Viikkokauden kuluttua siitä kuin pesukarhun penikka oli perheen
jäseneksi otettu; Mac Phairrsonille sattui tapaturma. Hänen kulkiessaan
alas sahan pitkää luisua siltaa tarttui toisen kainalosauvan pää rakoon
ja hän kaatui nurin niskoin, satuttaen päänsä tukkiketjun jykevään
renkaaseen. Pyörtyneenä hänet nostettiin sillalta ja kannettiin
lähimpään mökkiin. Monta päivää hän makasi tainnoksissa ja tohtori
epäili, tokko hän enää toipuisikaan. Lopulta hän kuitenkin tuli
tajuihinsa, mutta ei enää ollut sama mies kuin ennen. Hänen mielensä
oli nyt vain jonkinlaista hyväntahtoista höperyyttä. Häntä oli
ruokittava ja hoidettava kuin pientä lasta. Lääkäri lopulta otaksui
jonkun luun painavan hänen aivojaan ja vamman kaipaavan leikkausta,
jota tekemään hänen taitonsa ei likimainkaan riittänyt. Sahan miehet ja
kyläläiset hänen ehdotuksestaan kokosivat rahasumman, ja lapsellisesta
mielihyvästä hymyilevä Mac Phairrson toimitettiin sairashuoneeseen
pienellä höyryllä, joka kävi kaupungissa kolmesti viikossa.
Heti kuin sahan lähettyvillä tuli tunnetuksi — se oli mökkeineen vähän
syrjässä kylästä — että Mac Phairrson viipyisi kauemminkin matkallaan,
alettiin kysyä: »Entä miten käy perheen?» Tapaturma oli sattunut
aamulla ja iltapäivällä Poika oli tullut eläimiä katsomaan. Kun
sahalla lakattiin työstä auringonlaskun aikaan, niin pidettiin äkkiä
vaienneitten raamien keskellä kokous.
»Entä miten orvoille käy?» alusti Jimmy Wright asian.
Musta Angus Mac Allister, päällysmies — häntä sanottiin Mustaksi
erotukseksi Punaisesta Anguksesta, joka kuului tukinuittajiin — oli jo
muodostanut asiasta varman mielipiteen ja päättänyt, että niin sitä
tehdään. Hän ei totta puhuen välittänytkään juuri mitään kenenkään
muun kuin Pojan mielipiteistä, sillä tätä hän kaikissa metsäneläimiä
koskevissa asioissa piti viisaimpana Mac Phairrsonin itsensä jälkeen.
Musta Angus oli hyvin suuri, isokätinen, mustapartainen mies, ääni
kuin härällä, ja hänen käskynsä ja kirouksensa kuuluivat läpi sahain
läpitunkevimmankin rähinän. Kun hän pinnisti mieheen vastaaninttämistä
suvaitsemattomat silmänsä, niin tavallisesti asia kävi niinkuin hän
sanoikin, olivatpa kuulijat siitä itsekseen kuinka toista mieltä
tahansa. Mutta hänen luonteessaan oli hellä, melkeinpä sentimentalinen
piirre, joka esiintyi siinä, että hän piti kaikista eläimistä.
Hevosista ja häristä, jotka tekivät työtä sahan ympärillä, pidettiin
hyvä huoli, joka niistä kyllä päältäkin näkyi; ja päällysmies oli
vaikka koska valmis pieksämään miehen puolikuoliaaksi, jos näki hänen
vähänkään huonosti kohtelevan eläintä.
»Ihminen voi pitää puolensa», hän selitykseksi sanoi, »mutta voiko
järjetön luontokappale? Meidän asiamme on pitää niiden puolta.»
»Pojat», hän sanoi, ennenkuin vielä oli ennättänyt päästää mahtavaa
ääntään vireestä syntyneen hiljaisuuden mukaiseksi, »kuulkaas nyt, mitä
minä sanon, jaetaan ne eläimet meidän kesken, me sahan miehet ja tämä
poika, ja pidetään niistä niin hyvää huolta kuin voidaan, siksi kuin
Mac Phairrson paranee!»
Hän katsoi Poikaan kysyvästi ja Poika, ylpeänä siitä, että häntä
pidettiin näin tärkeänä henkilönä, vastasi vaatimattomasti —
»Sitä juuri minä toivoin teidän ehdottavan, herra Mac Allister.
Tiedättehän te, etteivät ne tule siellä yksin toimeen. Ne eivät kauan
olisi onnellista perhettä. Ne alkaisivat tapella ja toinen puoli
heittäisi tuota pikaa henkensä.»
Seurasi hetken aprikoitseva äänettömyys. Sahassa ei ollut lupa polttaa
tupakkaa, mutta suussaan sitä piti joka mies. Jimmy Wright pani
merkille kahdeksan jalan päässä olevan äsken sahatun lankun kirkkaan
pinnan ja erehtymättä sylkäisi aivan keskelle ja kohauttaen sitten
housujaan huomautti —
»Antaa pomon ja Pojan päättää. He sen parhaiten ymmärtävät.»
»Se on oikein, Jimmy! Me siis sovimme asiasta!» sanoi Musta Angus.
»Mitä minuun tulee, niin minun mieleni tekee papukaijaa ja porsasta. Se
se vasta on lintu, tuo Ananias-ja-Safira. Ja porsas — Ebeneseriksihän
sitä sanoo Mac Phairrson — se on niin viisas, että sitä pitää nauraa
vallan katketakseen. Ja niin siisti — siisti kuin viini prouva. Ne
kaksi minä haluaisin saada mökkiini. Ja otan minä vielä kolmannenkin,
jos se on tarpeellista.»
»Sitten teidän olisi parasta ottaa pesukarhukin, herra Mac Allister»,
sanoi Poika. »Se ja Ebeneser pitävät kovin toisistaan ja niiden tulisi
ikävä, jos ne erotettaisiin.»
»All right. Pesukarhu minulle!» vastasi päällysmies. »Minkä eläimen
Poika itse ottaa?»
»Minä odotan, että näen, mitä nämä muut pojat tahtovat», vastasi Poika.
»Minä pidän niistä kaikista, ja kaikki ne sangen hyvin tuntevat minut.
Minä otan, mitä jää.»
»No sitten», sanoi Jimmy Wright, »otan minä Susannan. Se kirottu
hirvenvasikka on ainoa koko joukosta, jonka kanssa minä tulisin
toimeen. Se näyttää niin vähämieliseltä ja pitävän minusta!» Ja taas
hän pani merkkinsä lankun puhtaaseen pintaan.
»No, minä ja minun muorini, me otamme mielihyvällä ne molemmat
valkoiset kissat!» tokaisi siihen harmaaparta ukko Billy Smith. »Akka
sanoo, ettei sen kauniimpia kissoja ole koko maakunnassa. Ehkä ne eivät
ikävysty meillä niinkuin jossakin muualla, kun meidän mökkimme on niin
lähellä Mac Phairrsonin siltaa ja ne itse koko ajan näkevät, ettei
saarella enää ole ketään!»
»Pätkästä ei kukaan ole puhunut mitään!» muistutti Poika. Koira oli
yleiseen suosittu ja puolenkymmentä tarjoutui paikalla sen ottamaan.
»Mikko saa koiran!» päätti päällysmies, katkaistakseen kaikki väittelyt.
»No sitten minä otan sen ison ukkohanhen», sanoi Kalju Pallen, yksi
niistä, joiden täytyi Pätkästä luopua. »Eipä olekaan paljon niin
viisaita koiria kuin se on.»
»Niin, on ainakin sinulla siitä paljon opittavaa, Kalju!» myönteli
päällysmies. Nauru kiersi miehestä mieheen Kaljun kustannuksella.
Sitten ei muutamaan sekuntiin kuulunut muita tarjoomuksia.
»Ei kukaan näy huolivan Rasvalöllö parasta eikä Luupussista!» nauroi
Poika. »Ne eivät kumpikaan ole seuramiehiä. Mutta Luupussilla on
hyvätkin puolensa. Se näkee pimeässä; ja se on kovin tarkka hoitamaan
omat asiansa. Rasvalöllöllä on koko joukko älyä, mutta se on semmoinen
jörö, ettei näytä sitä kenellekään muulle kuin Mac Phairrsonille
itselleen Taitaa olla parasta, kun minä otan ne kummankin, minä kun
tunnen niiden heikkoudet.»
»Eikös siellä ole ketunpoikakin?» kysyi päällysmies.
»On kyllä, Porkkana; mutta jääköön se saareen», vastasi Poika. »Jos
joku teistä käy joka päivä heittämässä sille ruokapalan, niin ei se
muuta kaipaa. Pahaa se ei voi tehdä, eikä se poiskaan pääse. Se on niin
arvostaan pitävä, ettei kenelläkään olisi siitä iloa!»
Kun oli näin pitkälle päästy, niin kokous hajaantui, jatkaakseen
istuntoa Mac Phairrsonin saarella, jonne otettiin mukaan köyden pätkiä,
riimu ja pari kaurapussia. Perheen jäsenet, epämääräisen levottomuuden
valtaamina isäntänsä pitkän poissaolon johdosta, tulivat melkein
kaikki alas sillalle uteliaina katsomaan, keitä tuli — tosiaan kaikki,
lukuun ottamatta kettua, joka hiipi mökin taa; Rasvalöllöä, joka
peräytyi laatikkoonsa; ja Luupussia, joka jäi nurkkaansa halveksivan
välinpitämättömänä. Muut silmäilivät joukkoa levottomina, mutta
rauhoittuivat pian nähdessään Pojan heidän kerallaan. Ne todella
kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen niin lähelle kuin suinkin,
lukuun ottamatta Pätkää, joka kierteli tuttaviaan tervehtimässä, ja
James Edwardia, joka peräytyi siikemmäksi siivet koholla ja ylpeästi
kähisten, niinkuin muka ei sallien minkäänlaisia vapauksia.
Jimmy Wright teki ensi yrityksen. Hän oli keksinyt sen tempun, että oli
tuonut vähän suolaa taskussaan. Siinä sivussa huomauttaen, ettei hän
aikonut panna sitä sen hännän päälle, hän tarjosi kourallisen vapaalle
Susannalle. Kömpelö eläin puhalsi enimmän osan tuuleen isohenkisellä
korskahduksella, mutta muutti sitten mieltään ja nuoli ahneesti
suuhunsa ne muutamat rakeet, mitä oli jäänyt. Päätellen sitten, että
Jimmy oli miellyttävä mies, josta saattoi jotakin toivoa, se salli
hänen sujuttaa kaulapannan kaulaansa ja vastustelematta taluttaa
itsensä sillan yli.
Musta Angus sitten teki esityksiään Ebeneserille, jonka selässä
pesukarhun poikanen istui. Ebeneser kallisti niille korvansa sekä
arvontunnolla että epäilykselläkin, mutta ei suostunut liikahtamaan
tuumaakaan Pojan vierestä, ja Musta Angus ymmällään kyhni päätään.
»Taitaa olla suotta lähteä sitä taluttamaan!» hän mutisi.
»Niin, kyllä teidän täytyy kantaa se sylissänne, herra Mac Allister»,
nauroi Poika. »Hyvä asia, ettei se ole vielä sen suurempi. Mutta kas
tässä, ottakaa Ananias-ja-Safira ensin. Jos _se_ rupeaa ystäväksenne,
niin vaikuttaa se paljon Ebeneseriin.» Ja sievästi hän siirti
papukaijan omalta olaltaan, jonne se paikalla oli paennut hänen
tullessaan, päällysmiehen korkealle olkapäälle.
Lintu oli hetkisen ymmällä. Se painoi alas höyhenensä, kunnes näytti
aivan silolta ja säädylliseltä ja ojensi itseään kauas ulospäin,
ikäänkuin hypätäkseen takaisin entiselle istuinpaikalleen, Mutta kun
toinen siipi oli leikattu niin se ei uskaltanut. Sillä oli ollut
riittävästi kokemusta niistä kamalista lepatuksista ja kuperkeikoista,
joiksi lento kävi, kun oli vain toinen siipi kunnossa. Kääntyen
pois Pojasta se katsoa killisteli Mac Allisterin nenää pahalla
vilkumattomalla silmällä. Ehkä se aikoi purra sitä. Mutta samalla
Mac Allister kohotti valtavan kätensä silittääkseen pelottomasti sen
päätä, aivan yhtä pelottomasti kuin ei sillä vähääkään olisi ollut
noukkaa, jolla vaikka purra puhki saappaat. Tämä rohkeus teki siihen
suuren vaikutuksen, se kurlutti kurkussaan ja otti suuren peukalon
sirosti leukainsa väliin niin hellävaroen, ettei ruusun lehdelle
olisi vikaa tullut. Jaha, se paikalla päätteli, tämä mies oli hänen
mielensä mukainen, ja hänen kätensäkin haisi aivan kuin olisi se ollut
Mac Phairrsonin oma käsi. Pudottaen peukalon pienellä tyydytyksen
rääkäyksellä se vikkelään kulki sivuittain ylös ja alas Mac Allisterin
olalla ja oli aivan kuin kotonaan.
»Kas vain, mutta se taisikin mielistyä teihin, herra Mac Allister!»
huudahti Poika. »En ole milloinkaan ennen nähnyt sen tekevän noin.»
Päällysmies naurahti ylpeänä.
»Ananias-ja-Safira kai kuuluu hienohelmoihin, vai mitä?» kysyi Kalju
Pallen, katsoen viekkaasti toisiin.
»Kyllä se on naisväkeä!» vastasi Poika. »Niin sanoi Mac Phairrson!»
»Siinä se!» sanoi Kalju. »Niin kaikki naisväki hullaantuu tähän meidän
päällysmieheemme. Katsokaas nyt!»
»No nyt Ebeneser!» keskeytti päällysmies, puheenaihetta vaihtaakseen.
»On parasta, kun Poika antaa sen minulle, ehkä se pitää sitä
suosituksena.»
Juhlallisena Poika kumartui lattiaan, työnsi pesukarhun penikan
syrjään ja otti porsaan syliinsä. Ebeneser hämmästyi, sitä kun ei
oltu milloinkaan ennen pidelty sylikoirana, mutta ei se kuitenkaan
vastustellutkaan, ojensi vain säärensä aivan kankeiksi, niin että
sitä oli koko vaikea pidellä. Päällysmiehen suureen syliin pantuna
se kohotti kärsänsä suoraan ilmaan ja päästi kimakoita kiljauksia;
mutta huomatessaan sitten Ananias-ja-Safiran, joka rauhallisena
istui anastajansa korvan alla, sekin jonkin verran rauhoittui, eikä
enää inttänyt sitä eikä tätä. Se ei kuitenkaan voinut hyväksyä näin
selittämätöntä ja kerrassaan halventavaa asentoa, jonka vuoksi se
piti kärsäänsä jäykkänä pystyssä niin korkealla kuin suinkin ja sulki
tiukkaan pienet silmänsä, ikäänkuin odottaen jotakin uutta kohtalon
kolausta.
Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, arveli Musta Angus. Ebeneserin
suvaitsevaisuus ja Ananias-ja-Safiran suostuvaisuus hänen mielestään
ilmeisesti kohensivat hänen arvovaltaansa.
»No nyt pesukarhun poikanen!» hän sanoi leikillisesti. Mutta tuskin
hän oli saanut sanat suustaan, kun hän tunsi terävien kynsien aika
vauhdilla kapuavan ylös säärtään ja tuossa tuokiossa pesukarhun penikka
oli hänen olallaan, ojentaen pitkää mustaa kuonoaan huolellisena
haistellakseen Ebeneserin sääriä ja vakuuttautuakseen, että kaikki oli
niinkuin pitikin.
»Hyppäävä Jimmy! Ohhoh! Herrajesta!» kiljaisi Ananias-ja-Safira, tästä
äkkihyökkäyksestä säikähtyen ja näykkäsi rauhanhäiritsijää tuimasti
koipeen, niin että tältä pääsi huuto ja se äkkipäätä pyörähti toiselle
olalle.
»No nyt minä luulen, että te olette saanut kaikki, mitä teille kuuluu,
herra Mac Allister», nauroi Poika.
»Sitten minun taitaa olla parasta lähteä omani kanssa kotiin päin!»
vastasi Musta Angus ylen tyytyväisenä. Varovaisesti kääntyen,
etteivät olallaistujat putoaisi, hän kulki sillan poikki ja lähti
nousemaan sahajauholla korjattua tietä lautaista huvilaansa kohti,
Ebeneser yhä pitäen kärsäänsä jäykkänä ilmassa ja silmiään suljettuna
sankarillisessa alistuvaisuudessa, jotavastoin Ananias-ja-Safira,
kamalasti kiihtyneenä tästä retkestä ulkomaailmaan, yhtä mittaa huuteli
voimainsa takaa: »Ebeneser, Ebeneser, Ebeneser! Ohhoh, herrajesta!
Missä ukko!»
Heti kuin Mustan Anguksen meluisa ja maalarin pensselin arvoinen
katoaminen oli tapahtunut, lähti Kalju Pallen luottavaisena ottamaan
kiinni villiä hanhea, James Edwardia. Hän näytti luulevan pistävänsä
sen kainaloonsa ja muitta mutkitta astelevansa sen keralla kotiinsa.
Tämän älytessään Poika katseli ympärilleen, totisena silmää iskien.
Ukko Billy Smith ja puolenkymmentä katsojaa, joilla ei ollut mitään
osaa tässä hommassa, nauraa virnistelivät. Kun Kalju lähestyi, sovinnon
kättä kurottaen ja _tipu tiputtaen_ vakuuttelevasti, ikäänkuin pitäen
James Edwardia kanana, kohotti viimeksimainittu käärmemäistä mustaa
päätänsä ja tuijotti häneen ylpeän hämmästyneesti. Sitten se päästi
terävän varoituskähähdyksen. Oliko mahdollista, että tuo hävytön
outo mies alkoi puuttua hänen asioihinsa. Kyllä, ilmeisestikin se
oli mahdollista. Se näytti olevan aivan varmaa. Paikalla kuin James
Edward oli tästä selvillä, painoi se alas pitkän kaulansa, syöksi
sen pitkälle maan suuntaisesti, levitti komeat siipensä ja hyökkäsi
Kaljun sääriä vastaan sähisten kuin pannusta puhiseva höyry. Kalju
säikähtyi, joutui ymmälleen. Linnun nipistäessä hänen sääriään vankalla
kovalla noukallaan vihaisesti ja piestessä niitä kipeästi suurilla,
satuttavilla, tuulekkailla siivillään, hän syljeskeli: »Jumppi Juutas!»
hätääntyneellä äänellä ja pakeni Billy Smithin ja Pojan taa.
Räjähti riemastuksen nauru, kun James Edward ylpeänä voittajana
peräytyi pois ja huolettomana lähti astelemaan mökkiä kohti.
Huudettiin: »Ota, Kalju, kiinni sukkelaan!» »Koetappas vähän
mielitellä!» »Kalju, älä kohtele hanhi-vaaria niin pahasti!» »Vihellä
sille, niin se tulee perässä!» Mutta näistä kokkapuheista välittämättä
Kalju hieroi sääriään ja kääntyi Pojan puoleen ohjausta saadakseen.
»Tahdotteko varmaan sen nytkin?» tämä kysyi.
»Tietysti minä sen tahdon!» vastasi Kalju, tyhmistyneen irvistyksellä.
»Kyllä minä sen pään käännän, kun saan sen kotiini liikuteltavakseni.
Mutta millä hitolla minä saan sen? Minä pelkään, että se ottaa
loukkaantuakseen, se näyttää niin hienotunteiselta ja herraskaiselta!»
»Meidän täytyy piirittää se jollakin tavalla. Odottakaas vähän, pojat!»
sanoi Poika. Juostuaan tupaan ynseän James Edwardin ohi hän tuota pikaa
tuli takaisin, vahva peitto kainalossaan.
Iso ukkohanhi näki hänen tulevan, mutta pysyi halveksivan
välinpitämättömänä. Se oli tottunut pitämään Poikaa kerrassaan
vaarattomana. Kun siis peiton kietovat poimut sen peittivät, oli jo
liian myöhäistä vastustaa Tuossa tuokiossa se oli pimeyteen kääritty
ja sidottu varmasti kiinni ja häpeällisesti pistetty Kaljun Pallenin
kainaloon.
»Nyt, kun olette sen saanut, niin älkää päästäkö karkuun!» varoitti
Poika, ja rohkaisevien kokkapuheiden keskellä Kalju lähti matkaan,
kantaen myttyä voiton merkkinä mukanaan. Mutta tuskin hän oli päässyt
sillan poikki, kun katsojat saarelta näkivät soukan mustan pään
pujottelevan esiin mytyn toisesta päästä, syöksyvän ylöspäin hänen
vasemman käsivartensa taitse ja kiukkuisesti käyvän miehen korvaan
kiinni. Kiljaisten Kalju hairasi pään käteensä ja piti sitä lujasti
suuressa kourassaan, kunnes Poika juoksi apuun. Kun James Edwardin
noukka oli saatu irti Kaljun vertavuotavasta korvasta ja sen raivoisa
hyökkäilevä pää takaisin peiton sisään pistetyksi, niin Poika sanoi —
»Kuulkaas nyt, Kalju, se oli teidän oma syynne, kun ette pitänyt
paremmin kiinni. Ette voi moittia James Edwardia, vaikka se purikin!»
»Enpä tietenkään!» vastasi Kalju rattoisasti. »En vähääkään minä sitä
moiti. Sehän se vasta onkin, kun sillä on tuommoinen kuraasi. Kyllä me
sovimme.»
James Edwardin mentyä oli jännityskin lopussa. Poika nosti maasta
molemmat valkoiset kissat, Melindyn ja Jimin, ja sijoitti ne ukko
Billy Smithin syliin, johon ne paikalla vakautuivat, katsellen
uneliaan viisaina ympärilleen. Varhaisimmasta penikka-ajasta oli
kotokutoisen paidan haju merkinnyt niille kaikkea mahdollista hyvyyttä
ja suojaa, eivätkä ne siis nähneet olevan mitään syytä moittia Billy
Smithinkään syliä. Ukko Rasvalöllö oli näihin aikoihin, perheen
hajaantumisesta huolissaan, yrmeissään vetäytynyt porraspäässä
olevaan pieneen tynnöriinsä. Poika pisti tynnörin päähän kaurapussin
ja sitoi sen kiinni. Sitten hän meni tupaan ja pisti toisen pussin
pahaa-aavistamattoman Luupussin päälle, joka pöyhisti kaikki höyhenensä
ja naksutteli nokallaan kuin kastanjeteilla. Parissa minuutissa se oli
niin tiukkaan sidottu, ettei voinut purra eikä kynsiä.
»Sepä kävi sievästi!» huomautti Puna-Angus, joka ei tähän saakka ollut
puuttunut asioihin tavalla eikä toisella. Hän oli muitten miesten
kanssa tullut perässä, toivoen vielä enemmän mielenkiihdytystä.
»No nyt, Angus, auttakaa te nyt minua. Ottakaa te tuo tynnöri ja
pitäkää varanne, ettei Rasvalöllö pääse jyrsimään reikää ja karkaamaan.»
Puna-Angus otti tynnörin ja kantoi sitä huolellisesti edessään,
pussipää ylöspäin, ettei viekas vanha murmeli pääsisi salavihkaa
karkuun pujahtamaan. Sitten Poika otti Luupussin kaurapusseineen ja
sulki tuvan oven. Kun joukko poistui saarelta ja pieni silta kovin
tömisi sen jaloissa, hiipi ketunpenikka varovasti esiin mökin takaa ja
katseli poistuvain perään, viekkaasti silmiään siristäen. Viimeinkin
hän saisi yksin hallita koko saarta; ja se ryhtyi kaivamaan pesää
aivan kynnyksen alle, johon ei se joka asiaan sekaantuva Mac Phairrson
koskaan antanut kaivaa.