriin Vähälle
Ottanoonsiin järvelle. Ääneti, lukuunottamatta valjaitten natinaa ja
kalahtelua sekä poljetun lumen pehmeää »tuhutt, tuhuttia», ponnisteli
pieni retkikunta äänettömässä yksinäisyydessä. Puiden — lehdettömien
koivujen ja hajallisten, tummanviheriäin kuusien — välitse valui
hämärtävän talvi-iltapäivän autiota, kellervänviolettia valoa. Valon
sammuttua metsän kujanteissa aavemaiseksi harmajaksi molemmat valjaikot
selviytyivät eräästä tien mutkasta ja alkoivat laskea alas jyrkkää
rinnettä, joka johti Joe Goddingin yksinäiselle mökille Palaneen joen
niityille. Nyt tuli mökin tumma ulkoreuna näkyviin avoimen raivion
kalpeutta vastaan.
Mutta ikkunassa ei ollutkaan valoa. Eikä hengähtänyt puusavun kodikas
kitkeryys tervetuloa purevassa pakkasessa. Mökki näytti oudostuttavan
hylätyltä.
»Noh noh!» hoputti McWha terävään ja vilkaisi taakseen Johnsoniin,
kiukkuinen aavistus silmissään. Valjaikot pysähtyivät, kaikkia
kulkusiaan ravistellen.
Äkillisestä äänettömyydestä kuului sitten lapsen heikkoa ääntä,
epätoivoista itkua.
»Täällä on asiat hullusti!» murahti McWha, jolta lämpöisen illallisen
toiveet äkkiä raukesivat.
Hänen puhuessaan Walley Johnson juoksi sivu ja loikki mäkeä alas kuin
hirvi pitkin honteloin askelin.
Puna-McWha tuli perässä kuormain keralla kiirettä pitämättä. Hän
kammoksui kaikkea tunteellisuutta. Ja hänen teki mielensä pitää itseään
loukattuna.
Itku oli lakannut hänen saapuessaan tuvan ovelle. Sisällä hän
tapasi Walley Johnsonin polvillaan lieden edessä, kiireellä tulta
sytyttämässä. Hänen nuttuunsa käärittynä ja hänen käsivarrestaan
kiinni pitäen, ikäänkuin peläten hänen jättävän, seisoi pienoinen
pellavatukkainen lapsi, ehkä viiden vuoden ikäinen. Mökki oli kylmä,
melkein yhtä kylmä kuin ulkona paukkuva pakkanenkin. Keskellä lattiaa
venyi kangistuneena Joe Goddingin pitkä ja hoikka ruumis, päällään
sikin sokin kasattuja vuodevaatteita, joilla pienokainen oli koettanut
sitä lämmittää ja eloon herättää.
Puna-McWha tuijotti hetken ääneti, kumartui sitten, tutki kuolleen
kasvoja ja tunnusteli hänen rintaansa.
»Kuollut kuin silli!» hän mutisi.
»Niin on! se vanha nälkäkurki!» vastasi Johnson, hommastaan katsomatta.
»Sydän?» kysäisi McWha lyhyeen.
Johnson ei vastannut, ennenkuin liekki oli tarttunut sytykkeihin ja
herttaisella humulla noussut avoimesta liedestä hormiin.
»En tiedä siitä mitään», hän sanoi. »Mutta hän on ollut kuolleena jo
jos kuinka kauan! Ja tuli sammunut! Ja lapsi puolikuolleena vilusta!
Hänenkin kaltaisensa sairas mies, kun piti lasta täällä yksinään
luonaan tuolla tavalla!»
Ja hän loi vainajaan jyrkästi moittivan katseen.
»Ei siitä ollut koskaan paljon mihinkään koko Joe Goddingista!» mutisi
McWha, alati moittivana.
Tukkimiesten pohtiessa tilannetta lapsi, hienopiirteinen sinisilmäinen
tyttö, katseli heitä heleän hiuskuontalonsa alta, vuoroin toista ja
toista. Walley Johnson se oli vihdoin kuullut hänen kauan kestäneet
valituksensa, puristanut hänet rintaansa vasten, kietonut hänen
ympärilleen vaatetta, säälitellyt häntä, karkoittanut pois kauhut.
Mutta tyttö ei mielellään katsonut häneen, vaikka hänen näivettyneet,
kalvakat kasvonsa olivat voimakkaat ja ystävälliset.
Ihmiset halusta haastelevat kaikenlaisia yleisyyksiä lasten
välittömästä havaintokyvystä. Todellisuudessa eivät lapset kuitenkaan
ole vanhempia ihmisiä paremmat pintapuolisen ja väärän arvostelun
puolesta. Lapsi katseli suojelijansa sokeaa silmää, kääntyi sitten
pois ja kulki sivuittain McWhan luo, ojentaen miellytellen toista
kättään. McWha väänsi happamesti suutaan. Ei ollut näkevinäänkään
pienoista kättä, vaan sukkelaan vältti sen. Kumartuen kuolleen yli hän
nosti hänet maasta, oikoi hänet kunnolla vuoteeseensa ja verhosi hänet
kokonaan peitoilla, niin ettei häntä näkynyt.
»Suotta sinun on olla lapselle noin tyly, kun se pyrkii ystäväksesi!»
nuhteli Walley, pienokaisen kääntyessä takaisin hänen puoleensa,
hämmästynyt ilme kyyneltyneissä sinisilmissään.
»Ne ovat kaikki samanlaisia, olipa niillä ikää kuusi, kuusitoista tai
kuusikymmentäkuusi vuotta!» huomautti McWha ivallisesti, astuen ovea
kohti. »Minä en niitä kaipaa! Pidä sinä hänestä huoli! Minä hoidan
hevoset.»
»Älkää puhuko niin kovaan», pyysi pienokainen. »Herätätte isän.
Isäparka on kipeä!»
»Voi sinua raukkaa!» mutisi Johnson, painaen hänet suurta rintaansa
vastaan, säälin pistos sydämessään. »Ei, emme me herätä isää. Kerro
nyt, mikä sinun nimesi on?»
»Isä sanoi minua Ruusa-Liljaksi!» vastasi lapsi, leikkien Johnsonin
liivinnapilla. »Tuleeko hänen nyt lämmin? Hän oli niin kylmä eikä
puhunut mitään Ruusa-Liljalle.»
»Vai Ruusa-Lilja!» toisteli Johnson. »Annetaan isän olla rauhassa, hän
on niin sairas! Tehdään me yhdessä illallista.»
Tupa oli nyt lämminnyt, ja varpaillaan Johnson ja Ruusa-Lilja
kulkivat hommissaan, kattoivat pöydän, keittivät teen ja käristivät
silavan. Kun Puna-McWha tuli navetasta ja tömisteli lunta jaloistaan,
sanoi Ruusa-Lilja »Hsh!», laski sormen suulleen ja loi tarkoittavan
silmäyksen vuoteessa olevaan liikkumattomaan isäänsä.
»Meidän pitää antaa hänen maata, sanoo Ruusa-Lilja», ilmoitti Johnson
juhlallisuudella, joka koski McWhankin myötätunnottomaan tajuntaan ja
sai hänet murahtamaan, että kyllä hän tietää.
Kun illallinen oli valmis, viivytteli Ruusa-Lilja minuutin tai
pari hänen luonaan, ennenkuin veti tuolinsa pöydän luo. Tyttö
silminnähtävästi aikoi suoda hänelle sen suosion, että istuisi hänen
viereensä ja antaisi hänen leikata lihan. Mutta huomatessaan, ettei
McWha katsahtanutkaan häneen, hän huoahti syvään ja istahti Johnsonin
viereen. Aterian jälkeen, kun vielä astiatkin oli pesty, hän salli
Johnsonin suoria itsensä nukkumaan pieneen vuoteeseensa, joka oli
uunin vieressä. Hän halusi suudella isäänsä kuten tavallisesti, ennen
maatamenoaan; mutta kun Johnson intti, että isä siitä heräisi ja että
se oli hänelle paha, niin tyttönen kyynelsilmin myöntyi; ja he kuulivat
hänen nyyhkyttävän, kunnes nukkui.
Lähes tuntikauden molemmat miehet vaieten tupakoivat, höyryävät jalat
liedellä, selkä pitkään vainajaan päin, joka liikkumatonna makasi
vuoteessaan. Viimein Johnson nousi ylös ja ravisteli itseään.
»Niin no», hän hitaasti päätteli, »meidän täytynee tehdä Joe-raukan
puolesta mitä voimme.»
»Onkos hän jättänyt meille valitsemisen varaa!» ärähti McWha.
»Emme kai voi jättää häntä tänne huoneeseen», jatkoi Johnson epäröiden.
»Emmepä tietenkään!» vastasi McWha. »Jäisi tänne aina kummittelemaan,
eikä antaisi meillekään rauhaa. Annamme hänelle tukkimiehen korjuun,
kunnes päällikkö voi lähettää viemään ruumiin kylään, jotta pappi saa
sen maahan siunata.»
He siis käärivät Joe Godding-rukan öljyvaatteeseen, joka oli kuorman
peittona, ja hautasivat hänet syvälle lumeen mökin taa suuren jalavan
alle, kasaten hänen päälleen sitten ison pinon halkoja, etteivät ketut
eivätkä villikissat pääsisi hänen yksinäistä untaan häiritsemään, ja
pystyttäen viimein pinon päälle jonkinmoisen ristin sen merkitystä
ilmaisemaan. Kevyemmällä mielellä he sitten palasivat takaisin tupaan
valkean ääreen, joka näytti palavan rattoisammin nyt, kun oli päässyt
entisen isännän kolkosta läsnäolosta.
»Entä mikäs tyttöparalle neuvoksi — Ruusa-Liljalle?» alkoi Johnson.
Puna-McWha otti piipun suustaan ja sylkäisi täsmälleen hella-arinan
rakoon merkiksi siitä, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä tästä
tärkeästä asiasta.
»Kylällä on puhuttu, ettei Joe Goddingilla ole maailmassa ainoatakaan
omaista, paitsi tämä lapsi», jatkoi Johnson.
McWha nyökkäsi välinpitämättömästi päätään.
»Niin no», jatkoi Johnson, »mitäs muuta me voimme tehdä, kuin viedä
hänet nyt leiriin. Ehkä päällikkö sitten lähettää hänet takaisin
kylään, kun ruumiskin viedään. Taikka ehkä hän antaa poikain pitää
hänet leiriä ilostuttamassa, kun alkaa ikävältä tuntua. Minä arvelen,
että kun pojat saavat nähdä hänen suloiset kasvonsa, niin he mielellään
vaikka joka mies rupeavat hänen holhoojikseen.»
McWha sylkäisi jälleen täsmälleen arinan rakoon.
»Minä kyllä en tykkää siitä, että leirissä pidetään pieniä, mutta tee
kuin tahdot Walley Johnson» hän nurkuen vastasi. »Mutta se olkoon
nyt kerta kaikkiaan sanottu, etten minä ole enkä rupea kenenkään
holhoojaksi, jolla on hameet päällään! Mutta minä ajattelen tuota
vanhaa lehmää, ja kanoja, joita näkyä olevan navetassa orrella.»
»Ne ovat kaikki Ruusa-Liljan, ja seuraavat hänen kanssaan huomenna
leiriin», vastasi Johnson päättävästi. »Kerromme tyttörievulle, että
hänen isänsä vietiin yöllä pois, kun hän oli niin kipeä, eikä voinut
puhua kenenkään kanssa, ja että me olimme luvanneet pitää hänestä
huolta, kunnes isä palaa takaisin! Ja niin se kyllä onkin», hän lisäsi,
äänessä äkkinäinen hellyyden ja säälin liikutus.
McWha ivallisesti naurahti tätä mielenliikutuksen oiretta. Kopauttaen
sitten piippunsa tyhjäksi hän alkoi täyttää liettä yöksi ja levitti
peitteensä sen viereen permannolle.
»Jos tahdotte tehdä leiristä lastentarhan», hän murahti, »niin miks'ei
minun puolestani!»