III.

Lähtiessään kylille pyrkimään Taavi Patton huomasi lumikenkäkelin

niin hyväksi, purevan pakkasen niin virkistäväksi ja oman sydämensä

toivosta ja terveydestä niin kevyeksi, että hän kykeni tekemään matkan

vähemmässä kuin puolessatoista päivässä. Neljän tunnin unet hän oli

suonut itselleen tästä ajasta, nukkuen vanhassa tukkilaismajassa tien

vieressä. Kylässä oli, eikä se ollut siitä vähän ylpeä, montakin

sekatavaran kauppaa, joista saattoi ostaa vaikka mitä lapsen

kalistimesta pussilantaan tai makuuhuonesisustukseen asti, ja hänen

oli varsin helppo kerätä kaikenlaista kirkkaanväristä pikkurihkamaa ja

niiden keralla arvokkaampiakin lahjoja, joiden hän arveli käyvän yhteen

Lideyn toiveitten kanssa. Käydessään vaimonsa kodissa oli sielläkin

jokaisella joku pieni lisä hänen Santta Klaun kantamukseensa, oli sekä

Marin että pienokaisen varalle; ja ilomielin hän ajatteli, mikä joulu

siitä tulisi heidän yksinäisessä erämaan mökissään. Vaimolleen hän oli

ostanut pari kolme lahjaa; ja kun hän nakkasi tavaramytyn selkäänsä,

lyhentäen viilekkeitä ja sitoen sen tiukkaan, ettei se päässyt

hölskymään hänen nopeaan astuessaan, niin hänen täytyi tunnustaa, ettei

se ollut mikään kevyt kuorma. Mutta hänen sydämensä oli sitä kevyempi.

Sinä yönä hän nukkui vain kaksi tuntia vanhassa tukkilaismajassa,

aikoen heti puolenpäivän aikaan päästä kotiin. Mutta aamulla alkoi olla

kaikenlaisia vastuksia. Myttyyn ensin ilmestyi, niinkuin myttyihin

enimmäkseen tapaa ilmestyä ilman huomattavaa syytä, joku pakkula,

joka hellittämättä hieroi hänen olkaansa. Tavan takaa hän pysähtyi,

koettaen sitä korjata. Mutta siitä ei tullut apua. Vihdoin hänen täytyi

pysähtyä, avata myttynsä ja sovittaa uudella tavalla joka esine,

ennenkuin se alkoi selkään sopia.

Kun hän puolen tuntia myöhemmin poikkesi polulta jonkun askelen

juodakseen kumpuavasta lähteestä, joka pysyi sulana kovimmillakin

talvipakkasilla, tarttui lumikenkä lumen peittämään oksaan, niin

että hän kompastui ja samalla lumikengän sanka katkesi. Äkeässä

malttamattomuudessaan hän vain pikimmältään korjasi vian, sen verran

että kotiin pääsisi. Mutta korjaus oli niin hatara, että se jo toisella

maililla hajosi. Taavilla ei ollut muuta neuvoa kuin pysähtyä sen

verran, että ennätti korjata kunnolla. Sitä varten hän leikkasi saarnen

kappaleen ja siitä vuoli pari ohutta sitkeää lastaa, sitoen sitten

taittuneen kohdan lujasti vankalla lohisiimalla, joka hänellä aina oli

mukanaan. Näinkin hän käsitti, että hänen täytyi kulkea varovasti ja

sääliä korjattua kohtaa. Ja pian hänen täytyi itsekseen myöntää, että

hän vasta myöhään illallisen ja Lideyn maatamenoajan jälkeen kotiin

ennättäisi.

Kuun noustessa hän sai seurakseen varjonsa, jättiläismäisen, kumman

muotoisen haamun, joka ihmeellisesti hyppeli lumella hänen edessään.

Kuun noustua korkeammalle hyiselle taivaalle varjo lyheni ja alkoi

käytellä itseään järkevämmin. Ponnistaen kovapintaisesti edelleen,

liian uupuneena ajatellakseen, Taavi huvikseen katseli varjon kummia

temppuja, jotka näyttivät osaksi aiheuttavan hänen lumikenkäinsä

kirpeän soinnahtelun.

Tästä huolettomasta haaveilusta Taavin äkkiä herätti äänen henkäys,

joka metsän kautta ajelehti häntä kohti. Se oli pitkää, valittavaa

luikkuuta, joka syystä tai toisesta karmi hänen hiusjuuriaan. Hän ei

osannut sanoa, mikä se mahtoi olla. Mutta hän tunsi, ettei se voinut

olla mitään inhimillistä. Mutta se lähti jostakin kodin tältä puolelta;

ja vaistomaisesti hän kiirehti askeliaan, mielihyvällä ajatellen

lämmintä kodikasta tupaa, joka hänen rakkaitaan suojasi.

Tuota pikaa sama pitkäveteinen luikkuu kuului uudelleen, ja se oli

lähempänä, selvempää ja vavahtelevaa. Taavi oli ennenkin kuullut

susia, sekä Labradorissa että Lännessä. Ellei hän olisi varmaan

tiennyt, ettei susia oltu tässä osassa maata nähty, ei kuultu, niin

hän olisi voinut vaikka vannoa, että ääni oli susilauman ajoluikkuuta.

Mutta sehän oli mahdotonta. Tuskin hän kuitenkaan oli tullut tähän

päätökseen, ennenkuin ääni kuului uudelleen. Taavi muutti nyt mieltään,

vaikka vastahakoisesti. Että ääni oli susilauman, se ei ollut vain

mahdollista, se oli varmaa. Hänen mieltään harmitti se ajatus, että

nämä ahnaat rosvot olivat maahan osanneet.

Taavin tottuneet korvat tuota pikaa selvittivät, että sudet tulivat

suoraan häntä kohti. Mutta samalla hän myös älysi, että niillä oli

saalis ajettavanaan. Taavi halveksi susia, kuten idän metsäkansa

yleiseenkin, ellei niitä ollut hyvin suurta laumaa; ja tämä lauma

taas oli pieni, niin hän tuota pikaa päätti. Hän ei luullut, että ne

uskaltaisivat käydä hänen kimppuunsa. Mutta siitä huolimatta hänen

täytyi tunnustaa mahdolliseksi, että ne ehkä ankaran nälän pakosta

unohtaisivat ihmispelkonsa. Hän ei kuitenkaan vähääkään epäillyt,

ettei kirves siinä tapauksessa olisi aivan riittävä puolustusase.

Mutta hänellä oli nyt kiivas kiire ennättää kotia. Häntä ei vähääkään

haluttanut tulla pysäytetyksi ja tappeluun pakotetuksi. Hetkisen

hän ajatteli, kiertäisikö metsän kautta, jättäen näille yöllisille

rosvoille väljältä tilaa. Sitten hän muisti vialliset lumikenkänsä.

Lumi oli metsässä sangen pehmeää ja siellä lumikenkä ehkä taas

rikkoutuisi. Oliko hän sitten niin huono mies, että muutama susihurtta

hänet pakottaisi tieltä väistymään? Lumikenkä ratkaisi asian. Hän

puri hammasta, päästi irti kirveensä ja ponnisti eteenpäin. Susilauma

oli nyt niin lähellä, että sen ulvontaan aivan hukkui yksi ainoa

viiltävä »Isä!» huuto, joka muutoin olisi hänen korviinsa kantanut.

Ulvonnalla oli nyt lisäksi uusi sävy, jonka Taavin korva selitti siten,

että saalis nyt oli näkyvissä. Sitten meteli äkkiä taukosi, jotakuta

kärsimätöntä haukahdusta lukuun ottamatta.

»Mikä lieneekin, jota ajavat, nyt se pääsi pakopaikkaan», sanoi Taavi

itsekseen. »Ja tuohon vanhaan mökkiin!» hän sanoi, nähdessään pienen

raivion edessään.

Nähdessään susien huomion kokonaan kiintyneen hommaansa hän ääneti

hiipi eteenpäin aivan metsän reunaan. Riippuvan hemlokkikuusen takaa

kurkistaen hän näki mökin katon, puoleksi avoimen, lumen melkein umpeen

tukkiman oven ja sudet ympäri kuljeskellen ja haistellen, pysyen siitä

kuitenkin muutaman askelen päässä.

»Pelkäävät ansaa!» hän naurahtaen ajatteli ja sadatteli huonoa onneaan,

kun hänellä ei ollut rihlaa matkassaan.

»Pari tuommoista paksua harmaata nahkaa!» hän ajatteli — »tulisipa

niistä pienokaiselle kelpo turkki!»

Niitä oli kuusi sutta ja ne olivat suuria — enemmän kuin tarpeeksi

yhdelle miehelle, jolla oli vain kirves aseena. Taavi oli hyvillään,

että niillä oli jotakin, joka esti niitä häntä huomaamasta. Hän katseli

niitä vähän aikaa ja päätti sitten kiertää raivion toista puolta,

etteivät ne häntä huomaisi.

Hän peräytyi takaisinpäin hiljaa kuin ilves. Missä metsän katto oli

taaja, siellä lumi oli pehmeää, hankiaista ei pinnalla ensinkään;

tieaukealla hänen askeleensa olivat narskuneet, mutta täällä lumi ei

päästänyt mitään ääntä hänen astuessaan, pehmeästi vain huokaili.

Taavi oli astunut useita askelia taapäin, kun hänen mieleensä välähti

ajatus, joka sai hänet pysähtymään. _Miksi_ sudet niin pelkäsivät mennä

mökkiin, kun saalis varmaankin oli sisällä? Ansan pelko ei itsessään

riittänyt selittämään niiden varovaisuutta. Ajatus herätti hänessä

tuskallista levottomuutta. Paras kääntyä takaisin ja katsoa uudelleen!

Sitten hänen kärsimättömyytensä taas sai vallan. Mari ja pienokainen

häntä kotona odottelivat ja tähystelivät. Hän peräytyi taas askelen

tai pari. Mitä joutavaa hän kulutti aikaansa susisakin vuoksi, joka

oli ajanut ketun tuohon vanhaan mökkiin? Taavi oli varma siitä, että

se oli kettu. Mutta ei! Hän ei voinut päästä siitä vakuutuksesta —

vaikka olisi kuinka halunnut — että jos pakolainen oli kettu, taikka

mikä muu Koillisen metsäeläin tahansa, niin kuudessa sekunnissa kuusi

nälkäistä sutta olisi voittanut epäilyksensä ja lähtenyt sen perään.

Entäpä jos se oli joku nälkiintynyt intiaani, joka palasi kyläkuntaan

huonosti menestyneeltä eräretkeltä! Oli kuka oli, pyssyä hänellä ei

ollut, muutoin olisi jo aikoja sitten kuulunut ammuntaa. Taavi älysi,

että hänen täytyi lähteä asiaa peräämään. Mutta tämä uusi viivytys

suututti häntä. Kiroten susia ja intiaania, joka ei sen paremmin

osannut itsestään huolta pitää, Taavi hiipi takaisin lymypaikkaansa

hemlokinoksan taa ja kurkisti vielä kerran, ei enää uteliaana, vaan

harmistuneena. Sudet istuivat nyt takajaloillaan mökin ovella. Niiden

omituinen käytös sai hänet vakuutetuksi siitä, että sisällä oli

ihminen. Jaa-a, siitä ei päässyt mihinkään, tässä täytyi tapella. Hän

vain toivoi, että se vietävä, joka siellä sisällä oli, myös kykenisi

jotakin puolestaan tekemään. Taavi hiljaa päästeli mytyn selästään ja

heitti pois paksun takkinsa, voidakseen heiluttaa kättään vapaammin.

Juuri tällä hetkellä lauman johtaja päätti ryömiä majaan.

Kun susi pisti päänsä matalaan oveen, tarttui Taavi kirveeseensä,

työnsi syrjään hemlokin oksan ja syöksyi vaieten raiviolle. Hän ei

huolinut huutaa, koska hän halusi, jos suinkin, yllättää vihollisensa.

Matkaa ei ollut kuin parikymmentä askelta. Niin kiihkeästi sudet

pitivät silmällä johtajansa liikkeitä, että Taavi melkein saattoi

yllättää ne, ennenkuin ne kuulivat hänen tulevan. Silloin ne

vilkaisivat taakseen. Kolme kavahti takaperin, miehen suurta, uhkaavaa

haahmoa pelästyen. Mutta kaksi hyppäsi hänen kurkkuaan kohti haukkovin

leuoin. Ensimäistä kirves sattui rintaan iskun koko voimalla ja se

putosi maahan hervotonna. Toinen sai väistetyksi lyhyen iskun ja

peräytyi varovaisesti takaisin. Sitten kuuluivat mökin pimeydestä ne

kauhun mielettömyyden huudot.

Taavin sydän yhdeksi sykäykseksi seisahtui. Hän tunsi äänen!

Iso susi parhaillaan peräytyi ulos. Se kääntyi ja kiepahti ympäri kuin

löysätty jousi, nähdessään Taavin korkean haahmon päällään. Mutta se

ei ennättänyt ajoissa. Kirves putosi, leikaten sen reidet poikki, se

oikaisi itsensä ja suonenvedontapaisesti loksutti vankkoja leukojaan.

Taavi huomasi, ettei sen leuoissa ollut verta, ja samalla hänen oma

verensä palasi sydämeen. Hän oli ennättänyt ajoissa. Mökissä huudot

tukehtuivat säälittäviin nyyhkytyksiin.

Taavin mieleen välähtivät näyt siitä kauhun tuskasta, jota Lidey

oli kärsinyt näiden luikkuitten ensin tavattua hänen korvansa.

Hänen sydämentuskansa muuttui vimmatuksi koston raivoksi. Karkeasti

huutaen kääntyessään muitten sutten kimppuun hän tunsi kaulallaan

kuuman hengityksen ja irvistävät hampaat tavoittivat vimmatusti hänen

kurkkuaan, päästen tuuman päähän siitä. Hyökkääjä sai siksi ajoissa

takaisin ponnahdetuksi, että vältti kirveen surmaniskun, mutta samalla

kolme muuta hyppäsi sijaan. Yksi sai viiston sivalluksen, joka

karkoitti sen äristen. Mutta kaksi muuta oli jo niin lähellä, ettei

Taavi joutunut uudelleen sivaltamaan. Vaistomaisesti hän kirvesvarren

päällä sysäsi lyhyen taka-iskun, joka sattui erään hyökkääjän mahaan.

Vatsanväänteissä ja pelästyneenä tästä odottamattomasta tappelun

mallista peto selkänsä koukistaen kiljaisi hätäisesti ja juoksi pois

häntä koipien välissä. Samalla Taavi, kirveensä pudottaen, sai toista

petoa tukevasti kurkusta kiinni. Kouristava käsi oli sentapainen

ase, jota vastaan peto ei ollut koskaan oppinut varaansa pitämään,

ja se joutui paikalla alakynteen. Raivosta ja voimanponnistuksesta

ärjäisten Taavi sulki hellittämättömän kouransa, jännitti itsensä ja

nosti raskaan pedon maasta. Kiepauttaen sitä ilmassa päänsä ympäri

hän heitti sen menemään. Eläin lensi kautta ilman koivet harallaan

ja ympäri kiepahtaen, ja putosi sitten selälleen parin sylen päähän.

Maahan pudottuaan se oli menettänyt tappelun halun. Ennenkuin Taavi

sen kirveellään tavoitti, se oli päässyt jaloilleen ja kauhistuneena

kiirehti kahden eloonjääneen kumppaninsa perään.

Huohottaen raskaasti voimanponnistuksistaan ja rinnassaan yhä vielä

raivoavasta mielenliikutuksen myrskystä Taavi kääntyi mökin ovea kohti

ja huudahti —

»Lidey! Lidey! Oletko siellä?»

»Isä! Oi isä _rakas!_ Minä luulin, ettet sinä tulisikaan!» huudahti

hento värisevä ääni. Ja lapsi hiipi ulos kuutamoon.

»Voi isä!» hän nyyhkytti, painaen silmänsä isän kaulaan kiinni, tämän

puristaessa häntä rintaansa vastaan, »ne aikoivat syödä minut, ja minä

ajattelin, ettet sinä tulisi ollenkaan!»