Kalle Pihl valmistautui eräänä hämäränä talviaamuna lähtemään töilleen
ja Anna makasi vielä vuoteellaan, kun kuului askelia ulkoa ja joku
astui porstuaan. Uramon torpassa pidettiin sisäovi lukossa epävakaisten
aikain ja maalatun arkun vuoksi. Kalle Pihl ei myöntänyt, että hän
koetti lukita pahaa omaatuntoaankin. Mutta sitä hän ei koskaan tulisi
myöntämään.
Käsi tarttui oven ripaan ja Anna kohosi istualleen vuoteellaan.
-- Kuka siellä?
Miehen ääni kuului sanovan jotain, mutta sitä käskettiin vaikenemaan,
ja naisen ääni vastasi:
-- Onpahan muuan, joka tahtoisi tavata Kalle Pihliä.
Mikä ihme tulikaan Uramon torpparille? Anna hypähti vuoteeltaan ja jäi
kankein, unisin silmin tuijottamaan mieheensä, joka äänen kuullessaan
oli säpsähtänyt ja kääntänyt kasvonsa tuvan pimeimpään nurkkaan,
voimatta kuitenkaan salata kalpenemistaan.
-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Anna.
Silloin kääntyi pohjalainen reippaasti vaimoonsa päin ja sanoi aivan
kylmästi ja levollisesti:
-- Ne ovat ehkä ryövärejä!
Anna tarkasteli häntä uteliaasti. Lehtimaan käynnistä oli häneen jäänyt
kipene epäluuloa ja hän oli pannut merkille, että hänen miehensä salasi
häneltä jotakin. Mutta kun hän nyt seisoi siinä voimakkaana ja
hymyillen, luuli hän erehtyneensä äsken, tai ehkä se todellakin oli
säikähtynyt ryöväreitä.
-- Akatko ryövärejä! sanoi Anna pilkallisesti.
-- Onkos aikaa kysyä, kuka säikäyttää, kun sattuu säikähtämään.
-- Onko Kalle Pihl kotona? kuului taas naisen ääni oven takaa.
-- Mitä sinä sillä teet? kivahti Anna.
-- Ne ovat kerjäläisiä, älä avaa! sanoi Kalle Pihl.
-- Menkää hoviin, siellä annetaan ruokaa! Meillä ei ole mitään
antamista! huusi Anna.
-- Emme me tulekaan kerjäämään, jatkoi ääni.
-- Mitäs te sitten tahdotte?
-- Olisi tärkeitä asioita Kalle Pihlille ja hänen vaimolleen.
-- Älä päästä heitä sisään! sähisi Kalle Pihl.
Anna katsahti taas häneen ja häntä rupesi uudelleen epäilyttämään. Sitä
paitsi tuli hän uteliaaksi.
-- Kuka tietää, mitä niillä olisi asiaa...
-- Tietäähän sen, mitä kerjäläisillä on asiaa.
-- Sinä näyt yhä vain vielä pelkäävän ryövärejä, pilkkasi Anna -- tai
miksi et uskalla katsoa heitä silmiin?
-- Pelkäävänkö? Se on valhe, mutta...
-- Voisimmehan kerran mekin auttaa köyhiä, niin ehkä se olisi
siunaukseksi itsellemme.
Anna puki hameensa ylleen ja näkyi aikovan mennä katsomaan, mitä nuo
aikaiset aamuvieraat tahtoivat. Kalle Pihl ei uskaltanut kauempaa
vastustaa. Hän tekeytyi aivan välinpitämättömäksi ja alkoi puhaltaa
liedestä tulta aamupiippuunsa.
Ulkona ei enää kolkutettu ja Kalle Pihl hengitti jo vapaammin, kun
kurttuiset naisen kasvot ilmaantuivat matalaan tuvanikkunaan. Se
varjosti kädellä silmiään ja tirkisti hämärään tupaan. Kalle Pihliä
puistatti niin kuin hän olisi nähnyt aaveen, mutta Anna läheni ikkunaa.
-- Etkö voi jättää meitä rauhaan? huusi hän ulkona olevalle.
Tämä pudisti vain kieltävästi päätään ja tirkisteli yhä tupaan.
Silloin välähti uusi aatos Kalle Pihlin päähän:
-- Se on hullu!
Annaa pudistutti ja hän vetäytyi pois ikkunasta, mutta samassa hän
muisti miehen äänen.
-- Missä on sinun miestoverisi, ja miksi sinä häntä piilottelet?
-- Ei täällä ole miehiä, minä olen yksin ja tahdon puhutella emäntää.
Päästäkää minut sisään!
-- Se on hullu! sähisi taas Kalle Pihl.
Jo rupesi Annakin sitä uskomaan ja huusi ikkunan läpi uhkaavalla
äänellä, että he menisivät tiehensä.
-- Vai ei minua siis päästetä sisään?
-- Ei päästetä!
-- Kuule sitten, Anna Mellilä -- sillä Pihl ei ole sinun nimesi! Vaan
minun nimeni on Pihl! Näetkö tätä?
Nainen nosti repaleisen tytön ikkunan tasalle.
-- Mene tiehesi! Sinä olet hullu!
-- Tämä on Kalle Pihlin vanhin tyttö tämä, joka kulkee äitinsä kanssa
kerjuulla. Ja tässä on hänen vanhin poikansa, ja tässä nuorin! --
Nainen nosti kaksi pientä ryysyistä lasta ikkunaan.
-- Mene tiehesi -- sinä olet päästäsi vialla!
-- Minä en ole päästäni vialla niin totta kuin olen Kalle Pihlin vaimo,
jonka hän jätti Pohjanmaalle lähtiessään itse eteläänpäin mennäkseen
naimisiin toisen kanssa, jolla ei ole häneen mitään oikeutta!
Anna käännähti miehensä puoleen, joka seisoi ovella ja pui nyrkkiä
hyökätäkseen ulos.
-- Mitäs sinulla on tähän sanomista, Kalle?
Mutta samassa potkaisi Kalle Pihl oven auki, juoksi ulos, sai kiinni
miehen porstuassa, veti hänet esille ja näytti hänet Anna Mellilälle,
joka oli kiiruhtanut jäljestä.
-- Näetkö nyt, kuka se on, joka on pannut toimeen tämän kaiken? Täällä
on taas tämä Lehtimaa, jonka jo kerran ennen olen heittänyt pellolle!
Ymmärrätkö nyt, mikä se on miehiään? Nyt se on kuljettanut tänne tuon
maankiertäjän kotirauhaani rikkoakseen!
Lehtimaa koetti päästä irti, mutta Kalle Pihl puristi häntä niin
kovasti, ettei mies saanut sanaa suustaan. Anna tuli ulos porstuasta ja
vieras vaimokin juoksi hätään. Lapset seisoivat itkien hänen takanaan.
-- Ettei tuo ilkiö häpeä haukkumasta omaa vaimoaan maankiertäjäksi!
huusi vieras vaimo itku kurkussa. -- Vaan niin totta kuin minä elän,
saa hän tästä oikeuden edessä vastata, ja siitä, että on pettänyt
sinutkin, Anna Mellilä!
-- Suus' kiinni! karjaisi Kalle Pihl raivoissaan. Lehtimaata nakeltiin
kuin kinnasta ja turhaan koetti hän vedota silmäyksillään Annaan. Nyt
se ainakin saisi nähdä, mitä hyvää Lehtimaa oli hänelle tehnyt, eikä
hän enää ollenkaan pelännyt antautua puukkosille Kalle Pihlin kanssa,
jos niiksi tulisi. Hän hapuili tuppeaan, joka riippui selän alla
vyössä, ja viimein saikin hän nopealla ruumiin tempauksella puukon
käsiinsä. Pohjalaisten tapoihin tottunut vaimo huomasi heti, mitä oli
tekeillä.
-- Herra Jeesus varjelkoon, se tappaa minun mieheni! kirkaisi hän ja
hyökkäsi apuun. Samassa oli Annakin miehensä vieressä, ja vieraan
vaimon avulla sai Kalle Pihl Lehtimaan ranteista kiinni.
-- Ota puukko pois häneltä! komensi Kalle Pihl, ja samassa heiluttikin
vieras vaimo Lehtimaan puukkoa riemuiten kädessään.
-- Siinä nyt näet, millainen roisto se on! sanoi Kalle Pihl huohottaen.
-- Mene heti noutamaan nimismiestä.
Anna katseli epäilevästi ympärilleen. Ei hän osannut hevosta valjastaa
eikä hänellä ollut halua jättää miestään yksin noiden ihmisten kanssa.
Lehtimaa seurasi häntä silmillään. Nytpäs saataisiin viimeinkin nähdä!
Se on jo kahden vaiheilla! Ja koko ajan kun hän koetti riuhtautua irti,
tarkasteli hän jännittyneenä Anna Mellilän liikkeitä. Eihän se ollut
apuna puukkoa otettaessa, se oli siis Lehtimaan puolella.
-- Pannaan tuo nuoriin, niin saat mennä itse nimismiestä noutamaan,
ehdotteli Anna.
Lehtimaa sai kuin pistoksen rintaansa. Se ei suinkaan voi olla hänen
tarkoituksensa! Vai antaako se ehkä miehen paeta rauhassa ja sitten
päästää hänet irti ja kiittää pelastajaansa?
-- Sen se sietäisi, että vallesmanni saisi hänet kynsiinsä, sanoi Kalle
Pihl.
-- Mikä pakko sinun oli tarttua puukkoon, kun ei ollut mitään hätää!
torui vieras vaimo.
-- Joudu pian nimismiehen luo! kiihotti Anna yhäkin.
Vielä koetti Lehtimaa ylläpitää rohkeuttaan, vaikka kaikki näkyivät
olevan häntä vastaan. Lieneehän kuitenkin vielä oikeutta maailmassa,
ajatteli hän. Mutta kun Kalle Pihl oli saanut Lehtimaan puukon omaan
haltuunsa, päästi hän ranteet irti, sysäsi hänet luotaan ja sanoi
ylenkatseellisesti:
-- Mene nyt tiehesi, äläkä toista kertaa tule! Tällä kertaa pääset
vapaaksi vallesmannista, mutta jos näen sinusta vielä vilauksenkaan
Uramon torpassa, niin saat istua ruunun penkissä loput elämääsi. Mutta
puukkosi, sen pidän minä.
Anna nyökäytti hyväksyvästi päätään eikä vieras vaimo oikein tiennyt,
mitä hän tekisi. Lehtimaa mietti hetken aikaa, mutta ei ymmärtänyt
mitään. Tämän tähdenkö hän oli jättänyt työpaikkansa ja nähnyt nälkää?
Vielä kerran katsahti hän ympärilleen, mutta ei niillä kellään
näyttänyt olevan häntä sääli. Lapsetkin katselivat häntä kauhistunein
itkusilmin.
-- Eikö Anna usko vieläkään, että minä tahdon hänen parastaan? kysyi
Lehtimaa yhtäkkiä.
Kysymys sopi niin huonosti toisten ajatuksiin, että ne häntä vain
kummissaan katselivat ja Anna sanoi ystävällisesti: -- Mene tiehesi
miesparka, kun kerran pääset!
Lehtimaa katsahti häneen niin surullisesti, että Annaa vähän alkoi
säälittää. Sitten meni hän mitään virkkamatta tiehensä jättäen vieraan
vaimon vakuuttamaan Annaa asiasta. Mutta tuskin hän oli päässyt pois
näkyvistä, kun hänen vilkkaissa aivoissaan syntyi uusi tuuma, jonka
avulla hän ihan varmaan tulisi saamaan sekä torpan että Annan, sillä
tottahan tämän silmät kerran kuitenkin avautuisivat.
Vaimo jäi lapsineen kartanolle, kun Kalle Pihl ja Anna menivät
sanaakaan sanomatta pirttiin. Hän istuutui tuvan rappusille kylmään
aamupakkaseen, otti lapset syliinsä ja alkoi lämmitellä heitä. Puolen
tunnin kuluttua tuli Kalle Pihl ulos, pukeutuneena lammasnahkaturkkiin
ja valmiina menemään metsään kirveineen.
-- Mitä sinä vielä täällä teet? sanoi hän ja sysäsi vaimoa polvellaan.
-- Odotan leipää lapsillesi ja vaimollesi.
-- Mutta enhän minä tunne sinua.
-- Älä hylkää omaa joukkoasi, se ei jää rankaisematta.
-- Ei minulla ole muuta joukkoa kuin vaimoni tuolla sisällä.
-- Etkös sinä ole Kalle Pihl?
-- En ole, vaikka minua siksi kutsutaan.
-- Kukas sinä sitten olet?
-- Se ei sinua liikuta.
-- Mutta minä tunnen sinut Kalle Pihliksi.
-- Olet voinut jossain nähdä -- mistä minä sen tiedän.
-- Etkö sitten tunne vaimoasi Johannaa ja omia lapsiasi?
-- Enhän tunne, kun minulla on toinen vaimo, jolla ei ole lapsia.
-- Älä paaduta itseäsi! rukoili vaimo ja katseli häntä kasvoihin.
-- Korjaatko luusi ja paikalla!
-- Älä ole noin sydämetön! Jumala sinut palkitsee, kun ajat paranevat!
En tahdo sinulle mitään pahaa, mutta koska sinulla on hyvät päivät,
niin et saa antaa lastesi paleltua ja nääntyä nälkään.
-- En kuule sinua. Mitä siinä pitkität puheitasi, laittaudu
taipaleelle!
Naisen silmät säihkähtivät. Hän kohosi uhkaavana seisoalleen.
-- Otatko meidät hyvällä hoitaaksesi, niin en puhu mitään?
-- En ota, sanoi Kalle varmasti. -- Vähäinenkin myöntäminen olisi
turmellut kaiken.
-- Silloin katso eteesi, Kalle Pihl! -- Sinua en pelkää!
-- Mutta minä näytän, että pelkäät! ja hän aikoi tunkeutua pirttiin.
Samassa tuli Anna ulos kokonainen leipä ja kourallinen silakoita
mukanaan. Hän ojensi ne vaimolle sanoen:
-- Mene nyt vain! Näethän, ettei sinua täällä kuitenkaan uskota.
Vieras vaimo silmäili pilkallisesti leipää ja kaunista Annaa, nosti
nuorimman lapsensa käsivarrelleen ja tarttui toista käteen, sylkäisi
kolme kertaa kynnykselle ja syöksi suustaan sanat:
-- Hyi! -- Hyi! -- Hyi! -- Kirottu olkoon hän ja hänen jalkavaimonsa!
Ja kirottu olkoon se leipä, jota he syövät! -- Hyi!
Ja hän meni samaa tietä kuin Lehtimaakin taakseen katsahtamatta.
Kalle Pihlillä ja Annalla ei ollut monta iloista sanaa toisilleen
sanottavana, kun vieras oli mennyt. Mies nakkasi kirveen olalleen ja
aikoi jatkaa matkaansa metsään, kun vaimo heitti häneen terävän
silmäyksen ja kysyi:
-- Etkö ole koskaan ennen nähnyt tuota vaimoa?
-- Älä ole lapsellinen, Anna! Uskotko kerjäläisakkaa enemmän kuin
minua?
-- En uskokaan, mutta sillä oli semmoiset silmät ja se puhui niin
voimakkaasti, ettei olisi luullut valehtelijaksi.
-- Vai aiot sinäkin pettää minut, juuri kun sinua eniten tarvitsen.
-- Enhän minä petä sinua ... mutta ... miksi et voi sanoa minulle niin
kuin asia on? huudahti hän.
-- Olenhan minä sen jo sanonut.
-- Niin -- niin! Mutta minkäs minä sille voin, että tulee niin
kummallisia ajatuksia.
-- Mitä sinä niistä sitten ajattelet! Ei kukaan voi näyttää toteen,
että minulla olisi ollut mitään hänen kanssaan tekemistä.
-- Vaan jos vetävät sinut oikeuden eteen?
-- Niin vetäkööt! Minuun eivät kateet saa kynsiään isketyksi.
Kalle Pihl nakkasi kirveen olalleen ja lähti menemään metsää kohden
niin rauhallisin askelin, että Anna hänen jälkeensä katsellessaan
rauhoittui, meni pirttiin ja lukitsi oven jälkeensä. Eihän sitä näinä
aikoina, kun maailma kihisi kerjäläisiä, uskaltanut pitää oveaan auki
päivälläkään.
Pian oli tullut kylän tiedoksi, että Uramossa oli käynyt ryövärejä,
eikä Kalle Pihl suinkaan salannut, että ilkityön tekijä oli ollut
Lehtimaa. Kun huhu saapui Kotkaisiin, ei sitä alussa tahdottu uskoa;
tuntui aivan mahdottomalta, että sellaista voisi tehdä mies, joka niin
kauan oli saanut työtä ja ruokaa talosta ja joka oli osoittanut
olevansa niin siivo ja hyväluontoinen. Mutta huhu tuli yhä varmemmaksi,
Kalle Pihl oli näyttänyt Lehtimaan oman puukon, jonka hän itse oli
vääntänyt pahantekijän kädestä, ja niin täytyi kaikkien uskoa.
Neiti Louise tuli kovin murheelliseksi siitä, että hänen suosikkinsa
näin pahasti oli palkinnut hänen ystävyytensä, -- nyt oli tuo yksi
ainoakin viaton tehnyt suuren rikoksen. Häntä puistatti, että hän niin
monta kertaa oli sellaisen miehen kanssa puhellut, mutta se kuitenkin
vähän helpotti, ettei se ollut käynyt isän tai äidin tai hänen
kimppuunsa. Varatuomari kummasteli sitä, ettei Kalle Pihl ollut
toimittanut pahantekijää nimismiehen käsiin, ja hänessä syntyi sen
johdosta pieniä epäilyksiä, vaikka toisekseen saattoi hyvinkin
ymmärtää, että hätä voi tuollaiset maankulkijat pakottaa melkein mihin
tahansa. Ainoa, joka kokonaan oli Lehtimaan puolella, oli rouva von
Blume. Hän ei voinut uskoa Lehtimaasta näin pahaa, vaan pikemmin hän
uskoi sitä Kalle Pihlistä. Eivätkä hänen vakuutustaan saaneet mitkään
kertomukset järkytetyiksi, ne olivat pelkkää panettelua, tai siinä oli
jotain, jonka syytä eivät muut saaneet tietää.
Mutta Lehtimaata alettiin karttaa kaikkialla sekä rautatietyömiesten
että muiden rehellisten ihmisten seuroissa. Kaikki häntä epäilivät,
häntä katseltiin kieroon, hänelle sanottiin suoraan, mitä hänestä
ajateltiin, ja hänen tuli vaikeaksi saada ruokaa henkensä pitimeksi.
Mutta hän ei tahtonut lähteä pois paikkakunnalta ennen kuin saisi
asiansa selvitetyksi Uramolaisten kanssa, ja vaikkei kukaan enää
uskonutkaan hänen puheitaan, toivoi hän yhäkin sitkeästi, että koston
hetki olisi pian koittava ja että totuus kerran olisi maan perivä.
Kotkaisissa hän ei enää uskaltanut näyttäytyäkään, sitten kun häntä
siellä oli törkeästi solvaistu ja palvelusväki häntä ilkkuen pilkannut,
niin että hänen mieltänsä kirveli. Kun rouva von Blume jälkeenpäin sai
kuulla, että hän oli näyttäytynyt Kotkaisissa ja sieltä karkotettu,
moitti hän väkeään tästä kovuudesta ja käski tuomaan hänet luokseen,
jos hän kerran vielä ilmaantuisi taloon.
Mutta Lehtimaa oli vetäytynyt etäisiin sydänmaan mökkeihin ja
ulkokartanoihin asiansa menoa odottamaan.
Kalle Pihlin vaimon hän oli tavannut pari päivää heidän Uramossa
käyntinsä jälkeen, ja kun Lehtimaa oli saanut kuulla, mitenkä asiat
siellä olivat päättyneet, kirosi hän maat ja taivaat täyteen ja aikoi
heti mennä nimismiehen luo antamaan itsensä ilmi, mutta älykäs Johanna
oli lasten tähden tahtonut, että asiaa olisi ajettava toisella tavalla,
jottei Kalle Pihl joutuisi vankeuteen, vaan voisi hoitaa perhettään
kovimpain aikain yli. Kauan aikaa tuumittuaan sopivat he siitä, että
Johanna menisi ensiksi kapteeni Thoreldin ja sitten rouva von Blumen
puheille, jos ei Herrasaaresta mitään apua lähtisi. Sillä aikaa tulisi
Lehtimaan rauhassa odottaa. Ja hän odotti tulevaisuuttaan eräässä
vanhassa perunakuopassa, johon hän oli rakentanut kiukaan ja jonne hän
kävi kylältä ruokaa hankkimassa. Mutta kun kuopan omistaja sai tietää,
kuka hän oli, käski hän hänen korjaamaan luunsa, ja nyt oli Lehtimaa
taas turvaton kuin taivaan lintu kylmän syystalven alkaessa. Ei hän
ollut kuullut Johannastakaan eikä siitä, miten kapteenin puheilla
käynti oli päättynyt. Hänen oma tulevaisuutensa näytti yhtä hämärältä.