II.

Taavi lähti matkaan aamun koittaessa hirvennahka-lumikengillään,

jotka soinnukkaasti narskuttelivat hankea, ja yksinäisellä raiviolla

tultiin sitten joku aika sangen hyvin toimeen. Se ei sentään tuntunut

kovinkaan yksinäiseltä päiväsydämen kirkkaudessa, auringonpaisteen

kootessa suojaiseen pihaan miltei lämpöä. Puolenpäivän aikaan molemmat

valkoisen ja punaisen kirjavat lehmät ja leveäsarvinen punainen

härkäpari paistattivat päivää vajan edustalla kaivon vieressä,

tyytyväisinä palaansa märehtien. Tähän aikaan kanatkin, keltaisen ja

mustan kirjavat ja pilkulliset, tulivat pihalle ruuhkia kuopimaan,

viisastumatta koskaan, vaikk'ei niiden alta löytynyt mitään muuta kuin

lunta. Punaisen, mustan ja valkoisen kirjavia ristinokkiakin tuli

parvittain pihaan ja harmaan vihertäviä pulmusia, ja suuria, luottavia,

lapsellisia mänty-nokkavarpusia loistavan ruusun punaisine päälaki- ja

kaulatäplineen. Nämä kiinnittivät Lideyn mieltä ja auttoivat kulumaan

päiviä, jotka hänen kiihkeän odotuksensa vuoksi nyt tuntuivat niin

pitkiltä. Jopa puolenkymmentä kertaa päivässä hän riipusti Santta

Klaulle vaikeatajuista tiedonantoa, keksien yhä uusia aatteita ja

ehdotuksia. Nämä epistolat lähetettiin lasten hyvälle pyhimykselle

nopeinta tietä, kyökin humuavan tulen kautta; ja kun veto heitti ilmaan

hiiltyneet palat, oli Lidey varma siitä, että ne menivät suorinta

tietä sinne, minne pitikin. Lapsen odottava ilo oli nyt entistä

täydellisempi, kun äiti isän lähdettyä oli lakannut hänen toiveitaan

horjuttamasta.

Jouluaaton edellisenä päivänä äiti kuitenkin tunsi merkkejä vanhan

tautinsa palaamisesta. Hän huolestui siitä kovin, sillä monta vertaa

tärkeämpää hänelle nyt oli pysyä tervennä. Tämä hermostunut pelko

kiiruhti sitä, mitä hän kaikkein enimmän pelkäsi. Hänen vaivansa ja

heikkoutensa pahenivat hetki hetkeltä. Tuskastuneena entisten vaivain

muistoista hän ei ensinkään ollut siinä mielentilassa, että olisi

kyennyt hyökkäystä vastustamaan. Illalla kuljettuaan navettaan suurella

vaivalla hän hämmästytti hevosta ja lehmiä tyrkyttämällä niille

uudelleen juotavaa, sitten tunki seimiin kahden päivän heinävarat,

ja lopulta sirotteli kanoille jos kuinka paljon tattaria. Seuraavana

aamuna hän tuskin sai kompuroiduksi vuoteesta tulta tekemään; ja Lidey

sai aamiaiseksi vain leipää ja voita ja määrättömän paljon siirappia,

ja oli sen puolesta kylläkin tyytyväinen.

Tämä oli pienokaiselle sangen ikävä päivä, vaikka hänellä olikin niin

tärkeät emännän huolet. Saaleihin käärittynä, tumput kädessä, hän sai

äitinsä ohjeita seuraten kannetuksi karjalle vähän vettä pienessä

peltikattilassa, monta matkaa tehden. Ja vieläpä hän kykeni pitämään

liedessä tulenkin. Mutta tunnit kuluivat niin hitaasti, ja levottomuus

vaivasi häntä niin kovin, että kaikki hänen tavanmukaiset leikkinsä

menettivät makunsa. Ei edes se harvinainen huvi, että äiti salli hänen

leikellä kuvia vanhoista kuvalehdistä, voinut kääntää hänen mieltään

illan loistavista toiveista. Mutta ennenkuin joulu saattoi tulla,

täytyi hänen isänsä tulla; ja puolestapäivästä alkaen hän aina muutaman

minuutin kuluttua juoksi ovelle, kurkistaakseen tielle odottavin

silmin. Hän oli varma siitä, että pahimmassakin tapauksessa isä tulisi

ainakin illalliseksi, sillä häntä tarvittiin illallista tekemään —

taikka oikeammin, Lideyn sanoja käyttääksemme, auttamaan häntä tekemään

illallista äidille! Lideyn ei tietenkään ollut nälkä, mutta hän alkoi

aivan kamalasti tyrtyä paljaaseen leipään ja voihin ja siirappiin.

Mutta illallisen aika tuli ja meni, eikä Taavia vain näkynyt, ei

kuulunut. Itkuun puhkeamaisillaan Lidey vähän haukkasi hänelle

nyt vastenmieliseksi käynyttä ruokaa. Uupuneena tuskistaan, jotka

viimeinkin olivat helpottaneet, äiti oli vaipunut raskaaseen uneen.

Tuvassa ei ollut muuta valoa kuin avoimen lieden hehkuva hiilusta ja

kirkas sinivalkoinen kuutamo, joka tulvi huoneeseen etuikkunasta.

Lapsen kärsimättömyys kävi sietämättömäksi.

Paiskaten oven auki jokohan sadannen kerran hän ikävöiden katseli kuun

valaiseman lumen poikki tielle. Pilvetön kuu, aivan kapean yksinäisen

tien päällä päilyen, muutti sen satumaan poluksi. Salaviehkeä

sinertävän valkoinen valo heikkoine, puoleksi mielikuvituksellisine,

smaragdinvärisine ja ruusunpunervine henkäyksineen ei Lideystä ollut

vähääkään yksinäinen. Hirmuinen erämaa muuttui hänen silmissään hopea-

ja kristallipuistoksi. Vastustamatta se hänen katsellessaan viehätti

häntä puoleensa.

Äkkipäätöksen tehden hän hiljaa sulki oven, sytytti lampun ja alkoi

pukea ylleen päällysvaatteitaan, hiipien ympäri varpaillaan, ettei

äitiään herättäisi. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että isän jo täytyi

olla melkein kotona. Hautoessaan tätä ajatusta pienissä aivoissaan

hän jo oli hänet näkevinään, kuinka hän nopein askelin lähestyi

kuutamossa juuri tien mutkassa. Kiirettä pitäen hän ehkä ennättäisi

isäänsä vastaan, ennenkuin tämä pääsisi raivion aukealle. Tämä ajatus

valtasi hänet. Luoden varovan katseen äitinsä kasvoihin ollakseen

varma siitä, että hän nukkui, hän hiipi ulos kuutamoon. Ja pian nyt

tyttönen, hilkka päässä, tumput kädessä, lämmin päällysnuttu yllään,

mokkasiinipukuisilla jaloillaan hyppeli lumen poikki.

Metsätien päässä Lidey ensi kerran tunsi mieltään ahdistavan. Valo-ura

kyllä oli suorana hänen edessään kaikkine satukirja-viehätyksineen.

Mutta tien kahden puolen olivat juhlalliset metsät täynnään suuria

varjoja ja niin kammottavan ääneti. Lidey tällä kohdalla vähin

ajatteli, kääntyisikö takaisin. Mutta nuoruudestaan huolimatta oli

hänellä jo sangen varmat mielipiteet, hän ei vähällä luopunut siitä,

mihin oli ryhtynyt; ja liian vilkkaan mielikuvituksensa vaikutuksesta

hän yhä vielä luuli näkevänsä isänsä, joka juuri tien mutkan takana

nopeaan lähestyi. Jopa hän kuvitteli kuulevansa hänen askelensakin

peloittavassa hiljaisuudessa. Vapisevalla sydämellä, mutta kiihkeän

toivon innostamana, hän juoksi edelleen, uskaltamatta enää vilkaista

metsään. Rohkeuttaan ylläpitääkseen hän koko ajan ajatteli, kuinka

hänen isänsä ilostuisi ja hämmästyisi nähdessään hänet vastaansa

juoksevan — aivan tien mutkassa!

Mutkaan oli melkein neljännesmailin matka, mutta vihdoin lapsi siihen

saapui. Huudahtaen luottavasta helpotuksesta hän juoksi edelleen. Pitkä

tien aukea — joka nyt oli puoleksi varjossa suuntaa muutettuaan —

jatkui tyhjänä edelleen. Pettymyksensä haikeudesta hän puhkesi itkemään

ja istahti lumelle epätietoisena, mitä tehdä.

Hänen ensi ajatuksensa — kun hän oli minuutin verran itkenyt ja

pyyhkinyt silmiään pienillä tumpuillaan, jotka purevassa pakkasessa

paikalla kohmettuivat — oli kääntyä takaisin ja juosta kotiin niin

sukkelaan kuin suinkin. Mutta kääntyessään ja taakseen katsoessaan

hän näkikin paluumatkan aivan toisenlaisena. Maailma näytti kolkolta

ja tylyltä, kun hän ei enää kulkenut kuuta kohti. Joka puolella oli

tuntemattomia hirmuja tuolla tylyllä sinervän valkoisella tiellä,

metsän pelättävä synkkyys kahden puolen. Epätoivoisesti nyyhkyttäen

hän jälleen kääntyi kuuta kohti. Edessäpäin tieaukea kaikesta

hänen pelostaan huolimatta vielä oli koko kirkas ja häikäisevä. Ja

edessäpäin varmaan oli isäkin, kuten hän taas muisti, riensi tyttöään

vastaan, vaikk'ei hän ollutkaan aivan niin lähellä kuin Lidey oli

otaksunut. Rohkaisten jälleen itseään ja lohduttaen yksinäistä mieltään

ajattelemalla, mitä kaikkea Santta Klau mahtoikaan hänelle tuoda, hän

taas nousi ylös ja jatkoi matkaansa, sukkelaan astua taputtaen.

Hän ei ollut kulkenut kuin muutaman askelen, kun jostakin kaukaa

takaapäin kuului kummaa korkeata ääntä, joka kerrassaan salpasi hänen

henkeään ja kiiruhti hänen kulkuaan juoksuksi.

Taas kuului sama pitkäveteinen, korkea, väreilevä ääni; lapsen sydän

melkein seisahtui. Olisi vain isä näkynyt! Tyttönen ei ollut koskaan

kuullut senkaltaista ääntä; se ei ollut vihaista, eikä kovin kovaakaan,

mutta sen sulavassa laskussa oli siitä huolimatta joku selittämätön

kauhu. Se hänestä muistutti, jonkun verran vain, muutamien kylän

koirien ulvomista, jonka hän oli kuullut. Koiria hän ei pelännyt. Mutta

hän tiesi, ettei metsässä ollut koiria.

Juurikuin hän alkoi hengästyä ja hiljentää juoksuaan, kuului

samaa kamalaa ulinaa taas puitten keskeltä, ja nyt se oli paljon

kovempaa ja lähempänä. Se antoi uutta voimaa hänen väsyneille pikku

jaloilleen ja hän pakeni vielä entistäkin nopeammin, punaiset huulet

auki ja silmät selällään. Jälleen tie vähän kääntyi ja juoksi taas

suorempaan kuuta kohti, jatkuen sitten yhä edelleen ja edelleen,

kunnes kapeni näkymättömäksi. Mutta Taavia ei vain näkynyt hohtavalla

aukealla missään. Lideyllä ei värisevässä mielessään nyt ollut kuin

yksi ajatus, juosta ja juosta vain ja päästä isän luo, ennenkuin

ne kamalat äänet hänet saavuttaisivat. Hän tiesi, että ne nopeaan

lähestyivät. Ne tuntuivat olevan kamalan lähellä. Päästyään satakunnan

syltä viimeisestä tien mutkasta hän huomasi muutaman askelen päässä

edessäpäin aivan vähäisen raivion, jonka toisella reunalla pienen mökin

pääty kohosi joitakuita jalkoja lumesta. Hän tunsi paikan. Hän oli

kesällä leikkinyt tässä, isän niittäessä raiviolta nurmea. Yksinäiset

erämiehet ja tukkimiehet olivat aikanaan asuneet mökissä. Kun se oli

ihmiskätten työtä, niin lapsi tunsi hetkellistä lohdutusta, ikäänkuin

hän olisi saanut seuraa tässä kamalassa erämaassa. Hän seisahtui,

epävarmana siitä, jatkaisiko tietä pitkin, vai menisikö tyhjän tuvan

turviin.

Mutta kun hänen omien pienten jalanjälkiensä karske vaikeni, niin

hän paikalla kuuli takaa päin muitten jalkain tassutusta. Taakseen

katsoessaan hän näki, kuinka mutkan takaa samalla tuli parvi harmaita

eläimiä. Ne olivat vähän koiran näköisiä. Mutta Lidey tiesi, etteivät

ne olleet koiria. Hän oli nähnyt niitten kuvia — kamalia kuvia. Hän oli

lukenut niistä juttuja, jotka olivat saaneet veren hyytymään. Nyt hän

tunsi, kuin olisivat kerrassaan hänen luunsa sulaneet. Ne olivat susia!

Hetkeksi hän ei saanut ääntäkään kurkustaan. »Isä!» — hän sitten huusi

epätoivoisesti ja hyökkäsi mökkiin.

Sudet olivat tuskin kymmenenkään askelen päässä, kun hän sen saavutti.

Ovi oli puoliavoinna ja siitä oli tuiskunut sisään niin paljon lunta,

että katon alla oli vain jalan verta tyhjää tilaa. Tähän matalaan

tilaan lapsi ryömi, pää edellä kuin kaniini, ryömi oven taa ja vaipui

huohottaen lumelle, ollen niin kauhun masentama, ettei saanut edes

huudetuksi. Askelen päähän ovesta sudet äkkiä seisahtuivat. Lumen

hautaama maja ja pimeä reikä, joka siihen vei — ne olivat niistä

käsittämättömiä asioita, vaikka ne kyllä tiesivät ne ihmisen töiksi.

Mutta vaarallista oli kaikki, mikä ihmisestä oli. Ne epäilivät ansaksi

mokomaa mustaa aukkoa. Johtaja tuli sen luokse ja melkein pisti sisään

haistelevan kuononsa. Mutta sitten se äkkipikaa peräytyi taapäin,

ikäänkuin olisi sitä joku kuonolle läimäyttänyt, ja sen sieraimet

menivät kiukkuisesta vihasta kurttuun. Ihmisen haju oli mökissä kovin

väkevä. Kovin se oli ansan kaltainen.

Vatsallaan, maaten oven takana Lidey tuijotti kapeasta raosta silmillä,

jotka näyttivät päästä pullistuvan. Ulkona kimaltelevassa kuutamossa

hän näki susien vihaisina kulkevan edes ja takaisin ja kuuli niiden

askelet, kun ne varovaisina kiersivät mökin ympäri toista aukkoa

etsien. Ensin ne pysyttelivät siitä viiden tai kuuden jalan päässä,

niin kovin ne epäilivät ihmishajua, joka oli johtajan nokkaan pistänyt

sen majan sisustaa tutkaillessa. Useita minuutteja kierrettyään mökin

ympäri ne kaikki istahtivat oven eteen takajaloilleen ja näyttivät

tuumivan asiaa. Lapsi tunsi niiden peloittavien silmien katsovan aivan

hänen lävitseen, niiden etsiessä häntä raosta ja tutkiessa hänen

hataraa pakopaikkaansa.

Äkkiä hän, lauman kääntäessä häntä kohti kiiluvat silmänsä, näki

johtajan sukkelaan tulevan eteenpäin ja tunkevan verenhimoista kuonoaan

ovenrakoon. Mielettömänä pelosta tyttö löi sitä pienellä tumpullisella

kädellään. Susi näytti vielä epäröivän miehen hajun vuoksi, joka

ensimäiseksi oli sen nokkaan pistänyt, ja kavahti varovasti taapäin.

Sitten koko lauma lähestyi jalan tai kaksi avointa ovea. Vaikka ne

olivatkin kovin nälissään, eivät ne vielä olleet vakuutettuja siitä,

etteikö mökki ollutkin ansa. Ne eivät vielä olleet aivan valmiit sisään

ryömimään ja saalista anastamaan. Mutta vähitellen ne yrittivät yhä

lähemmäksi. Muutaman hetkisen kuluttua verenhimoinen, vaikka samalla

varovakin johtaja varmaan ryömisi sisään. Se oli jo ennättänyt tottua

tuohon uhkaavaan hajuun. Nyt se ryömi sisään, etupuoli ruumista

tutkisteli. Sen punaiset leuat ja pitkät valkoiset hampaat ilmestyivät

oven reunan taa. Tämä näkö se palautti Lideylle äänen lahjan. Ryömien

taapäin etäisintä seinää vastaan hän päästi huudon toisensa jälkeen,

ja ne tuntuivat kuin viiltävän kamalaa hiljaisuutta. Kauhistuksensa

mielettömyydessä hän tuskin huomasikaan, että suden pää oli äkkiä

kadonnut.