Päivänpaisteisena, säille alttiina, harmaat ulkohuoneet ja matala
harmaa navetta valoisaa siivotonta karjapihaa puolittain ympäröiden,
seisoi mukava pieni talo paljaan mäen laella, jossa metsän kaikki
sulotuulet saattoivat yöt ja päivät sen ympärillä löyhytellä.
Mäen rinteillä nousi sitä kohti joka puolella kaura-, tatar- ja
perunasarkoja; mutta puutarhaa oli vain väljänlainen kaali- ja
vihannesmaa paria sataa syltä alempana metsänreunan puolessa, jossa
pieni ala lihavaa mustaa savimultaa oli erikoisesti kehoittanut
puutarhakokeiluihin.
Samoin kuin useimmat ylämaan viljelijät, oli Sam Coxenkin tottunut
ylimalkaan halveksimaan puutarhanhoidon kaltaisia pieniä hommia.
Alhaalla kylässä pidetty maanviljelysnäyttely oli kuitenkin muuttanut
hänen mielensä, ja kaalimaa oli nyt hänen paras huollettavansa. Hän
jo hautoi ylpeitä ajatuksia, mitä palkintoja mahtaisikaan saada ensi
näyttelyssä — johon ei enää ollut kuin kolmisen viikkoa.
Hänen tapansa oli, että aina kuin hän valjasti parihevosensa kylässä
käydäkseen, niin hän mennessään kaikkein viimeiseksi käänsi päätään
ja loi pitkän mielihyvän silmäyksen kaalimaahansa, jonka viileä
eloisa vihannuus niin kirkkaasti erosi ympärilläolevien vainioiden
kellanruskeasta. Tänä aamuna hän ei kääntynyt tuota silmäystä luomaan,
ennenkuin oli hypännyt vaunuihinsa ja ottanut ohjakset käteen.
Mutta kun hän sitten katsoi, niin lensi suuttumuksen puuska hänen
hyvänluontoisten kasvojensa poikki.
Siellä seisoi aivan tuon kalliin kaalimaan keskellä iso hajasarvinen
sarvas, sievistelevän herkutellen näykki aina uudesta ja uudesta ja
veitsiviiltoisilla etukavioillaan kuin aivan pahaa tehdäkseen leikkeli
hajalleen mureita kaalinkupuja.
Sam Coxen pudotti ohjakset, hyppäsi vaunuista ja juoksi veräjälle, joka
vei pihasta kaalimaahan; ja hevoset — arvonsa vuoksi hän aina ajoi
parihevosilla kylään mennessään — alkoivat syödä lyhyttä hienoa nurmea,
jota lähteen takana kasvoi. Vaikka Sam oli takalistolla kasvanut,
puuttui häneltä kuitenkin takaliston tieto. Hän ei ollut metsämiehiä,
ja yhtä vähän kuin hän tiesi, yhtä vähän hän välitti metsän kansasta.
Hänellä oli semmoinen ylimalkainen käsitys, että kaikki hirvaat olivat
pelkoja; ja jos joku olisi hänelle sanonut, että sarvaat kiima-aikanaan
voivat olla hyvinkin sotaisia, niin hän olisi moiselle halveksien
nauranut.
Veräjälle kiiveten hän ärjyi pahantekijälle vimmatusti, ja luuli sen
siitä punaisena viivana pois häviävän. Mutta sarvas vain kohotti
kaunista päätään ja kummissaan töllisteli veräjältä elämöivää kummaa
olentoa. Sitten se kylmäverisesti viilsi auki uuden mehevän kaalinkuvun
ja näykki sen tiivistä valkoista sydäntä.
Kovin suuttuneena Coxen jälleen luikkasi terveitten keuhkojensa koko
voimalla ja huitoi hurjasti käsillään päänsä päällä. Mutta ihmisäänen
kehutulta isäntävallalta näyttikin jollakin selittämättömällä tavalla
puuttuvan liittymäkohtia sarvaan tietoisuuteen. Noitten vihaisten
käsien huitominen kuitenkin teki siihen vaikutuksen. Se näytti pitävän
sitä tappelunhaasteena, koska se ravisti kauniita sarviaan ja uhmaten
tömisteli etujalkojaan — ja halkaisi taas uuden kallisarvoisen
kaalinkuvun.
Kiukku ja hämmästys taistelivat Sam Coxenin sielussa. Sitten hän
päätteli, ettei tässä riittänyt paljas kosto, vaan että piti saada
hirvaan lihatkin menetettyjen kaalinkupujen korvaukseksi.
Tupaan hyökäten hän tempaisi keittiön seinältä naulasta vanhan
suustaladattavan pyssynsä. Takaliston tapaan pyssy oli ladattu
jonkinlaisella yleishyötypanoksella, susihauleilla ja pitkulaisilla
rautapuikoilla, joilla piti voida pysäyttää vaikka karhu sen yrittäessä
sikaa varastamaan. Coxen kun ei ollut mikään urheilija, niin ei hän
edes viitsinyt vaihtaa vanhaa nallihattua, joka oli ollut kuusi
kuukautta tappinsa päässä. Riittihän se, kun pyssy oli ladattu.
Coxen riensi juoksujalkaa mäen alle vastakkaista rinnettä, niin ettei
sarvaan sopinut häntä nähdä, ja pääsi taajan metsän suojaan. Sitten
hän, yhä juosten, kiersi sarkain juurta, kunnes kaalimaa tuli uudelleen
näkyviin ja pahantekijä, yhä sen keskellä herkuttelemassa.
Sam Coxenissa alkoi tällä kohdalla herätä kauan uinaillut metsämiehen
vaisto. Hänen mieleensä välähti kaikki, mitä hän oli kuullut puhuttavan
ison riistan lähestymisestä, ja hän päätti paikalla olla sen mukaan.
Hän pani merkille tuulen suunnan ja ilokseen huomasi, että se tuli
hänen sieraimiinsa suoraan kaalimaasta.
Hän käveli hiipien, nostellen ja laskien maahan jalkojaan raskaine
saappaineen niin kepeästi, ettei hän ollut luullut sitä hänen
jaloillaan mahdolliseksikaan. Hän alkoi unohtaa kiukkunsa ja ajatella
vain sitä, kuinka saaliin saisi — niin helposti alkuvaistot elpyvät
ihmisen aivoissa. Ja sitten Coxen, päästyään noin viidenkymmenen
askelen päähän siitä paikasta, josta hän luuli hyvin kantavan, kävi
vielä entistäkin varovammaksi. Hän kulki kumarassa, pysytellen
tiheimpien suojain takana. Sitten hän, vielä paremman tempun muistaen,
rupesi nelin kontin ryömimään.
Sattuipa niin, etteivät Sam Coxenin silmät olleet ainoat, joita
punasarvaan hommat olivat puoleensa houkutelleet. Suuri musta karhu
oli metsän suojaisia liepeitä vaeltaessaan äkännyt vainiolla olevan
sarvaan ja uteliaana heimonsa laatuun istahtanut viidakkoon katselemaan
kaalimaan tuhoa.
Vakaata aikomusta lähteä suurta Sarvasta pyydystämään sillä ei ollut
vähääkään, hyvin se tiesi, että sitä olisi ollut vaikea tavoittaa ja
että se tavoitettunakin olisi tuottanut huolta. Mutta se oli tuolla
utelevalla, tappelunhaluisella, riitaisella päällä, joka syyspuoleen
tapaa vallata vanhan koiraskarhun.
Kun karhu sattui huomaamaan ryömivän piilottelevan Sam Coxenin parin
askelen päässä piilopaikastaan, oli sen ensi ajatus kadota, hävitä
metsän hiljaisiin syvyyksiin kuin suuri peloittava haamu. Seuraava
taas, vuodenajan mukainen, hyökätä miehen kimppuun ja nytistää hänet.
Mutta sitten se huomasi, ettei hän itse ollutkaan miehen hiipivän
vainon esine. Se näki, että metsämiehen huomio olikin kiintynyt
kaalimaahan ja sarvaaseen. Se istahtikin suurille mustille
takakintuilleen katsellakseen tapausten kulkua. Vähänpä Sam Coxen
aavisti, mitkä punaiset viekkaat silmät häntä tähystivät hänen siitä
sivu ryömiessään.
Tultuaan sille paikalle, jossa suoja oli lähinnä kaalimaata, Coxen
huomasi vielä olevansa liian kaukana. Virittäen hanan hän astui
parikymmentä askelta avomaan poikki, seisahtui ja tähtäsi pitkään ja
tarkkaan.
Huomatessaan hänet, heti kuin hän tuli esiin pensaikon suojasta, sarvas
kohotti päänsä ja vain uteliaana katseli häntä jonkun aikaa. Oliko tuo
vaaraton ohikulkija, vai aikoiko se tulla saaliinjaolle hänen vastikään
keksimäänsä kaalimaahan? Tarkemmin katsoen se huomasikin tulijan
samaksi elämöiväksi olennoksi, joka oli häntä veräjän päältä uhitellut.
Kun tämä selvisi sarvaalle, tuli sen silmiin punainen välke. Se kääntyi
päin, polki jalkaa ja ravisteli uhmaavasti sarviaan.
Coxen, eläimen samalla jyvälle saaden, veti liipaisimesta. Nalli
ei palanut. Kiukkuisena hän laski pyssyn alas, otti nallin pois ja
tutki sitä. Se näytti aivan hyvältä ja vänkkireiässä oli ruutia
niinkuin pitikin. Hän pyöräytti nallin toisin päin ja tähtäsi jälleen
huolellisesti.
Nämä temput eivät sarvaan mielestä voineet muuta tietää kuin selvää
haastetta ryhtyä tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Se oli juuri
sillä päällä, että moinen haaste oli sille mieliksi. Kahdella hypyllä
se selvisi kaalimaasta ja tuli siroin askelin kaksintaisteluun. Tämä
odottamaton käänne ällistytti kokematonta metsämiestä siihen määrään,
että hän aivan unohti virittää pyssyn hanan. Kahdesti hän vimmatusti
veti liipaisimesta, mutta ilman tulosta. Sitten hän, nolouden tunteen
valtaamana, viskasi pyssyn vihollista vastaan ja livisti pakoon.
Melkein yhdellä hyppäyksellä hän lensi aidan poikki ja hyökkäsi lähintä
puuta kohti, johon näytti helpolta kiivetä. Sattui niin pahasti, että
tämä puu oli aivan sen viidakon laidassa, josta karhu niin suurella
mielenkiinnolla katseli tapausten kulkua.
Metsän eläin älyää, koska ihminen pakoon juoksee, ja harvoin se
laiminlyö tilaisuutta osoittaakseen, että se tämän käsittää. Sam
Coxenin hypätessä kiinni alimpaan oksaan ja kiikuttaessaan itsensä
puuhun, karhu tallusti esiin viidakosta ja nousi uhkaavana puunrunkoa
vastaan.
Sarvas, joka juuri oli aidan poikki hypännyt, seisahtui siihen
paikkaan. Ilmeisestikin oli hänen vuoronsa nyt näytellä katsojan osaa.
Coxen, alas katsoessaan ja uutta vihollistaan katsellessaan, tunsi
sydämensä kuohahtavan siitä tunteesta, että hänelle tapahtui vääryys.
Olivatko erämaan eläimet liittoutuneet häntä vastaan? Pelkuri hän ei
ollut, mutta hän alkoi kieltämättä ikävystyä. Hänen mieleensä välähti
tämä ajatus: »Entä miten käy hevosille, ellen minä pääse tästä niitä
valjaista riisumaan?» Sillävälin hän kuitenkin kiipesi yhä korkeammalle
ja korkeammalle, etsien neuvoa pois päästäkseen.
Puun keskivaiheilta pisti ulos pitkä oksa niin kauas, että se melkein
kattoi nuoren taajan kuusen. Coxen hivutteli itseään hiljalleen tälle
oksalle. Samalla kuin karhu saavutti oksan tyvipään, oli Coxen päässyt
latvapäähän. Siihen hän jäi, uskaltamatta pudottaa itseään alas.
Karhu lähti varovaisesti oksalle; ja vankka oksa taipui syvälle sen
painon alaisena, kunnes Coxen oli vain parin jalan päässä nuoren kuusen
latvasta. Hermostuneena irti päästäen hän laski itsensä putoomaan,
tarttui epätoivon kourin taajoihin oksiin ja piti niistä lujasti kiinni.
Iso oksa, täten äkkiä vapautuneena vankanlaisen miehen painosta,
ponnahti takaisin niin rajusti, että karhu oli pudota. Vihaisesti
möristen se kapusi takaisin runkoon ja rupesi laskeutumaan sitä maahan,
perä edellä.
Karhun liikkeitten itsetietoisesta reippaudesta Coxen arvasi, ettei
hän kauan saisi pelastuksestaan iloita. Maahan oli vain pari syltä
ja helposti hän olisi voinut päästä pakoon, sillä aikaa kuin karhu
laskeutui maahan isommasta puusta. Mutta alla seisoi sarvas, pitäen
vilkkaalla mielenkiinnolla silmällä sekä karhua että miestä. Coxenia ei
vähääkään haluttanut antautua mokomain teräväin sarvien ja viiltävien
kavioitten vimman esineeksi. Hän mieluummin jäi siihen, missä oli,
toivoen odottamatonta onnenpotkausta. Samoin kuin useimmilla takaliston
miehillä, samoin hänelläkin oli kuivan huumorin vaistoa, eikä aseman
vakavuuskaan aivan voinut häneltä pimittää sen hullunkurisuutta.
Coxenin mielessään hautoessa jos minkälaisia tuumia, miten pälkähästä
päästä, tapahtui se kaikkein viimeinen asia, mikä hänen päähänsä
olisi voinut pälkähtää. Sarvas menetti mielenkiintonsa mieheen ja
käänsi huomionsa karhuun, joka nyt oli seitsemän tai kahdeksan jalan
päässä maasta, suurta runkoa halaillen ja varovasti päästellen itseään
alemmaksi kuin pieni poika, joka pelkää housunsa repivänsä.
Mahdollista on, että erikoisesti tämä sarvas kantoi jotakin vanhaa
kaunaa karhuja vastaan. Jos niin oli, niin oli tässä tietysti tarjolla
mitä paras tilaisuus maksaa vanhoja velkoja. Karhun tukala asema ja
suojelematon takaruumis ilmeisestikin houkuttelivat sitä pieneen
koetukseen. Se astua sipsutteli eteenpäin, puoleksi leikillään,
puoleksi kostonhimoisesti nousi takajaloilleen ja pukkasi karhua oikein
vihaisesti sarviensa terävillä kärjillä. Sitten se hyppäsi taapäin
kahdeksan tai kymmenen askelta ja odotti, karhun kiiruumman kaupalla
luisuessa maahan ja päästäessä raisun vihan mörähdyksen.
Sam Coxen oikein väänteli itseään sisällisestä naurusta ja oli vähällä
kuusestaan pudota.
Karhussa ei nyt ollut mitään sijaa miehen muistelemiselle. Se oli
sarvaan julkeudesta raivon vimmassa ja syöksi sen kimppuun kuin
hirmumyrsky. Sarvas ei ajatellutkaan jäädä niin musertavaa hyökkäystä
vastustamaan. Aivan viime nipukassa se ponnahti syrjään loikkauksella,
joka siirti sen kerrassaan kolmenkymmenen jalan päähän. Vielä semmoinen
hyppy, vielä, vielä: ja sitten se lähti vallattomasti keikkuen
samoamaan metsän kaartoja, karhun voimattomana vääntäessä perässä.
Sam Coxen livahti alas puusta, ennenkuin ne olivat näkymättömiin
päässeet, ja meni kiiruimman kaupalla aidan yli. Aukealla vainiolla
hän tunsi olevansa vähän paremmassa turvassa, otaksuen hädän tullen
voittavansa karhun juoksussa. Mutta sen verran hän sentään ennätti
seisahtua, että hairasi pyssynsä maasta.
Luotuaan sitten tuhottuihin kaalinkupuihin murheellisen silmäyksen hän
nopeaan nousi mäkeä, kurkistellen tuon tuostakin taakseen paremmaksi
varmuudeksi, ettei kumpikaan vihollinen takaisin palannut, uusi yritys
mielessään.