I.

Täytyi kulkea pienen käymäsillan poikki, jos mieli lähteä Mac

Phairrsonia ja hänen perhettään tapaamaan, pienen, korkean, omituisesti

kyhätyn käymäsillan poikki, joka yhdisti kapean, vaikka sangen rajun

kosken rannat. Sillan keskellä oli portti — taikka oikeammin sanoen ovi

— taajasta ja vankasta rautalanka-verkosta tehty. Ja tällä kohdalla

oli sekä ovi että silta reunustettu vankasta lennätinlangasta tehdyllä

piikkipaarteella, jonka piikit siirottivat joka suuntaan. Kun portti

oli kiinni, olisi totisesti pitänyt olla moitteettomasti toimivat

siivet, jos mieli päästä tuohon jyrkkään pieneen kosken saareen, Mac

Phairrsonin kotiin ja linnaan.

Vasemman käsivartensa taipeessa hellävaroen pitäen, kantoi Poika

ruskeata hurstipussia, joka toisin ajoin rajusti reutoili, niin että

sitä oli lepytellen rauhoitettava. Kun Poika tuli siltaovelle, joka

oli kiinni, tuli hänen vastaansa saarelta kaksi omituista asukasta,

jotka viisaan näköisinä kurkistelivat häntä oven silmukoista. Toinen

oli iso mustan ja säämiskän kirjava koira, jolla oli pitkä ruumis,

karva aaltoileva, silkkimäiset luppakorvat ja runsaskarvainen häntä

kuin Gordon-setterillä, mutta mäyräkoiran lyhyet lenkosääret, jotka

kannattivat tätä ruumista vain kahdeksan tuumaa korkealla maasta —

kaiken kaikkiaan siis sangen ihmeellisen näköinen yhdistelmä. Tämä

nurinkurinen luonnon oikku eläimekseen katseli tulijaa älykkäillä,

tervetuloa toivottavilla silmillä, kieli ystävällisesti suusta

roikkuen, häntäänsä hiljalleen häälytellen. Se erikoisesti hyväksyi

tämän pojan, vaikka se yleensä piti poikia harmin kappaleina, joita

enintään saattoi sietää, vaan ei suinkaan rohkaista. Toinen saaren

asukkaista, joka seisoi aivan koiran vieressä, ikäänkuin vahtina, ja

tutkisteli vierasta pienillä kalpeilla, ajatuksiaan ilmaisemattomilla

viekkailla silmillä, oli puolikasvuinen mustan ja valkoisen kirjava

porsas.

Poika mutisi portista tuttavallisia tervehdyssanoja portin vartijoille,

kiskaisten samalla puisesta rivasta, niin että vanha ruskea lehmänkello

rupesi oven päältä rämisten soimaan. Kesäinen ilma oli ääriään myöten

täynnään ääntä — alla olevan rajun kosken pauhua, kerman ja meripihkan

värisen ryöpyn jyrinää, joka viidenkymmenen askeleen päässä kaatui

padon reunalta, ja padon vieressä töröttävän ison sahan monien

sahojen sihinää ja vinkunaa. Mutta kaiken tämän metelin läpi kuului

lehmänkellon ääni mökkiin. Mökin takaa alkoi kuulua soinnukasta

nenä-ääntä _honk-ka, honk-ka-honkk_ ja nurkan takaa tuli uteliaana

näkyviin ison canadalaishanhen käärmemäinen musta pää. Kynnyksen

virkaa toimittavan veistetyn pölkyn toisessa päässä istui suorana

kuin sotamies luonnottoman kookas ja lihava murmeli ja tirkisteli,

kuka se mahtoi olla, joka tuli. Heräsi punainen kettukin, joka oli

maannut kippurassa Mac Phairrsonin ainoan ruusupensaan alla, ja siirtyi

ylenkatseellisesti saaren toiselle puolelle, pois näkyvistä, se kun

periaatteellisesti halveksi kaikkia vierailijoita. Sakean näreikön

varjosta kompuroi sillan päästä hirvenvasikka laiskasti jaloilleen ja

pää kumarassa ja isot korvat häälyen katsoi pitkän uneliaan kysymyksen.

Mökin sisästä kuului vuoroin karmeita rääkäyksiä, vuoroin sorahtelevaa

naurua ja huutoja »Ebeneser! Ebeneser! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!»

Sitten mökin ovi aukeni selälleen ja oveen ilmestyi Mac Phairrson,

kainalosauvoihinsa nojaten, viheriäinen papukaija olallaan ja kaksi

suurta valkoista kissaa rampain jalkainsa juuressa.

Mac Phairrson, papukaija ja kissat tirkistivät kaikki pitkään sillan

porttia, koettaen lankaverkon läpi erottaa, kuka tämä vieras oikein

oli. Papukaija, mustan- ja kullankirjavine silmineen tuimasti

tutkaillen, huomasi ensimäiseksi. Se julisti paikalla hoksanneensa

ja hyväksyneensä tulijan kirkuen: »Poika! Poika! Ohhoh! Herrajesta!

Halloo!» ja kapusi pää edellä alas pitkin Mac Phairrsonin rintamusta.

Mac Phairrsonin kiireesti nilkuttaessa sillalle tervetullutta

vierasta sisään laskemaan papukaija nokallaan ja kynsillään kiinni

pitäen siirtyi liikkuvalle kainalosauvalle ja koetti, vaikka huonolla

menestyksellä, näykätä toista valkoista kissaa. Kun tämä ystävällinen

aikomus niin huonosti onnistui, kapusi se taas sukkelaan kainalosauvan

päähän ja pääsi Mac Phairrsonin olalle paikalleen siksi ajoissa, että

ennätti tervehtiä Pojan sisään astumista sydämellisillä sanoilla:

»Ohhoh! Herrajesta! Halloo!»

Mac Phairrson (hän kyllä kirjoitti nimensä Mac Pherson, niinkuin

pitikin, mutta lausui sen kaikkien muitten kyläläisten tapaan Mac

Phairrson r:ää vahvasti sorauttaen) oli vanha tukkimies. Kevätvesillä

tukkeja uitellessaan ja vuosi vuodelta reisiään myöten jäisessä vedessä

kaalellessaan hän oli saanut niin pahan leinin, että toinen sääri oli

vääntynyt melkein aivan kelvottomaksi. Kainalosauvoillaan hän kuitenkin

pääsi liikkumaan miten kuten; ja kun hän oli hyvin saava käsistään ja

sukkelasanainen, niin tuli hän vallan välttävästi toimeen korjailemalla

kaikenlaisia epäkuntoon joutuneita kaluja, joita kyläläiset ja sahan

työväki liiatenkin hänen mökilleen kantoivat. Mökki oli oikea linna

jyrkällä kallion nyppylällään sahaa käyttävän pienen rajun virran

koskessa. Kallion päällä oli vähäinen ala maata, ja sillä oli mökki

ja puolenkymmentä pensasta ja vielä pieni tilkku hietaista, auringon

paahtamaa nurmeakin. Puolensadan askelen päässä toimeliaasta sahasta,

mutta kuohuvan kosken ympäröimänä eleli Mac Phairrson kirjavan karjansa

eli, kuten ihmiset sanoivat, »onnellisen perheensä» keralla tässä

tyyssijassaan, käymäsilta ainoana yhdyssiteenä muuhun maailmaan.

Onnellinen se perhe epäilemättä olikin vankilan ahtaista rajoista

huolimatta, sillä Mac Phairrson hallitsi sen jäseniä isäntävallan ja

rakkauden yhteisillä voimilla. Hänessä lisäksi oli se salaperäinen

ymmärtämys, joka on oleellinen ehto, jos todella tahdomme päästä

läheisiin väleihin niiden heimolaistemme kanssa, joita, sen enempää

ajattelematta, sanomme järjettömiksi. Ja niinpä hän sai perheensä

elämään vallan siedettävässä sovussa. Kaikki nämä eläimet suvaitsivat

häntä mielellään, ne kun rakastivat häntä; ja koska niissä myös asui

häntä kohtaan terveellinen pelko, niin ne ylimalkaan suvaitsivat

hyvin toisiaankin. Osa perheestä oli semmoisia, joita saattoi sanoa

vakinaisiksi. Ne olivat pysyvien laitosten luontoisia. Semmoisia olivat

Pätkä, se lenkojalka mäyräkoirasetteri; hanhiukko James Edward; murmeli

Rasvalöllö; Melindy ja Jim, ne kaksi valkoista kissaa; Luupussi,

ruskea pöllö, joka istui kaiken päivää laatikon reunalla mökin

pimeimmässä nurkassa; ja viheriäinen papukaija Ananias-ja-Safira, joka

oli saanut nimensä siitä, kuten Mac Phairrsonin oli tapa selittää,

että se oli niin inhimillinen ja ettei siitä saanut koskaan oikein

tolkkua. Ebeneser porsas oli vielä liian nuori tullakseen ylennetyksi

vakinaiseksi; mutta se oli jo osoittanut niin paljon luonteikkuutta,

älyä ja arvonsa tuntevaa yksilöllisyyttä, että Mac Phairrson oli

päättänyt säästää sen siltä alennukselta, että tekisi siitä kinkkua.

Ebeneser jääköön siis taloon, vaikkapa kasvaisi niin suureksi, että

siitä olisi vastusta.

Mutta toisin oli hirvenvasikan, Susannan, ja seuraakarttavan

ketunpenikan, Porkkanan laita. Mac Phairrson älysi, että kun Susanna

kasvaisi heimonsa täyteen kokoon, mahtuisi se tuskin enää hänen

saarelleen. Hän aikoi silloin pyytää lupakirjaa Frederictonin

riistalainvartijalta ja myydä kiltin kasvattinsa johonkin

eläintieteelliseen puutarhaan, jossa sen arvo ymmärrettäisiin ja

sen loppuikä olisi turvattu. Mitä taas Porkkanaan tuli, niin ei sen

käytöksessä ollut sijaa minkäänlaisille moitteille, se oli kerrassaan

tahraton ja moitteeton, mutta Mac Phairrson tunsi, että se sydämeltään

oli auttamattomasti uudestisyntymätön. Älykäs pikku eläin hyvin kyllä

ymmärsi perheen peruslain »tiedä oma arvosi, anna arvo toisellekin»,

ja se tiesi, että jos hän sen lain rikkoisi, niin saisi hän siitä

aivan paikalla rangaistuksen. Mutta kun se makasi, kuono ojennetuilla

siroilla mustilla käpälillään, ja tarkasteli ukkohanhen, James

Edwardin, tai Rasvalöllön, lihavan murmelin, liikkeitä, niin sen

raollaan oleviin tutkimattomiin silmiin tuli hurja välähdys, jonka

merkityksen Mac Phairrson erehtymättä ymmärsi. Ja vaikka sen käytös

olikin moitteeton, niin piti se kuitenkin kaikki ajatuksensa niin

visusti omina hyvinään, ettei suvaitsevainen ja ystävällinen Mac

Phairrsonkaan huomannut siinä mitään rakastettavaa. Sen kohtalo oli

senvuoksi ratkaistu; se on, Mac Phairrson itse oli sen julistanut ja

alati huomaavaiset Pätkä ja Ebeneser hyväksyneet, että Porkkana heti

ensi tilaisuuden sattuessa myytäisiin pois.

Kun Poika oli kulkenut pienestä siltaportista, tervehtivät Mac

Phairrson ja hän toisiaan lyhyeen ja levollisesti. He kuuluivat

kumpikin salojen vaiteliaaseen veljeskuntaan. Pätkälle ja Ebeneserille,

jotka rakkaasti haistelivat hänen sääriään, hän ei suonut suurempaa

huomiota kuin huolimattoman hyväilyn. Ananias-ja-Safiraakaan, joka oli

kiireesti kavunnut Mac Phairrsonin olalta hänen olalleen ja alkanut

hellävaroen nyppiä hänen korvaansa pelätyllä noukallaan, sitäkään hän

ei ollut huomaavinaan. Hän tiesi pahasisuisen linnun pitävän hänestä

yhtä paljon kuin isännästäänkin ja huolellisimmin varovan, ettei liian

kovaan nipistäisi.

Tämä pieni juhlakulkue liikkui sitten vakavasti ja vaieten

sillalta mökille, vaikk'ei vaikeneminen tosin ollut mitenkään

huomiotaherättävä, koko ilma kun tutisi sahain nousevista ja

laskevista kihauksista, ryöppyjen jytyytyksestä ja saarta kiertävän

kosken sotkuisen poljennollisesta pauhusta. Samassa heihin jo yhtyi

Susannakin, joka kömpelöillä säärillään kompuroiden, isoja korviaan

häälytellen, ojensi pitkän, ruman, taipuisan, riippuvan turpansa

nuuskiakseen tutkistelevasti Pojan taskua. Ollen verraten uusi Mac

Phairrsonin perheessä se vielä oli täynnään uteliaisuutta kaikkea

ja jokaista kohtaan ja ilmeisestikin piti tietojensa kartuttamista

elämäntehtävänään. Sen varma vakuutus oli, että hajun tunto oli ainoa

keino vaikka minkä tiedon hankkimiseen.

Muutaman askelen päässä ovesta villihanhi James Edward arvokkaana tuli

heitä vastaan ja astuessaan hieman painoi alas pitkää siroa mustaa

kaulaansa ja soukkaa käärmemäistä päätään. Jos Poika olisi ollut

vieras, olisi häntä nyt kohdannut ensimäinen vihamielisyyden ilmaus.

Ei Mac Phairrsonin ilmeinen suosiokaan olisi estänyt leppymätöntä,

pelkäämätöntä ukkohanhea tervehtimästä tulijaa vihaisella kahinalla ja

uhmalla kohotetuin siivin. Mutta Poikaa kohtaan, jonka se hyvin tunsi,

sen tumma älykäs silmä ilmaisi suvaitsevaisuutta, joka sen osoittamaksi

oli kylläkin suuri suosio.

Kynnyksellä istui Rasvalöllö, murmeli, yhtä töykeän epäsuosiollisena

tervehdyksessään kuin James Edward itse, ikäänkuin kantaen jotakin

salaista kaunaa yleiseen koko maailmaa vastaan, taikka ehkä,

mahdollista kyllä, erikoisesti Ananias-ja-Safiraa vastaan, johon

nähden se oli valppaan puolueettomuuden kannalla. Juhlakulkueen

lähestyessä se lähti kynnykseltä, käänsi vieraalle lihavan ruskean

selkänsä ja syventyi kokonaan jyrsimään paksua kaalin vartta. Se

pelkäsi, että jos se rupeisi hyvänluontoiseksi ja ystävälliseksi,

niin sitä ehkä vaadittaisiin näyttämään muutamia temppuja, jotka Mac

Phairrson väsymättömällä kärsivällisyydellä oli sille opettanut. Sitä

ei huvittanut tehdä kuperkeikkoja eteen-, sen enempää kuin takaanpäin,

eikä kävellä kuin tanssiva karhu, tulipa mimmoinen poika tahansa!

Rasvalöllön nurjamielisyys ei kuitenkaan herättänyt vähääkään huomiota.

Sekä Mac Phairrson että vieras tyytyivät siihen kuin luonnolliseen

asiaan. Sitäpaitsi oli nyt tärkeämpiä asioita. Elävä retusteleva pussi,

jota Poika niin huolellisesti kantoi käsitaipeessaan, herätti vanhan

tukkimiehen uteliaisuutta. Tukkimiesten ja sahan työmiesten tapana oli,

samoinkuin kyläkunnan maanviljelijäinkin monen mailin piirissä, tuoda

kaikenlaisia metsän eläimiä Mac Phairrsonin onnelliseen perheeseen

pyrkimään. Ja aina kuin siis tuli vieras, jolla oli pussissaan jotakin

elävää, katseli Mac Phairrson pussia samanlaisella toivehikkaalla ja

kiihkoisella odotuksella kuin lapsi joululahjojaan.

Kun kumpikin oli astunut tupaan ja käynyt istumaan, Poika akkunan

ääreen suureen tynnörituoliin, Mac Phairrson vuoteensa reunalle

askeleen päähän siitä, kokoontui muu joukko keskelle lattiaa odottavaan

puolipiiriin. Toisin sanoen Pätkä ja Ebeneser ja ne molemmat valkoiset

kissat tekivät niin, niiden tarkat sieraimet ja uteliaat silmät kun

jo olivat olleet mytyn vuoksi vilkkaassa toimessa. Astuipa James

Edwardkin ovesta tupaan jonkun askeleen ja vaikka se hienolla älyllä

oli olevinaan mitään välittämättä mistään, tahtoi se kuitenkin pysyä

tapausten tasalla. Susanna vain oli todella välinpitämätön, oven

ulkopuolella maaten – Susanna ja suuri pörhöinen ruskea höyhentukko

tynnörillään tuvan nurkassa.

Ilma oikein väreili odotuksesta, kun Poika asetti polvelleen reutovan

pussin ja kävi sitä avaamaan. Paikalla kuin hän sai sitä vähän

raotetuksi, ilmestyi pussista terävä pieni musta kuono, joka kiihkeästi

työnsi ja väänsi päästäkseen vapaaksi. Tuokiossa seurasi kuonoa

musta, älykäs, vallaton silmäpari. Sitten ryömi esiin pitkähäntäinen

pesukarhun poikanen, kapusi Pojan olalle ja kirkkaalla uhmalla kääntyi

silmäilemään kokousta. Ei vielä koskaan hän ollut nuoren elämänsä

varrella nähnyt näin merkillistä kokousta; joka tosin ei ollutkaan

ihme, sillä varmaan ei toista samanlaista ollutkaan koko maan piirissä.

Uuden tulokkaan vastaanotto ei kaiken kaikkiaan ollut epäystävällinen.

Molemmat valkoiset kissat tosin vähän pörhöttivät häntäänsä,

peräytyivät piiristä ja lähtivät päiväliekkoseen maata, nukkuakseen

pois vastenmielisyytensä vierasta kohtaan. James Edwardkin poistui

ylpeänä, uteliaisuutensa tyydytettyään. Mutta Pätkä, yhteisellä

suostumuksella perheen vanhin, heilutti häntäänsä, roikotteli

punaista kieltään niin pitkälle kuin sitä riitti ja läähätti niin

ilmeistä tervetuloa, että sen jo olisi ymmärtänyt pesukarhua

paljon yksinkertaisempi eläin. Ebeneser ei yhtä selvään ilmaissut

tunteitaan, mutta erehtymättä sen pienistä silmistä vilkkui suopeutta.

Ananias-ja-Safira oli tavattoman utelias. Kamalalla kiireellä se

kapusi alas pitkin Mac Phairrsonin käsivartta, sitten pitkin hänen

säärtään, lattian poikki ja ylös pojan housuja pitkin. Poika oli hieman

huolissaan.

»Mahtaako se purra sitä?» hän kysyi, valmiina puolustamaan suosikkiaan.

»Minä en sitä luule», vastasi Mac Phairrson, pannen merkille, etteivät

oikullisen linnun höyhenet olleet pörhössä, vaan niin tiukasti ja

sileinä ja litteinä pitkin ruumista, että se näytti tavallista paljon

pienemmältä. »Ei se yleiseen ole häijy, kun se tuolta näyttää. Mutta

mahdottoman utelias se on, se on vissi.»

Pesukarhun penikka kyykki Pojan oikealla olkapäällä. Ananias-ja-Safira

kapusi kynsin ja noukin ketterästi toiselle olalle. Kurkottaen

sitten kaukaa Pojan kasvojen ohi se iski vieraaseen vääjäämättömän,

läpitunkevan katseensa ja päästi korviasärkevän naurun rähäkän. Pikku

pesukarhun hermot eivät olleet valmistautuneet tämmöiseen koetukseen.

Kauhistuneena se korkealta istuinpaikaltaan mukelsi lattialle ja pakeni

suorinta tietä hämmästyneen porsaan leveälle selälle, ja porsas piti

sitä suurena kunniana.

»Penikka-riepu on vallan erinomainen!» julisti Mac Phairrson, kun hän

ja Poika olivat lakanneet nauramasta. »Ei Ananias-ja-Safirasta vaaraa

ole. Se pitää kaikista eläimistä, joita se voi kuranssata ja peloittaa.

Ja Pätkä ja tämä hullunkurinen Ebeneser-veitikka kyllä pitävät siitä

huolta.»