Osaksi varmaankin ylpeydestä, kun oli kerrankin onnistunut välttämään
mummonsa kaikkinäkevän silmän, Mandy Ann, ja vielä juoksujalkaa,
jaksoi kantaa korin, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse —
kantaa sen koko matkan mäen alle ja joen rannalle saakka kertaakaan
kompastumatta taikka pysähtymättä henkeään vetämään. Kori ei ollut
vain iso, vaan vielä vastuksellinenkin, sitä kun näyttivät häiritsevän
sisälliset mullistukset, jotka saivat sen keikkumaan ja kallistelemaan
niin pahoin, että se tuon tuostakin uhkasi aivan kääntää nurin Mandy
Annin epävarman tasapainon. Mutta tällä nuorella neitosella oli
luonteenlujuutta ja hän vain painoi päälle, välittämättä siitäkään,
että rannan kivet olivat sangen terävät hänen paljaitten pienien
jalkainsa tallata.
Viimein hän saapui auringonpaisteiseen lahdelmaan, jonka matalassa,
kirkkaan ruskahtavassa vedessä puikkelehti mutuparvia, ja tämä olikin
hänen pakoretkensä määrä. Rantaan lyötyyn seipääseen kiinnitettynä oli
siinä korkealaitainen vanha ruuhi, jota Mandy Ann kauan oli himoinnut,
se kun hänestä olisi ollut aivan ihanteellinen leikkihuoneeksi. Korkea
kokka hieman pohjaan tarttuneena, perä vedessä vapaasti uiden, se
veltosti käänteli laiskan ilman satunnaisissa löyhäyksissä. Mandy Ann
oli vain neljän vuoden ikäinen ja hänen punainen karttuunihameensa
juuri ja juuri ulottui kuoppaisiin likaisiin pikku polviin saakka;
mutta sukupuolensa erehtymättömällä vaistolla hän kokosi helmansa ja
likisti ne lujaan rintansa ja korin reunan väliin. Sitten hän astui
veteen, kahlasi vanhan ruuhen viereen ja kiipesi siihen.
Vanha alus oli sisältä vallan kuiva, täynnään lämpöisen tervan raikasta
kirpeää hajua. Mandy Ann suori punaisen hameensa ja keltaiset kiharansa
ja laski ison peitetyn korinsa alas ruuhen pohjalle. Kori keikkui yhä
vimmatusti.
»Siivolla, siivolla!» hän huudahti, heristäen sille typykkää sormeaan.
»Yksi minuutti, yksi pikku minuutti vain, niin sittenpähän nähdään.»
Kurkistaen laidan yli Mandy Ann mielihyväkseen näki, että ruuhen
ympärillä oli vettä joka puolella, vaikka sora raapikin pohjaa. Istuen
sitten pohjalle hän tyytyväisyydellä totesi, että ruuhen korkeat,
ulospäin kallistuvat laidat täydelleen suojelivat häntä kaikilta
kotoisilta katseilta, mitä sattuisi rantaan tulemaan. Hän oli varma
siitä, etteivät edes mummon silmät tuolta harmaasta mökistä vihannalta
mäeltä löytäisi tähän aavistamattomaan pakopaikkaan. Huokaisten
sanomattomasta tyydytyksestä hän meni aivan ruuhen perään, kiskoen
temmeltävää koria perässään. Istuen pohjalle hän otti korin syliinsä ja
päästeli irti peitteen, vienosti hyräillen sitä tehdessään. Viiksikäs
ruskea typökuono ilmestyi paikalla reunalle, uteliaana haistellen ja
nykien. Pyöreä musta pää pienine pyöreine korvineen ja pelottomine
kirkkaan mustine silmineen kohosi samalla reunan yli. Mielihyvästä
äännähtäen nuori lihava murmeli, melkein täysikasvuinen, kapusi korista
ja hyppi Mandy Annin olalle. Saatuaan äkkiä peräänsä painoa ruuhi
luiskahti somerelta ja hiljalleen käänteli puoleen ja toiseen köytensä
päässä.
Huomatessaan aluksen uivan vapaasti Mandy Ann ihastui. Nyt hän
mielestään oli kahta paremmassa turvassa takaa-ajolta. Kiskaisten
taskustaan multaisen porkkanan hän kohotti sitä murmelille, joka
kuonollaan hyväellen kaiveli hänen hiuksiaan. Mutta tuoreen mullan
hajusta pikku eläin muisti sen, josta se piti vielä enemmän kuin Mandy
Annista — tosiaan vielä enemmän kuin mehukkaasta porkkanastakin. Se
halusi päästä pois vähäksi aikaa siitä hellästä, toisinaan liian
uutterasta huomaavaisuudesta, jota pikku emäntä sille osoitti — päästä
pois oikein sydämensä kylläisyydeksi kaivelemaan viileätä ruskeata
multaa, joka oli heinänjuuria täynnään. Välittämättä porkkanasta se
pehmeään, rentoon tapaansa kapusi alas Mandy Annin olalta ja juoksi
parrasta pitkin keulaan. Huomatessaan mahdottomaksi päästä rantaan
menemättä veteen, jota se inhosi, se vingahdellen morisi ja työnsi
pyöreätä päätään ylös ja alas, ikäänkuin tuumaillen, hyppäisikö.
Huomatessaan nämä oireet Mandy Ann, joka oli pitänyt sitä silmällä,
huusi sille ankarana: »Hyi kuinka paha! Palaatkos paikalla takaisin,
hyvä herra! Vielä menet ja kantelet minusta mummolle! Tule paikalla
emäntäsi luo, sisso!» Hänen äänensä kuullessaan pikku eläin näytti
rupeavan katumaan hätäilyään. Veden välkkyminen ja läikkyminen peloitti
sitä. Se palasi Mandy Annin rinnalle ja alkoi syvämietteisesti jyrsiä
porkkanaa, jonka tämä pisti sen nokan eteen.
Tästä huolesta päästyään Mandy Ann otti korista epäsäännöllisen mytyn.
Se oli sidottu sinisen ja valkoisen kirjavaan nenäliinaan. Päästellen
solmut mitä suurimmalla huolella, ikäänkuin sisällys olisi ollut
erikoisen kallisarvoinen, hän paljasti kokoelman monenvärisiä lasi- ja
kirkaskuvaisia posliinipaloja. Onnellisena katsellen näitä aarteitaan,
jotka välkkyivät päivänpaisteessa kuin jalokivet, hän alkoi lajitella
ja huolellisesti järjestää niitä ruuhen lähimmälle teljolle. Mandy
Ann teki »Chaneyn taloa», joka kyläkunnan lasten kesken oli yleinen
ja arvossapidetty leikki. Lasten kesken vallitsi kova kilpailu, kuka
löytäisi parhaan paikan ja aineet näille ihmerakennuksille ja Mandy
Annin rohkeaan mielikuvitukseen oli iskenyt, ettei kukaan olisi voinut
uneksiakaan parempaa »Chaneyn talon» paikkaa kuin vanha ruuhi oli.
Tuntikauden tai enemmänkin Mandy Ann oli kokonaan kiintynyt
viehättävään tehtäväänsä. Ja niin hiljaa hän siinä oleili, että aina
silloin tällöin keltapeipponen tai kärpässieppaaja istahti ruuhen
parraspuulle, pyrähtääkseen taas pois pelästyneesti ja suuttuneesti
livertäen. Murmeli porkkanansa syötyään koukistui päiväliekkoseen ja
vaipui uneen.
Mandy Annin kokoelmassa oli tosiaan runsas valikoima värejä. Joka pala
oli koko aarre hänen silmissään. Mutta vaikka hän pitikin niin paljon
maalatuista posliinipaloistaan, olivat lasit vielä paljon paremmat.
Niitä oli punaisia paloja ja monenlaatuista viheriää, ja sinisiä,
keltaisia, ruskahtavia, purppuraisia ja opaliharmaita. Jokaisen palan
hän, ennenkuin laski sen tuhdolle sille tulevaan paikkaan, nosti
silmänsä eteen ja tarkasteli maailmaa sen läpi. Muutamat läheiset
puunlatvat ja sininen taivas valkoisine kesäisine untuvapilvineen,
siinä se maailma, mikä hänen tyyssijaansa näkyi; mutta eriväristen
lasipalojen läpi nähtynä ne vaihtelivat mitä ihmeellisimmällä ja
ihastuttavimmalla tavalla. Ja niin hartaasti hän oli tähän kiintynyt,
ettei vähääkään huomannut, kuinka vanhan ruuhen liikkeet olivat käyneet
paljon levottomammiksi kuin hänen ensin siihen astuessaan. Ei hän edes
huomannut sitä, ettei hänen värikkäässä taikamaailmassaan enää näkynyt
puunlatvoja ensinkään. Viimein pohjan alta kuului ihmeellistä lotinaa
ja ruuhi keikahti niin pahasti, että toinen puoli »Chaneyn talon»
aarteista pudota kalahti pohjalle tai Mandy Annin helmaan. Murmeli
heräsi säikähtyneenä ja kiipesi emäntänsä syliin suojaa etsimään.
Suuresti hämmästyen Mandy Ann nousi polvilleen ja kurkisti ruuhen
laidan päällitse. Hän ei enää ollut pienessä suojaisessa lahdessa, vaan
kaukana keskellä virtaa. Rannat, jotka silosti ja nopeaan liukuivat
hänen ohitseen, näyttivät hänestä vierailta. Sillä suunnalla, jossa
hän oli tottunut näkemään kylän hajalliset rakennukset, sulki nyt
näön mahdottoman korkea puiden peittämä törmä. Hänen niin hartaasti
katsellessaan monivärisiä lasejaan oli ruuhen korkeihin laitoihin
sattunut tuulen puuskaus, joka oli saanut veneen kiskaisemaan
kiinnitysköyttään. Köysi, jonkun hätiköivän pojan huolimattomasti
kiinnittämänä, oli päässyt irti; ja ruuhi oli hiljaa liukunut
rientävään virtaan. Puolen mailin päässä myötämaassa virta kiersi
metsäisen niemen ja siinä ajolle joutunut vene katosi näkyvistä, jos
ehkä joku olisi rientänyt rantaan sitä kiinni ottamaan.
Mandy Ann ei alussa pelästynyt vähääkään. Hänen siniset silmänsä
säihkyivät innostuksesta, kun hän kasvoiltaan heitti pois vallattomia
kiharoitaan. Nopeana, mutta sileänä juokseva virta välkkyi ja
läikkyi herttaisesti päiväsydämen auringonpaisteessa, ja sangen
mielenkiintoista oli katsella, kuinka nopeaan rannat liukuivat ohi.
Vaarasta ei ollut merkkiäkään; ja luultavasti Mandy Ann pienen
aivokoppansa sopukoissa aavisti luonnollisena asiana, että kaunis
virta, josta hän aina oli pitänyt, vaikk'ei hänen koskaan sallittu
leikkiä sen kanssa, kuljettaisi hänet takaisin mummonsa luo yhä hiljaa
ja odottamatta, kuin oli hänet poiskin vienyt. Toistaiseksi hän vain
ajatteli tilanteen pöyristyttävää ja uuden uutukaista jännitystä.
Ruuhen kääntyessä ympäri tilapäisessä öljysileässä pyörteessä, hän
iloisesti nauroi tätä liikettä ja ylpeili siitä, ikäänkuin se olisi
ollut hänen itsensä aikaan saama. Ja murmeli, joka alussa oli ollut
kovin hermostunut, se kun huomasi asiain tavalla tai toisella olevan
hullusti, rauhoittui siihen määrään emäntänsä ilmeisestä mielihyvästä,
että se uudelleen koukistui ruuhen pohjalle ja kiiruhti jatkamaan
kesken katkennutta untaan.
Vähän ajan kuluttua virta taas teki mutkan, kääntyen takaisin
alkuperäiseen suuntaansa. Äkkiä alkoi kylän loistava kirkontorni näkyä
etäisyydessä, sitten tutut talot. Mandy Annin nauravat kasvot kävivät
totisiksi, kun hän huomasi, kuinka kovin, kovin kaukana ne näyttivät
olevan. Ja täältä etäältä nähden niihin tuli jotakin vierasta, joka
koski hänen sydämeensä. Tämä hänen ihmeteltävä seikkailunsa lakkasi
häntä viehättämästä. Hän tahtoi paikalla palata takaisin. Sitten
alkoi näkyä mummon pieni harmaa tupa rinteeltään. Voi, kuinka kauhean
pieneltä ja kummalliselta ja etäiseltä se näytti. Ja joka minuutti
se meni kauemmaksi ja kauemmaksi pois. Kauhistunut huuto »mummo!
mummo! vie minut kotia!» pääsi hänen huuliltaan. Hän nousi ylös ja
meni sukkelaan ruuhen toiseen päähän, joka, vastavirrassa ollen, oli
lähempänä kotoa. Kun hänen painonsa siirtyi keulaan ja keula painui
syvempään virran työnnettäväksi, niin ruuhi hitaasti kääntyi ympäri,
kunnes se osoitti vastakkaiseen suuntaan. Mandy Ann kääntyi uudelleen
ja riensi siihen päähän, joka oli lähempänä kotoa, jonka jälkeen ruuhi
toisti hämmästyttävän temppunsa. Yht'äkkiä tilanteen koko totuus
valtasi Mandy Annin mielen. Hän oli hukassa. Virta kuljetti häntä
niin kauas, ettei hän koskaan, koskaan enää pääsisi takaisin. Se oli
ryöstänyt hänet siihen kauheaan erämaahan, josta hän oli kuullut niin
paljon puhuttavan. Hänen polvensa pettivät pelosta. Lyyhistyen pieneksi
punaiseksi jäsenkasaksi ruuhen pohjalle hän koroitti äänensä kimakaksi
valitukseksi, joka siihen määrään säikäytti murmelia, että se hiipi
hänen helmainsa alle piiloon.
Kylän alla joki monet mailit juoksi yhä autiommaksi käyvän seudun
läpi, jossa ei rannalla ollut asumusta, ei raiviota, ja laski sitten
yhä autiompaan järveen, jota sanottiin Ison Aution järveksi; se oli
kymmentä mailia pitkä yksinäinen selkä, soitten ja kulon polttamien
maitten ympäröimä. Ison Aution järven alapäästä joki raivoisena koskena
laski mailin verran pauhaavia portaita kuruun, jota tukkimiesten
kesken sanottiin »Pirun kaukaloksi». Tämän raivon uuvutettua vimmansa
rotkon mustien seinämäin välissä, joki hitaasti jatkoi matkaansa
merta kohti. Muutama maili kylän alapuolella virta kiihtyi ja kävi
levottomaksi, laskien kuohuvin aalloin kivisiä koskia. Kun ruuhi laski
ensimäiseen, katkesi Mandy Annin valitus ja nyyhkytys yht'äkkiä.
Valkoisten aaltojen kohina ja niiden läiskivän kiukun näkö saivat hänet
aivan ymmälle. Hän istahti keskituhdolle, puristaen värisevää murmelia
rintaansa vasten, ja tuijotti ympärilleen hurjistunein silmin. Joka
puolella hyppi aaltoja pystyyn, mustina, valkoisina ja pihkanruskeina
ryntäillen keikkuvaa ruuhta vastaan. Mutta vaikka ne Mandy Annista
näyttivät niin hirveiltä, eivät ne kuitenkaan olleet kovin vaarallisia
vankalle korkealaitaiselle veneelle, joka häntä kuljetti. Vanha
ruuhi oli nimenomaan rakennettu liikkumaan tämmöisillä vesillä. Ei
mikään voinut sitä kaataa, ja kun sen laidat olivat niin korkeat ja
ulospäin kallistuvat, niin eivät tavalliset aallokot voineet sitä
täyttääkään. Voitokkaana se ui kohisevat kosket, milloin painaen alas
korkean keulansa, milloin kolkaten kiviin ja kallistellen, mutta aina
suoriutuen pahoista paikoista ilman mainittavaa tapaturmaa. Koskissa
Mandy Ann aina istui vaieten, liikkumatta, kauhun tenhoamana. Mutta
pitkillä, verraten sileillä virtamatkoilla hän taas sen verran tointui,
että hiljaa itki murmelin pehmeään ruskeaan turkkiin, kunnes tämä
järkevä pikku eläin, tuskastuneena hänen vetistävistä hyväilyistään,
ponnisteli irti ja ryömi vihattuun koriinsa.
Vihdoin, ruuhen laskettua toistakymmentä moista isoäänistä koskea,
Mandy Ann alkoi väsyä pelkoon ja ajatella jotakin hauskempaa.
Istahtaen jälleen ruuhen pohjalle hän murheellisena koetti virkistää
mielenkiintoaan »Chaneyn taloon». Hän hypisteli kauneimpia maalattuja
posliininpaloja ja hoki itsekseen, kuinka kauniita ne olivat. Tai
valitsi hän veripunaisen tai sinipunervan lasinkappaleen, kohotti sen
kärsineiden, kyynelten kastamain kasvojensa eteen ja koetti löytää
jotakin mieltäkiinnittävää värikkäästä maisemasta, joka liukui ohi.
Mutta se oli suotta. Yksin meripihkan värinenkin lasi oli menettänyt
tenhonsa. Ja vihdoin hän, pelostaan ja yksinäisyydestään uupuneena,
vaipui ruuhen pohjalle ja nukkui.
Oli myöhä iltapäivä, kun Mandy Ann nukkui, ja hänen unensa oli sitä
raskasta puolihorrostilaa, joka seuraa lohdutonta murhetta ja pelkoa.
Sitä ei häirinnyt niiden kovempien koskien keikuttelut, joita ruuhi
nyt laski. Viimeinen maili joen juoksua, ennenkuin se järven yhdytti,
oli syvää tyyntä suvantoa; mutta kun päivän lopulla oli alkanut
kovasti tuulla luoteesta, niin ruuhi ajelehti edelleen yhtä nopeaan
kuin ennenkin. Illan suussa, auringon juuri vaipuessa länsirannan taa
kelojen paljaitten latvain sekaan, ruuhi työntyi Ison Aution järven
hylätyille vesille ja tuulen ajelemana keskijärveä riensi etsimään
»Pirunkaukalon» jyriseviä putouksia ja ärjyviä pyörteitä.
* * * * *
Ulkona keskijärvellä, jossa kova tuuli pääsi vapaasti puhaltamaan,
isojen aaltojen keikuttelu ja jyskytys peloitti pientä murmeliparkaa,
niin että se oli aivan tulla hulluksi; mutta väsyneeseen lapseen ne
eivät tehneet mitään vaikutusta, hänen väristen nyyhkiessä unessaan.
Mutta ne tekivät suuren vaikutuksen kevyeen tuohikanoottiin, joka
rannan suojassa hiipi vastatuuleen kahden melan työntelemänä. Melojat
olivat tukkilaisia, jotka palasivat joen suupuolesta. Kaiken kevään
ja alkukesän he olivat olleet poissa kyläkunnasta uittamassa talvella
kaadettuja tukkeja ja nyt he, hartaasti kotiin pyrkien, kovapintaisesti
ponnistelivat eteenpäin tuulta ja aaltoja vastaan. Ison Aution järven
kaikilla soiden rikkomilla rannoilla tuskin oli ainoatakaan kunnollista
leiripaikkaa muuta kuin aivan järven päässä, missä joki siihen
laski, ja tämän paikan matkamiehet olivat päättäneet saavuttaa ennen
pimeän tuloa. Seuraavana päivänä heillä sitten olisi edessään selvä
sauvontamatka ja illallisen ajaksi heidän piti joutua kotia.
Keulassa oleva, mustapartainen roteva mies, punainen paita päällään,
meloi hitain vakain pistoksin, upottaen syvään suuren vaahteramelansa
ja selkä kumarassa työntäen, huolimatta mitään raskaista mustista
aalloista, jotka joka toinen sekunti hyökkäsivät häntä vastaan ja
uhkasivat peittää alleen hataran aluksen keulan. Edesvastuu ei
kuulunut hänelle. Hänen tehtävänsä oli vain antaa voimaa, vakaata,
hellittämätöntä voimaa, jolla nousta kiinteän tuulen päälle. Perässä
olevan miehen tehtävä sitävastoin oli ajatella ja vahtia ja kohdata
joka hyökkäys, samalla kuin myös työntää venhoa eteenpäin halki
vellovan veden. Hän oli laiha, pitkäkätinen nuori jättiläinen, lakitta
päin, takkuinen ruskea tukka taapäin puhaltaen puna-ahavoituneilta
kasvoilta. Hänen terävät harmaat silmänsä panivat merkille ja
arvostelivat jokaisen oikullisen järviaallon, joka vastaan hyökkäsi,
ja tottunut ja voimakas ranne muunteli aina jokaista pistosta sen
mukaan kuin tarve kulloinkin vaati. Ei siinä kyllä, että kanootti
oli estettävä pistämästä liian terävään aaltoihin, täyttymästä tai
kaatumasta. Hän piti tarkkaa huolta siitäkin, ettei siihen päässyt
vettä nakkaamaan ja kastamaan aarteita, joita hän kuljetti kotia
ylämaan metsiin pienen merenrantakaupungin puodeista. Ja samalla kuin
hänen silmänsä näyttivät olevan niin tiukassa työssä Ison Aution
aaltoja vastaan taistellessaan, väikkyi hänen mielessään kaiken aikaa
toinen virkistävämpi kuva — harmaa mökki päivänpaisteisen mäen laella,
jossa hänen äitinsä odotti ja jossa pieni keltakutrinen tyttö hänelle
huutaisi: »Isä, voi i-sä!», nähdessään hänen tietä nousevan.
Itsepintaiset matkamiehet olivat ehkä parin mailin päässä järven päästä
ja aurinko parhaillaan teki laskuaan autioitten kelometsien taa, valaen
aaltojen vihaiselle läikkeelle omituisia violetteja, punertavia ja
ruskahtavia välkkeitä, kun keulamies, jonka silmät saattoivat vapaasti
harhailla, sattui näkemään tuuliajolla olevan ruuhen. Se oli vähän
heidän edellään, mutta kauempana järvellä.
»Eikös tuo, Chris, ole ukko Joen ruuhi?» hän kysyi, tottunut
tukkimiehen silmä kun tunsi aluksen joistakin pienistä rakenneseikoista
tai vioista.
»Niin taitaakin olla!» vastasi Chris, sitä hetkisen tarkastettuaan. »On
päästänyt sen karkaamaan. Vesi mahtaa nousta nopeaan!»
»Tunnin parin kuluttua siitä tulee hyviä kahvipuita, jos se tuota
kyytiä kulkee», arveli toinen laimealla mielenkiinnolla. Mutta enemmän
asia koski nuoreen jättiläiseen, joka perässä istui. Hän pahoitteli
sitä, että ukko Joe näin menetti veneensä.
»Hemmetin vanha hölmö, kun ei sitä kiinni sitonut!» hän päivitteli.
»Ellei tuuli olisi näin kovin vastassa, niin voisimme ottaa sen kiinni
ja soutaa rantaan. Mutta nyt emme voi.»
»Minä en pysähtyisi, vaikka siinä olisi säkillinen kultaa!» murahti
toinen, pinnistäen melallaan vielä entistäkin enemmän, kun yöpaikka
vielä näytti olevan niin kovin kaukana. Hän oli nälissään ja väsynyt
eikä edes malttanut piippuaan sytyttää aaltojen pauhussa.
Ruuhi oli sillävälin nopeaan kulkenut tuulen alle, kulkien heidän
ohitseen vain viidenkymmenen sylen päässä. Mieliapein Chris näki sen
sivu luistavan särkyäkseen pirstaleiksi Pirun kaukalon ärjyvässä
vimmassa. Kun se oli mennyt ohi, keikkuen aalloilla korkealla, kuten
niin hyvän vanhan aluksen sopikin, niin hän katsoi taakseen naurahtaen,
puoleksi katumapäällä. Niin tehdessään hän sattui jotakin huomaamaan
ja vilkaisi vielä toisenkin kerran. Pieni pörhöinen ruskea eläin
tuijotti sieltä partaan takaa kanoottia. Ruuhen laita sillä haavaa
juuri kallistui häntä kohti ja hän näki sen selvään. Oli kuin olikin
se murmeli, ei siitä epäilystä. Ja se näytti sanattomana pyytävän
heitä tulemaan ja pelastamaan kamalasta kuolemasta. Chris oli kahden
vaiheilla, katsellen epäröiden kumppaninsa kohoavaa ja laskevaa
selkää. Se selkä näytti kovin taipumattomalta. Chris sitäpaitsi oli
vähän häpeissään omasta tunteenpuuskauksestaan. Hän tiesi, että häntä
pidettiin joutavanpäiväisen hellätunteisena eläimiä, lapsia ja naisia
kohtaan, vaikka harvaa halutti sitä liian suoraan lausua hänelle. Hän
vähin pelkäsi, että toverilla olisi tässä tapauksessa oikeus häneen
suuttua. Mutta hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että pikku eläin
— joka niin ilmeisesti oli häneltä apua pyytänyt — saisi mennä Pirun
kaukalon hirmuihin kuolemaan. Ja hän teki päätöksensä.
»Mart», hän huudahti, »minä käännän takaisin. Tuossa vanhassa ruuhessa
on jokin, jota minä tarvitsen.» Ja hän käänsi kanootin keulan isoa
aaltoa vastaan.
»Vielä mitä siellä on!» tiuskasi toinen, nostaen melansa vedestä ja
katsoen taakseen äkeänä ja vastustaen. »Mikä se on?»
»Melo, senkin vietävä! Pistä kovemmin!» komensi Chris. »Kyllä minä
sanon, kun sinne päästään.»
Tämän kovan käskyn saatuaan tukkimies totteli kiroten, sillä
perästämelojalla on kanootissa sananvalta. Ei ollut aikaa väittelyihin
kanoottia käännettäessä moisessa aallokossa. Mutta heti kuin kanootti
oli käännetty ja se peloittavasti hyökkäillen karkasi aallolta aallolle
pakenevaa ruuhta takaa ajamaan, niin hän näki ja ymmärsi.
»Piru sinuas, Chris Mc Keen, mitättömän murmelinko vuoksi sinä!» hän
huusi ja yritti huovata melallaan, ikäänkuin kanootin kääntääkseen.
Chrisin harmaat silmät jäykistyivät. »Kuules nyt, Mart Babcock», hän
huusi, »älä nyt rupea hulluttelemaan. Kirota saat niin paljon kuin
haluttaa — mutta melo niin kuin minä käsken, tai ole aivan melomatta ja
istu hiljaa. _Minä_ se tämän kanootin suunnan määrään.»
Babcock nosti melansa venhoon ja kiroili katkeraan.
»Murmelin! Kelvottoman murmelin vuoksi!» hän huusi, painostaen
kuvaamattoman halveksivasti joka sanaa. »Olethan sinä houkaksi
tunnettu, Chris Mc Keen, mutta en minä tiennyt sinua tuommoiseksi
maailmanlopun narriksi!»
»Murmelipa tietenkin!» myönsi Chris, työntäen tiukkaan melallaan.
»Luuletko sinä, että minä päästäisin eläinrievun 'kaukaloon' vain sen
vuoksi, että sinä tuntia aikaisemmin pääsisit eväittesi kimppuun? Minä
olen aina pitänyt murmeleista.»
»Otan minä tuon villin nahkastasi, kun rantaan päästään; odotappas!»
pauhasi Babcock urheasti. Hän tiesi, että kuluisi vielä monias tunti,
ennenkuin he rantaan pääsisivät, ja että hänellä siis olisi tilaisuus
unohtaa uhkauksensa.
»Se käy laatuun, Mart!» sanoi Mc Keen hyväksyen. »Kaikki minun nahkani
sitä tässä odottaa. Mutta nyt sinä ole valmiina ja tee juuri niinkuin
minä käsken, äläkä anna kanootin kolkata ruuheen, kun rinnalle tulemme.
Taitaa käydä vähän tukalaksi saada eläinriepu käsiin näissä aalloissa.
Minä vien sen kotia Mandy Annille.»
Kanootin kiitäessä hyppivän ja keikkuvan ruuhen luo Babcock pisti
ulos melansa ulontaakseen tai kiinni ottaakseen, miten käskettiin, ja
kurkisti sisään, Chrisin silmien vielä ollessa hommassa kiinni. Hänen
tummat kasvonsa lensivät valkoisiksi kuin palttina.
»Jumalan tähden, Chris! Anna anteeksi! Enhän minä osannut arvata!» hän
voihkasi.
»Se on — Mandy Ann!» huudahti isä hillityllä äänellä, nousi ruuheen ja
otti lapsen syliinsä.