Mytty selässään ja Lidey käsivarrellaan Taavi astui kotia kohti,
väsymystään muistamatta. Hänen ensi huolensa vaimoonsa nähden jonkun
verran keventyi, kun hän kuuli hänen jääneen nukkumaan Lideyn
lähtiessä; sillä hän muisti, että raskas uni aina merkitsi kohtauksen
päättymistä. Sitä hän vain toivoi, että unta kestäisi, kunnes he kotia
ennättäisivät, sillä hänen sydäntänsä kouristi, kun hän ajatteli
vaimonsa kauhistusta, jos tämä heräisi ja huomaisi Lideyn kadonneeksi.
Kun he tulivat ulos raivion reunalle ja näkivät, että mökissä kaikki
oli rauhallista, niin Taavi sanoi —
»Emme tänä iltana kerro mitään äidille susista, tyttöseni, eikö niin?
Hän siitä kiihtyisi niin kovin, eikä kestäisi sitä nyt, kun on niin
sairas. Emme puhu siitä mitään, ennenkuin huomenna!»
»Niin!» kuiskasi Lidey, »hän pelästyisi kauheasti!»
He olivat päässeet kotirinteen puoliväliin, kun tuvasta kuului
säikähtynyt huuto »Lidey! Lidey!» Ovi ponnahti auki, lampunvaloa valui
ulos, suotta yrittäen kuutamon kanssa kilpailla, ja rouva Patton tuli
näkyviin. Hänen kasvonsa olivat pelosta valkeat. Kun hän näki Taavin
ja pienokaisen itseään kohden rientävän, pusersi hän molemmat kätensä
sydäntään vastaan huojennuksen tunteen ylenpalttisuudessa, ja vaipui
ovensuuhun tuolille.
Taavi sievällä väännällyksellä potkaisi lumikengät jalastaan, astui
sisään, veti oven kiinni ja naurahtaen ja suudellen laski Lideyn äidin
syliin.
»Hän juuri juoksi alas minua vastaan!» selitti Taavi totuuden
mukaisesti, samalla peitellenkin.
»Voi, lapsi rakas, kuinka sinä minua säikäytit!» huudahti vaimo, sekä
itkien että nauraen. »Minä heräsin, Taavi, ja huomasin hänen kadonneen;
ja puolipökerryksissä ollen en voinut sitä käsittää!»
Vaimo tarttui miehensä käteen ja tämä katsoi hellästi häntä kasvoihin.
»Vaimoparka!» hän hiljaa sanoi, »onko vaivasi taas palannut? Niin sanoi
Lidey. Tuntuuko nyt helpommalta?»
»Minä olen aivan terve nyt, Taavi, kun te olette palanneet», hän
vastasi, puristaen kovasti hänen kättään. »Mutta Taavi, miten ihmeellä
olet tahrannut housusi noin vereen?»
»Kah», sanoi hänen miehensä kevyesti, »ei se ole mitään. Kyllähän
sitten kerron. Nyt minun on nälkä. Syökäämme nyt sukkelaan illallista
ja antaapa ukko Santta Klaun sitten tulla. Huomenna me kolme
vietämmekin semmoisen joulun, ettei paremmasta väliä.»