Kesäkuu oli vihannimmillaan, kun Mac Phairrson vietiin pois. Kun
hän pienine myttyineen palata nilkutti kotia, prameili takalisto
ylt'yleensä jo lokakuun alkupuolen punaisissa ja keltaisissa väreissä.
Hän oli aivan parantunut. Jaksoi harvinaisen hyvin. Mutta toivoton
yksinäisyys synkisti hänen kotiintuloaan. Hän tiesi, että mökki olisi
aivan samassa asussa kuin hänen lähtiessäänkin, siellä jyrkällä,
kuohujen piirittämällä saarellaan; ja hän tiesi, että Poika olisi
siellä avaimen kera, laskeakseen hänet sillan poikki ja lausuakseen
hänet tervetulleeksi kotia. Mutta mitä olisi saari ilman perhettä?
Poika epäilemättä oli tehnyt, mitä oli voinut. Arvatenkin hän oli
pitänyt huolta Pätkästä ja Ananias-ja-Safirasta. Mutta loput perheestä
epäilemättä oli hajaantunut tiesi minne. Kyynelet tulivat hänen
silmiinsä, kun hän ajatteli itseään ja Pätkää ja papukaijaa, kuinka he
surkeassa yksinäisyydessään kosken herkeämättömässä kohinassa surisivat
menneitä tovereitaan. Hänen sydäntään vilutti eikä vain lähestyvän
syksyisen hämärän vuoksi.
Mutta kun hän saapui pienelle sillalle, niin hänen sydämensä jälleen
lämpeni, sillä siellä oli Poika, kädellään viittoen ja rientäen
alas portille häntä sisään laskemaan. Ja siellä totisesti oli Pojan
kantapäillä Pätkä. Mac Phairrson huusi, ja hänen äänekkään huutonsa
kuullessaan Pätkä kerrassaan hurjistui ja koetti väkisinkin rynnätä
portin läpi. Kun portti aukeni, niin tulijan täytyi nojautua sen
patsasta vasten, ennenkuin saattoi tarttua Pojan käteen, niin hurjat
ja ylenpalttiset olivat haukkuvan Pätkän hyväilyt. Mielellään hän ne
suvaitsi, antaen riemastuneen koiran nuolla kätensä ja kasvonsakin;
sillä kaiken kaikkiaan oli Pätkä sentään perheen paras ja rakkain
jäsen. Saadakseen sen asettumaan hän sitten antoi sille myttynsä
tupaan kannettavaksi ja ylpeänä Pätkä mytyn kera juoksi edellä. Mac
Phairrsonin ääni vavahti, kun hän koetti kiittää Poikaa siitä, että hän
oli tuonut hänelle Pätkän takaisin — vavahteli ja takertui kurkkuun.
»En voi sille mitään!» hän puolustuksekseen sanoi, kun jälleen sai
puhutuksi. »Minä tietysti pidän enimmän Pätkästä! Sinä säilytit minulle
parhaan. Mutta voi kehnoa, Poika, kuinka minä kaipaan niitä muitakin!»
»En _minä_ ole hoitanut Pätkää!» selitti Poika, kun he nousivat polkua.
»Mikko Sweeneyn luona se on ollut. Hän toi sen tänne tänä aamuna, koska
hänen täytyi lähteä metsiä tarkastamaan. Minä pidin huolta Luupussista
— se on tuvassa laatikollaan — ja häijystä Rasvalöllö-ukosta.
Jukopätkä, kuinka Rasvalöllö on teitä kaivannut, Mac Phairrson! Se puri
minua kahdesti siitä syystä vain, kun minä en ollut te. Tuossa se on,
pistellen kuonoaan ulos tynnöristään.»
Vanha murmeli luuli kuulleensa Mac Phairrsonin äänen, mutta ei ollut
varma. Se tuli ulos ja istahti lihaville takakintuilleen, sieraimet
odotuksessa eläen. Sitten se näki tutun ontuvan tulijan. Pienellä ilon
vikahduksella se porhalsi eteenpäin ja alkoi puristella ja kynsiä
isäntänsä sääriä, kunnes Mac Phairrson nosti sen syliinsä. Josta se
tuli niin iloiseksi, että jos jotenkin tuhri kuonoaan Mac Phairrsonin
kaulaan. Juuri nyt kettu ilmestyi piilostaan mökin takaa ja istahti,
korvat viekkaasti hörössä ja pää kallellaan, todetakseen isäntänsä
kotiatulon.
»Herranen aika, kuinka Porkkana on kasvanut!» huudahti Mac Phairrson
heltyneenä ja kutsui sitä luokseen. Mutta kettu haukotteli hänelle
vasten naamaa, nousi ylös laiskasti ja juoksi saaren toiselle puolelle.
Mac Phairrsonin kasvot synkistyivät.
»Sillä ei ole sydäntä alkuunkaan», sanoi Poika, lieventääkseen hänen
pettymystään.
»Ei siitä ole mihinkään», sanoi Mac Phairrson »Taitaa olla parasta, kun
luovumme siitä.» Sitten hän nilkutti tupaan tervehtimään Luupussia,
joka hänen lähestyessään pöyhisti höyhenensä, mutta tunsi hänet ja
salli hänen silitellä itseään.
Mac Phairrson oikaisi itsensä kainalosauvainsa varassa, kääntyi ja
nielaisi jotakin, joka pyrki kurkkua kuristamaan.
»Hyvin maar me täällä taas elämme», hän sanoi, »minä ja Pätkä, ja
Rasvalöllö ja Luupussi. Mutta minä _tahtoisin_ tietää, miten minä
saisin Ananias-ja-Safiran luoksemme. Sitä lintua minä kaipaan koko
joukon, se oli niin hullunkurinen ja viisas. Sinä et taida sattua
tietämään, kuka sen sitten sai, vai mitä?»
»Minä tiedän, että se sai hyvän kodin!» vastasi Poika, niinkuin asia
olikin. »Mutta sitä minä en osaa sanoa, missä se juuri tällä haavaa
voisi olla!»