Lunta oli melkein neljää jalkaa vahvalti raivion pienen hirsimökin
ympärillä. Sitä oli katolla, minkä se kantaa jaksoi. Matala leveä
hirsinavetta oli melkein räystäitä myöten kinoksissa. Se ympäröi
valkoisena muurina sen tallatun pihan-osan, joka lastukkoineen ja
heinänjätteineen oli navetan ja tuvan välillä. Sitä oli pinoutunut
kummiksi keoiksi, ru'oiksi ja patsaiksi kantojen päälle, joita puoleksi
raivattu nuori uudismaa oli täynnään. Vahvalti sitä oli kiintynyt
kuusten, jalokuusten ja tsugain syväänvaipuneille oksille. Se verhosi
erämaan aution piirin jonkinlaiseen hengettömään hiljaisuuteen.
Työntäen alas peitteet ja kirjavan tilkkuryijyn Taavi Patton
kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi nuoren vaimonsa
kalpeihin kasvoihin. Vaimo nukkui. Ääneti hän hiipi vuoteesta, suori
peitteet keveällä kädellä jälleen paikoilleen ja veti sukkelaan
jalkaansa kaksi paria paksuja karkeita kotokutoisia villasukkia.
Aamuvalkeaman varhaisin harmaa hämärä täytti tuvan ja pakkanen oli niin
pureva, että ylämaan miehen karkaistuja sormia pisteli. Astuen hiipien
kuin kissa karkeatekoisen lankkupermannon poikki hän riensi latomaan
hellaan koivun tuohta sytykkeeksi ja kuivia, kovasta puusta pilkottuja
nalikkahalkoja. Tulitikun koskettaessa tuohi syttyi ja käpristyi
terhakasti ritisten, ja jylisten taiten ladotut puut syttyivät palamaan
kovassa ilmankulussa. Taavi Patton oikaisi itseään ja hänen harmaat
silmänsä kääntyivät pieneen matalaan, korkealaitaiseen vuoteeseen, joka
oli tuvan vastakkaisessa nurkassa.
Vuoteen laidan takaa kurkistivat suurilla halukkailla sinisilmillään
pienet pyöreät kasvot, joita ympäröi sekaantunut keltainen
hiuskuontalo. Lieden avoimesta ovesta sattui lapsen kasvoihin punainen
hohde. Heti huomatessaan isänsä katselevan tyttö lähti kiipeämään ulos
vuoteestaan; mutta Taavi tuli paikalla hänen rinnalleen, suuteli häntä
ja pisti hänet jälleen alas peittojen sisään.
»Elä tule pois vuoteesta, tyttöni», hän kuiskasi, »ennenkuin huone on
hiukan lämminnyt. Eläkä herätä vielä äitiä.»
Lapsen silmät elivät vilkkaasti, mutta hän vastasi hillityllä äänellä.
»Isä, minä ajattelin, että jos nyt on joulu!» hän kuiskasi, ottaen
kiinni hänen sormistaan. »Ja ensin minä luulin, että jos sinä, isä,
oletkin Santta Klau. Voi, kun joulu pian tulisi!»
Mielipahan varjo kulki Taavi Pattonin kasvojen poikki.
»Jouluun on vielä melkein viikko, tyttöseni!» hän vastasi hiljaa
puhuen, vaimonsa unta säälien. »Ja miten luulet Santta Klaun löytävän
näihin suuriin metsiin tämän määrättömän lumen läpi?»
»Voi, _isä_!» huudahti lapsi kiihtyneenä. Sitten mielensä malttaen hän
taas hiljensi äänensä kuiskaukseksi. »Etkö sinä tiedä, että Santta Klau
löytää vaikka _minne_? Lumesta ja kylmästä ja niistä — niistä – niistä
suurista mustista metsistä — niistä _hän_ ei välitä mitään, ei yhtään
mitään. Hän löytää minut täältä aivan yhtä hyvin, kuin jos me asuisimme
kylässä! Eikö totta, isä?»
Äiti liikahti vuoteessaan, pienokaisen äänen herättämänä. Hän nousi
väristen istumaan ja heitti punaisen saalin olkapäilleen. Hänen
silmänsä etsivät Taavin silmiä merkitsevästi ja myötätuntoisesti
katsoen.
»Äidin tytön ei pidä ajatella niin paljon Santta Klauta», hän pyyteli.
»Minä en tahtoisi, että hän sitten pettyisi. Kylissä Santta Klau
poikkeaa, ja tiedäthän sinä hyvin, tyttöseni, että jos hän tulisi tänne
jouluaattona, niin sitten kaikki kylän pojat ja tytöt jäisivät ilman.
Ethän sinä tahdo, että _ne kaikki_ jäisivät ilman vain sen vuoksi, että
hän voisi käydä täällä metsissä pienen tyttömme luona, jolla kuitenkin
on isä ja äiti!»
Lapsi nousi vuoteessaan pystyyn istumaan, hänen silmänsä aukenivat
suuren suuriksi ja täyttyivät kyynelistä ja huulet värisivät. Tämä oli
ensimäinen todella tehokas isku, mitä hänen uskonsa jouluun ja Santta
Klauhun oli koskaan saanut. Mutta paikalla hänen luottamuksensa taas
sai uutta ryhtiä. Innon hehku palasi hänen kasvoilleen ja itsepäisesti
hän ravisti keltaista päätään.
»Kyllä kai hän silti voi käydä kyläinkin lasten luona, isä?» hän
huudahti. Ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »Santta Klau voi olla
kaikkialla samalla haavaa, niin voikin. Hän on niin kiltti ja hyvä,
että hän muistaa kaikki kylän pienet pojat ja tytöt, eikä unhota
minuakaan, vaikka me asummekin metsässä. Voi, äiti, kun tänä iltana jo
olisi jouluaatto!» Ja iloisissa odotuksissaan hän hyppi vuoteessaan,
sinisessä flanellisessa yöhameessaan kuin iloinen keiju.
Taavi kääntyi pois raskaalla sydämellä ja tukki lieteen enemmän
puita. Vetäen sitten jalkaansa vahvat lehmännahkaiset varrelliset
mokkasiininsa, takkinsa ylleen ja saatuaan käteensä villaiset
tumppunsa hän lähti ulos karjaa ruokkimaan. Rattoisan tulen hormissa
humutessa tupa jo alkoi lämmetä, mutta ulkona pakkanen puri kivakasti,
vaikka salavihkaa, oli terävä kuin veitsen terä. Vankalle miehelle
se kuitenkin oli raikasta ja reipastuttavaa, vastarintaan vaativaa.
Mielenmasennuksestaan huolimatta Taavi vaistomaisesti verestyi kylmän
ilman kiihoituksesta, seisahtui porraspäähän vetämään laajat keuhkonsa
täyteen ilmaa ja luomaan katseen edessään olevan auringonnousun
salaperäiseen lumoukseen.
Mökki oli raivion ylälaidassa, takanaan sankka kuusimetsä, joka
suojeli sitä pohjoista ja koillista vastaan. Pihan takana, mökin
länsipuolella, kohosivat lumesta hirsinavetan ja siihen liittyvän
vajan nietoksia kantavat katot. Etupuolella raivattu maa verkalleen
kallistui alapuolella olevaan metsään, lumen kietomana, salaviehkeän
kimaltelevana, pinta täynnään lumihattupäitä kantoja. Raivion
itäkulmasta, aivan oven ja sen edessä seisovan Taavin kohdalta lähti
suora tie kyläkuntaan ja se oli nyt ihmeteltävän ihanana, johtaen
suoraan auringonnousuun.
Erämaa aleni itää kohti monen monet mailit ja polku oli kuin avoin
portti taivaan ja maan väliseen suureen avaruuteen. Ilmankansi oli
idän ääriltä taivaannapaan saakka — siihen Taavi Pattonin koko huomio
nyt kiintyi — täynnään taivaallisia ruuhkia, ruusunpunertavia huuruja,
ohuita ilman tukkoja, väriltään melkein ajatuksen arvaamattomia. Ei
kuitenkaan taivaanranta! Tämä oli juuri siltä kohdalta, jossa se
polun lumotusta portista näkyi, väkevän läpikuultavan, oranssin ja
purppuranpunaisen hohteen pohjatonta sädetulvaa, jonka omituisuus oli
niin sykäyttelevää, että Taavia himotti vetää sitä itseensä, samoin
kuin hänen keuhkonsa vetivät sisäänsä elähyttävää ilmaa. Tästä elävän
valon lähteestä tulvi lukemattomia virtoja ohutta väriä, muodostaen
salaperäisen punaisia viivoja, häiveitä ja läikkiä matalamman metsän
latvoihin ja virittäen raivion lumipinnan helmiäisen ja opalin
värivivahduksiin. Taavi käänsi päätään luodakseen katseen mökkiin,
navettaan ja takaisin metsiin. Kaikki ui samassa kirkastavassa
valotulvassa. Sen kauneus koski kummasti hänen tunteeseensa, mutta tämä
vaikutus paikalla muuttui jonkun hänen käsitettäväkseen liian hämärän
aateyhdistelmän kautta kipeäksi mielihaikeaksi, kun hän ajatteli sitä
pettymyksen iskua, joka uhkasi hänen pienokaisensa iloista luottavaa
sydäntä. Näköalan kuulakas tarumaisuus sai hänet myötätunnon ja
kaukaisen hämärän muiston vaikutuksesta ajattelemaan sitä tarumaista
kimaltelua ja epätodellista kauneussäteilyä, joissa joulukuusi ja
joululahjat hohtivat lapsen valoisissa odotuksissa. Hän muisteli niitä
kimaltelevia helyjä, joita sukulaiset olivat kolmena viimeksikuluneena
jouluna hellyydessään koonneet hänen ympärilleen. Eikä hän, isä, nyt
voinut millään tavalla hankkia lapselle semmoista joulua, että se olisi
vähääkään eronnut kaikista muista päivistä, joiden ahdaspuitteinen
yksitoikkoisuus häntä ikävystytti. Toivo ja ihmetyksen kiihtymys
antoivat nyt pienokaiselle uutta elämää. Taavia peloitti, kun hän
ajatteli, mikä havahtumus, pettymys ja surun epätoivo valtaisi lapsen
sydämen joulupäivän valjetessa. Hän tunsi masentavia omantunnon
soimauksia, kun ei ollut ajoissa tätä kaikkea ajatellut ja sen mukaan
toiminut, ennenkuin lumen vahvuus oli aivan sulkenut kylään vievän
tien. Mitä voi hän nyt tehdä?
Raskain askelin Taavi kulki pihan poikki navetan ovelle. Tallatun
ja kuivan lumen narskuessa hänen jalkainsa alla kuului navetasta
odottavan karjan matalaäänistä ruokahaluista ynisemistä. Kun hän
kohotti vankan puusäpin ja avasi oven, niin hepo hänelle hirnahti
pilttuustaan, joka oli perällä, kapisteli tervetuloaan kavioillaankin,
ja vasten hänen kasvojaan löyhähti höyryävä hyvä lämpö. Hevosen
pilttuusta ja lehmäin karsinoista kääntyi häntä kohti suuria lempeitä
silmiä. Nakatessaan hyvähajuista heinää seimiin ja kuunnellessaan
tyytyväisyyden päristyksiä ja puhalluksia pehmeiden turpain apetta
pohtiessa hän ajatteli, kuinka onnellisia nämä eläimet sentään olivat
lämpöisessä turvallisuudessaan. Hän ajatteli, kuinka onnellisia hän
ja hänen vaimonsa nyt olivat, vaimon kolmen vuoden pakollisen ja
melkein yhtämittaisen eron jälkeen jälleen kotia päästyä. Hänelle
ja nuorelle vaimolle, joka monivuotisesta sairaudestaan toivuttuaan
nyt voimistui kuusimetsien raikkaassa ilmassa, oli tästä lupaillut
tulla häiritsemättömän ilon joulu. Vain yhdelle ainoalle, hänen
sydänkävylleen, jonka onni oli hänen ainainen ajatuksensa, oli tuo
päivä oleva surun ja murtuneiden toiveiden päivä. Kuta enemmän hän tätä
ajatteli, sitä paremmin hän tunsi, että se ei käynyt päinsä. Hämäriä,
mutta säälittäviä muistoja omilta lapsuudenajoilta liikkui hänen
aivoissaan ja hän käsitti, kuinka korjaamattomia, kuinka lopullisia ja
lohduttomia lapsen pienet surut sentään ovat. Äkkipäätös iski hänen
mieleensä. Sitä katkeruutta ei hänen pienokaisensa ainakaan saisi
tuntea. Hän heitti heinähangon päättävästi takaisin heinävajaan ja
lähti navetasta varman aikomuksen nopein askelin.
Taavi Patton oli kolme vuotta aikaisemmin kylässä asuessaan monen
toinen toistaan seuraavan onnettomuuden johdosta menettänyt melkein
kaiken omaisuutensa, jonka vuoksi hänen oli täytynyt jättää vaimonsa
ja kolmivuotias tyttönsä vaimon omaisten luo, lähteäkseen itse
kaukaisimmille saloille perustamaan uutta kotia metsämaahan, ainoalle
palstalle, mitä hänelle oli entisistä tiluksistaan jäänyt. Maa oli
hedelmällistä, siinä oli hyvä metsä, ja hänen yrityksensä oli alkanut
menestyä. Mutta vaimon oli heikon terveytensä vuoksi ollut mahdotonta
lähteä jakamaan uudisasukaselämän rasituksia ja vaaroja kahden
päivämatkan päähän lähimmästä asutuksesta. Vasta edellisenä kevännä
Taavi oli uskaltanut tuoda perheensä salokotiin, jota hän niin kauan
oli heille valmistellut. Mutta elämä olikin sen jälkeen menestynyt mitä
parhaiten. Täällä ylämaan parantavassa ilmassa hän oli nähnyt värin
vähitellen palaavan vaimonsa kalpeille poskille; ja lapsi taas oli
ollut muuta muistamattoman onnellinen erämaan seurassa, kunnes suuret
lumet tulivat ja erottivat hänet tästä uudesta ja mielenkiintoisesta
maailmasta.
Taavin palatessa tupaan oli pöytä asetettu ikkunan eteen ja hän
tapasi vaimonsa vastaamassa taikinaa tatarpiiraihin, joita hän aikoi
aamiaiseksi paistaa. Pöydän toisessa päässä istui Lidey, yllään yhä
pieni sininen flanelli-yöhameensa, mutta pienoisissa jaloissaan
helmikirjaiset hirvaannahka-mokkasiinit ja vallattomat kullankeltaiset
hiukset sinisellä nauhalla somasti yhteen sidottuina. Hänen innokkaat
kasvonsa olivat vaipuneet paperiarkin päälle, jolle hän — suurella
vaivalla, ehkä jo kahdettakymmenettä kertaa, kirjoitti kirjettä Santta
Klaulle ilmoittaakseen hänelle, mitä hän toivoi saavansa.
Tämä jos mikään vahvisti Taavi Pattonin päätöksen. Kirjoittamisen
hommaan syventyneestä lapsesta hänen silmänsä kohosivat ja kohtasivat
vaimon kysyvän katseen.
»Minä tässä arvelen, etteikö pitäne sentään lähteä, Mari!» hän tyynesti
sanoi. »Minä ajattelen, että etteköhän te tule tässä neljää tai viittä
päivää toimeen minuttakin? Ei taida tässä kuussa enää tulla lisää
lunta.»
Vaimon rinnasta kohosi pieni huokaus, mutta rattoisata myöntymystä
sisälsi katse, jonka hän mieheensä loi.
»Taidat olla oikeassa, kultani! Minun kai täytyy päästää sinut
lähtemään, vaikka tuntuukin niin kamalalta olla täällä yksinään viisi
pitkää päivää. Minä olen asiaa ajatellut», hän jatkoi, sovitellen
sanojaan siten, ettei Lidey mitään ymmärtäisi, — »ja kovin vaikeata
olisi sitä katsella, Taavi!»
»Olet oikeassa!» myönsi mies. »Pilkon ison kasan puita ja sytykkeitä,
eikä sinun, armaani, tarvitse muuta kuin lypsää ja hoitaa eläimet.
Ellet sinä _pelkää_ olla yksin, niin käy kaikki hyvin, vai mitä?»
»Koska lähdet?» kysyi vaimo, kääntyen työhönsä valaen taikinaa pieniksi
kihiseviksi, harmaan valkoisiksi rinkeleiksi kuumalle rasvatulle
paistinpellille.
»Huomisaamuna ensi työkseni!» vastasi Taavi, istuen pöydän ääreen
kypsyvien piiraitten tuoksun täyttäessä huoneen ruokahalua
kiihoittavasti. »Keli on aivan parhaallaan lumikengillä kulkea ja
helposti minä pääsen jouluaatoksi takaisin.»
»Isä, katso vain, ettet myöhästy», keskeytti lapsi ja katsoi häneen,
pelokas ilme pyöreissä silmissään. »Minä en välitä vähääkään Santta
Klausta, ellet sinäkin ole täällä!»
»Ehkäpä hän käskee minut pieneen rekeensä! Mutta oli miten oli, kyllä
minä ajoissa palaan!» nauroi Taavi iloisesti.