Kapteeni Thoreld oli matkustanut pois muutamiksi päiviksi, kun Johanna
suuri asiansa sydämellään tuli Herrasaareen kantaen nuorinta lastaan
käsivarrellaan. Niin pian kuin hän sinne ilmestyi, neuvottiin hänet
pehtorin luo, joka mitään kyselemättä toimitti hänelle lautasellisen
lämmintä lientä ja suuren leipäpalasen. Johanna ei kuitenkaan tähän
tyytynyt, vaan kysyi kapteenia itseään.
-- Mitä sinä hänellä?
Olisi ollut asioita, joiden takia oli tultu pitkät matkat, aina
Pohjanmaalta asti.
Vai niin, kapteeni ei ole nyt kotona, mutta tulee muutaman päivän
perästä.
Eikö saisi jotain tehtävää siihen mennessä? Näyttihän tämä olevan suuri
talo, jossa olisi pitänyt olla monenlaista askaretta.
Ei ollut nyt työtä vieraille annettavaksi.
Mihinkäs hän sitten ryhtyisi odotellessaan?
Hm -- niin...! Häntä tarkasteltiin tutkivasti -- hän näytti olevan
rohkeampi kuin tavalliset kerjäläiset ja lie nähnyt parempiakin päiviä.
Ja sitten hän tahtoi niin varmasti puhella kapteenin kanssa. Koetettiin
tutkistella häneltä, mitä se mahtaisi olla, mutta turhaan. Hän vain
kysyi, pitäisikö hänen sitten välttämättä taas palata takaisin
rautatietyöpaikalle pienten lastensa kanssa ja parin päivän perästä
tehdä sama matka uudelleen.
Pehtori oli hyväsydäminen ihminen, ja Johanna sai ruveta villoja
karttaamaan hänen keittiössään samalla kun lapset leikkivät kissan
kanssa nurkassa. Tätä kesti kaksi päivää, ja kolmantena tuli kapteeni
Thoreld kotiin.
Hän makasi pitkän ruokalevon ja vasta sitten laskettiin Johanna hänen
puheilleen: lapset saivat jäädä pehtorin puolelle, sillä ei heitä
sopinut kuljettaa hienoihin herrashuoneisiin. Ja niin seisoi hän, jo
porstuankin komeuden häikäisemänä, kapteeni Thoreldin edessä hänen
työhuoneessaan, ja kapteeni Thoreld virkkoi:
-- No, onko sinulla mike asia?
-- Olisi minulla, herra kapteeni, tärkeä asia.
-- Mike niin?
-- Se koskee herra kapteenin torpparia Uramossa.
-- Kalle Pihlkö?
-- Kalle Pihliä. Minä olen sen vaimo.
Kapteeni tarkasteli kummastellen vaimoa, sanomatta sentään mitään.
Johanna ei väistänyt ruskeita silmiään ja vaikeni hänkin.
-- Hen olisi siis kaksi kerta nainut?
-- Niin onkin, herra kapteeni.
-- Se ole ikeve asia, sanoi kapteeni. -- Oleko sinulla todistuksia?
-- Olenhan minä itse todistuksena tässä, ja sitten on minulla mukana
kolme hänen lastaan...
-- Mine pelkän, ettei se riitte. Onko sinulla sinun ja hänen
papinkirjat?
-- Omani minulla on, mutta hänhän otti kirjansa, kun lähti
Pohjanmaalta.
-- Vai niin, sanoi kapteeni ja mietti. Häntä miellytti tuon naisen
suorapuheisuus, jossa ei ollut kyyneliä eikä turhia juttuja ja
rukouksia. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että nainen puhui totta, mutta
hänen ajatuksensa harhailivat kaikenlaisissa pienissä toisistaan
riippuvissa sivuseikoissa, ja kuta kauemmin hän ajatteli, sitä
toivottomammalta näytti kapteenin kasvoista päättäen Johanna Pihlin
asia hänelle itselleen.
-- Se on siis nainut falskin papinkirjan päälle? sanoi kapteeni Thoreld
vihdoin.
-- Aivan niin -- minä tunnen sen miehenkin, jolta hän on kirjat
ostanut.
Taas näytti kapteeni hyvin tyytymättömältä. Minkätähdenhän se käypi
niin hänen sydämelleen, ajatteli vaimo.
Kapteenin mietteet eivät suinkaan olleetkaan iloisia. Nyt tulee tämä
juttu ja saattaa ehkä uuteen valoon asiat, jotka hän kauan sitten oli
toivonut unohdetuiksi ja sovitetuiksi. On se elämä kuitenkin
merkillinen -- koneisto toisiinsa vaikuttavia pikkuseikkoja! Ei hän
ollut taikauskoinen, mutta hänen täytyi kuitenkin uskoa kohtaloon tällä
hetkellä.
-- Istu alas! Sanoi hän hajamielisesti vaimolle.
Johanna epäili. Istuisiko hän täällä, tässä hienossa huoneessa, tuon
ankaran herran läsnäollessa. Mutta kun se itse käski istumaan, niin --
ja hän silitteli tuolin samettipäällystä ennen kuin istuutui sen
äärimmäiselle kulmalle. Siinä istui hän nyt juhlallisena ja toivoi
hiukan, että Kalle Pihl olisi nähnyt hänen istumassa Herrasaaren
kamarissa. Eiköhän olisi vähän käytöstään muuttanut tämän nähtyään.
Sitten kysyi kapteeni, oliko hän jo tavannut miestään. Johanna kertoi
käynnistään Uramossa, ja kapteeni nyökäytti vain päätään hyväksyvästi;
niin kuin olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, että häntä siellä
oli niin huonosti kohdeltu. Mietittyään vielä viimeisen kerran nousi
hän ylös, helisteli rahoja laatikossa ja antoi hänelle pari kirkasta
hopearahaa.
-- Otta teme! Ja kapteeni selitti, että asia tulee venymään. Mutta
hänen ei tarvitsisi katua, että oli kääntynyt kapteenin puoleen. Ja hän
lupasi puhua nimismiehen ja tuomarin kanssa ja hankkia tarpeelliset
paperit. Sitten olisi helppo asia saada Kalle Pihl vangituksi, ja sitä
kai hän tahtoikin.
-- Ei, hyvä herra kapteeni, sitä minä en tahdo, sanoi Johanna kiivaasti
ja sysäsi pois rahat.
-- Mitäs sitten?
-- Ettei antaisi lastensa kuolla nälkään, ja kunhan vain saisin ne
pahimman ajan yli, niin kyllä se ne sitten korjaisi, siitä olen varma.
Taas vaipui kapteeni ajatuksiinsa. Hän näytti melkein unohtaneen naisen
läsnäolon, sillä hän istui kappaleen aikaa ja rummutti sormillaan
pöytään. Tuijottaen hajamielisesti ampumalinjaa pitkin loi kapteeni
Thoreld siinä itselleen joukon aivan uusia vapaamielisiä mielipiteitä
oikeusfilosofian alalta. Hän ajatteli, että mitä hyötyä oikeastaan
olisi panna vankeuteen tuo reipas, työteliäs mies, vaikka hän olisikin
tehnyt kelvottoman tekosensa, kun vaimo ja kolme lasta sen kautta aivan
varmaan joutuisivat turvattomaan tilaan. Ja vaikka mies nyt melkein oli
hänen käsissään, tuli hänelle halu panna toimeen aivan toiset
periaatteet kuin lain tavalliset. Sillä hän tiesi, että köyhän vaimon
nykyisissä ahtaissa oloissa, kun puolet Pohjois-Suomen köyhimmästä
rahvaasta oli mieron tiellä, olisi hyvinkin vaikea saada Kalle Pihl
tuomituksi. Ei se kapteeninkaan avulla kävisi niin helposti eikä
varsinkaan ilman kustannuksia. Ja millä köyhä vaimo ne suorittaisi?
Mutta nythän se itse tulee ja pyytää, ettei lakia niin ankarasti
luettaisi...
Kapteeni Thoreldin omat oikeudenkäsitteet taistelivat muun maailman
oikeudenkäsitteitä vastaan. Hän ajatteli katkeria ajatuksia
ihmislaitosten epätäydellisyydestä ja hymyili katkerasti kaikkien
niiden kätyreille, jotka niin usein typeryydessään tekevät suurimman
oikeuden nimessä suurinta vääryyttä. Mutta samalla hän muisti, että
yksilön velvollisuus on alistua yhteiskunnan lakeihin ja että on
kohtalo, joka voi kostaa.
-- Ei -- tämä on asia, jota täytyy ajatella perin pohjin! Hän käännähti
hajamielisesti vaimon puoleen ja sanoi kutsuvansa hänet huomenna taas
puheilleen. Hänen täytyi tuumia asiaa.
Johanna niiasi, odotti vähän ja valmistautui lähtemään. Silloin sanoi
kapteeni hänelle:
-- Niin, se on totta -- rahat, jotka et sine huolinut! Otta ne sentään,
vaikka saatkin olla talossa. Mutta muista se, että et puhut kenelle
asiasta.
-- Kyllä minä, herra kapteeni.
Johanna poistui kiitellen ja ylpeänä siitä, että hänellä ja kapteenilla
oli yhteinen salaisuus. Kapteeni Thoreld istui kauan pöytänsä ääressä
ja mietiskeli. Ennen kuin hän meni levolle, kuulusteli hän pehtorilta,
tulisiko Kalle Pihl huomenna päivätöihin, ja kun hän kuului tulevan,
niin sanoi kapteeni tahtovansa puhutella häntä aamiaisen jälkeen.
Yöllä hän näki unta, että oli Salomo kaikessa kunniassaan, mutta heräsi
kuitenkin pahalla tuulella. Aamiaisen jälkeen kuului askeleita oven
takaa, ja Kalle Pihl astui sisään varmempana kuin koskaan ennen,
melkeinpä uhkamielisenä. Kapteeni Thoreld oli tahallaan vaiti vähän
aikaa tehdäkseen hetken juhlalliseksi ja sanoi sitten:
-- Sinusta on kummalliset huhut kulkemassa, Kalle Pihl.
-- Tarkoittaako kapteeni sitä kerjäläisakkaa, joka juoksee lapsineen
talosta taloon ja kertoo olevansa minun vaimoni?
-- Jaa, sanoi kapteeni lyhyesti.
-- Mutta se ei ole minun vaimoni, jatkoi Pihl tiukasti.
-- No, no, -- no, no! Hiljempi, hiljempi! Tierätkö mike rangaistus on
kaksivaimoisuudesta?
-- Mitä se minua liikuttaa?
-- Se liikutta paljokin, jos mine otta asia omaksi ja todista sinu
falskit paperit, sanoi kapteeni kärsimättömästi ja ankarasti.
Mutta pohjalainen oli varustautunut kaikkein pahintakin vastaan ja
sanoi röyhkeästi:
-- Vetäkää vain käräjiin, jos teitä haluttaa, niin saan minäkin kertoa
tämän naimiskaupan vaiheet alusta loppuun, vaikkei itse asiasta olekaan
mitään tuleva.
Kapteeni Thoreld heitti häneen silmäyksen, joka ei merkinnyt hyvää.
-- Mine neuvon sinua vehemmin kopeilemaan, mies! Jos mine tahto, pane
mine sinu kuritushuoneesen!
-- Sitä ei kapteeni tee, sanoi pohjalainen aivan rauhallisesti. Hänen
varma käytöksensä vaikutti tuntuvasti kapteeniin. Salomo kaikessa
kunniassaan ei tiennyt oikein mitä tekisi tälle päättävälle,
uppiniskaiselle miehelle. Ei hänelle auttanut siveyttä saarnata, eikä
kapteenillakaan ollut siihen taipumuksia.
-- Ihminen teke paljon oikeuden vuoksi, sanoi hän ja katsoi Kalle
Pihliä suoraan kasvoihin.
-- Oikeus ei saa minua milloinkaan käsiinsä, mutta minä tiedän kertoa
merkillisiä juttuja siitä, miten Herrasaaren kapteeni houkuttelee
vieraita ihmisiä naimaan hänen...
-- Suus kiinni ja mene ulos!
Kapteeni Thoreld seisoi hänen edessään kalpeana vihasta, ja hänellä oli
nyt entisen kaartinluutnantin ryhti, kun hän osoitti miehen ulos.
Pohjalainen katseli häntä kylmästi silmiin, otti hattunsa ja meni
tyynesti ulos. Kapteeni näki hänen kulkevan ampumalinjan ohi selkä
suorana ja vakavin askelin, ja hänelle tuli palava halu juosta tuon
hävyttömän miehen jälkeen ja antaa hänelle selkäsauna koko talonväen
läsnä ollessa. Mutta samassa tuntui kuningas Salomo kovin voimattomalta
tuota kopeaa alustalaistaan vastaan, jonka hän niin typerästi ja
varomattomasti oli tehnyt salaiseksi rikostoverikseen. Mutta se tunne
kesti ainoastaan hetken verran. Sillä kohta sen jälkeen hän käski
valjastaa, kutsui Johannan puheilleen ja lupasi ottaa hänen asiansa
ajaakseen. Puolen tunnin kuluttua hän oli jo matkalla kaupunkiin
neuvotellakseen asianajajansa kanssa ja saattaakseen asian pikaiseen
päätökseen.
Pari tuntia sen jälkeen oli Johanna saanut lapsensa pariksi päivää
sijoitetuksi muutamaan torppaan ja meni nyt rinta ilosta paisuksissa
tapaamaan Lehtimaata ja ilmoittamaan hänelle hyvät toiveensa. Hän sääli
tuota siivoa miesparkaa, joka hänen tähtensä oli saattanut itsensä niin
pahaan pulaan.
Lehtimaa oli elänyt surkeata elämää sitten kun torppari oli karkottanut
hänet maaltaan. Oli jo viikkokausi kulunut eikä Johannasta mitään
kuulunut. Ensi päivät oli hän maannut ladossa heinien sisässä, mutta
sitten oli leipä loppunut ja nälkä alkoi ahdistaa.
Hänellä oli yllään viimeiset jäännökset menneestä vaateparrestaan:
vaalea nuttu, joka oli ennen ollut varatuomari von Blumen ja jonka
neiti Louise oli suosikilleen lahjoittanut, yhdet housut, joiden alta
näkyivät karkeat ja likaiset liinavaatteet, vaalea kesälakki ja kenkien
puutteessa tukku riepuja jalkaterien ympärillä. Kaula oli paljas ja hän
koetti turhaan lämmittää sitä nostamalla ylös takkinsa pienen ja hienon
samettikauluksen, joka huonosti sopi puvun muuhun kurjuuteen.
Hän tuli ulos ladosta kirves olallaan, takkuisena ja heinäisenä, ja
katsahti ympärilleen. Talvinen harmaa päivä jo hämärsi. Sisukset
huusivat syömistä, hän värisi vilusta ja työnsi suunsa lunta täyteen
pahinta janoaan sammuttaakseen. Sitten haukotteli hän, venyttelihe ja
näytti vasta nyt ymmärtävän, että oli olemassa. Kuta enemmän hän
selvisi kohmelostaan, sitä surkeammaksi kävi hänen mielensä. Hän koetti
etsiä epäselvistä aivoistaan jotain valon välähdystä, joka muistuttaisi
hänelle, missä hän oikeastaan oli, ja silloin hän muisti, että hän oli
jossain kaukana metsässä ja ettei hän enää voisi tässä pitäjässä mennä
ihmisten ilmoille, kun kaikki kutsuivat häntä ryöväriksi ja sulkivat
häneltä ovensa.
Lehto niityn ympärillä oli paljas ja lehdetön, siellä täällä vain näkyi
mustempana pilkkuna joku havupuu. Oli satanut lunta siitä pitäen kun
hän viimeksi oli ollut ladon ulkopuolella, ja kun ei näkynyt jälkiä
missään, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nukkunut monta vuotta.
Päiväin luku oli kulunut pois hänen mielestään, ja ainoa, josta hän
oikeastaan oli selvillä, oli se, että häntä paleli, että hänellä oli
nälkä, kauhea nälkä -- ja että hänet karkotettaisiin joka torpasta,
jonne menisi lämmittelemään tai leipäpalasta pyytämään. Tuuli toi
jostain kylmää, purevaa lumiräntää, ja Lehtimaakin tahtoi mennä
jonnekin tietämättä minne, ettei kokonaan sille sijalleen kohmettuisi.
Vähitellen selvisi hänelle, että hänen kuitenkin pitäisi pistäytyä
lähimpään torppaan kuulemaan, eikö pohjalainen vaimo olisi käynyt häntä
perunakuopasta etsimässä.
Hän tuli torppaan pimeän kähmässä ja näki, kuinka tuli takassa leimusi.
Ettei pelottaisi asukkaita jätti hän kirveensä ulkopuolelle, astui
sisään lukottomasta ovesta, tunsi lämpimän kuin palsamin ruumiissaan ja
sai silmilleen näin kuuluvan tervehdyksen:
-- Siinäpähän on taas tuo pohjalainen rosvo, vaikka on kielletty tänne
tulemasta! -- Torpassa oli kaksi miestä, ja luottaen yhteisiin
voimiinsa uskalsivat he näin kovasti puhua.
-- Minä menen heti pois, sanoi Lehtimaa, tahtoisin vain tietää, eikö
minua ole käynyt kysymässä muuan vaimo sillaikaa kun olen ollut poissa.
-- Kukapa kysyisi sellaista ryöväriä kuin sinä olet? vastattiin.
-- Saattaa se olla joku semmoinenkin, sanoi Lehtimaa
välinpitämättömästi.
-- Eikö sinulla ole muuta kysyttävää?
-- Ei ole muuta.
-- Mene sitten matkaasi! Tämä ei ole mikään rosvojen pesä.
-- Eipä olekaan, sanoi Lehtimaa, ja kun en minäkään ole mikään rosvo,
niin antanettehan kuitenkin lämmitellä, ennen kuin ajatte taipaleelle.
Hän lähentelihe takkavalkeaa käsiään hieroen ja ylläpitäen sananvaihtoa
niin kauan kuin mahdollista saaden sillä tavalla aikaa lämmitelläkseen.
Kaikki hänen entinen ylpeytensä ja itsetuntonsa oli poissa, ja hän otti
vastaan pahimmat haukkumanimetkin saadakseen vielä edes vähän aikaa
seisoa tulen ääressä. Kun ei lähdöstä näkynyt mitään tulevan, sanoi
torppari päättävästi:
-- Nyt riittää jo. Eikö sinulla ole mitään häpyä, mies?
Oli sitä vielä sentään vähän, Lehtimaa loi pitkän katseen talonväkeen
ja meni sanaakaan sanomatta ulos. Kun hän oli mennyt, pantiin ovi
säppiin. Ja siinä seisoi Lehtimaa talvikylmässä kesävaatteet yllään, ja
lähimpään kylään oli peninkulman matka.
Mutta hän oli saanut lämmitellä ja jähmettyneet veret olivat sulaneet.
Kuta nopeammin ne alkoivat suonissa kierrellä, sitä polttavammin
leimahti hänessä viha ja häpeä. Merkillistä kyllä puhkesi se vasta
sitten, kun hän oli tullut tuvasta ulos ja kuullut ovea pantavan
säppiin. Se revähti sellaisella voimalla, että hän paukautti
kirveenhamaralla tuvan seinään ja meni tiehensä ilkilaulua laulaen.
Hänen äänensä kuoli lumituiskuun ja kuului karkeana ja rumana
ainoastaan muutamien kyynärien päähän. Silloin tunsi hän taas nälän
kiljuvan vatsassaan ja tehden tuikean päätöksen lähti menemään
Kotkaisiin päin. Hän kulki nopeasti tietämättä oikein minne kulki,
nälän ajamana niin kuin sydänmaan susi, joka lähtee hakemaan ihmisiä ja
viljeltyjä seutuja. Lehtimaan rohkeus ja toivo alkoi kasvaa hänen
kiivaasti kävellessään, eikä hän huomannut, että se oli kylmässä
ladossa saatua kuumeen alkua, joka jo hänen suonissaan poltteli. Hän
samoili teitä pitkin, joilla kaikki jäljet olivat tuiskunneet umpeen,
poikkesi milloin millekin syrjäpolulle, ja tunnin kuluttua hän näki
tulta puitten välistä. Hän saapui yksinäiselle paikalle, jonka hän
muisteli ennenkin nähneensä, mutta vasta sitten, kun hän oli mennyt sen
sivu ja kuuli kosken kohinaa, tajusi hän tulleensa Uramon torppaan.
Samassa hän hengästyi, ja polvet menivät niin vetreiksi, että hänen
täytyi istuutua kannon päähän puhaltamaan. Hänen ohimonsa jyskyttivät
ja korvissa humisi, niin kuin olisi Uramon koski ollut suuri
vesiputous. Topertuneiden intohimojen ja epäselväin ajatusten seasta
tunki hänen kiihottuneeseen mieleensä yksi ainoa polttavan suuri,
vaarallinen ja hurmaava tuuma:
-- Kun laki ei voi hankkia minulle oikeutta eikä kukaan muukaan, niin
täytyy minun itseni hankkia sitä!
Se ajatus välähti yhtäkkiä hänen päähänsä, tuli niin kuin pahojen
henkien puhaltamana ja tuli niin kiivaasti, että Lehtimaan täytyi
odottaa useampia minuutteja ennen kuin sai itsehillintänsä taas
takaisin. Mutta silloin rupesi järki tukemaan koston himoa.
Häntähän oli kohdeltu huonommin kuin kulkukoiraa, häntä oli häväissyt
ja piessyt se mies, joka sai kiittää häntä kaikesta menestyksestään.
Häntä oli koko pitäjän kuullen kutsuttu ryöväriksi, ja tuo mies oli
ryöstänyt häneltä kaikki, jopa hänen puukkonsakin, niin että hänen
täytyi kuin nälkäisen pedon metsiä kierrellä. Entä sitten nuo naiset;
ensin tuo petetty ihminen, joka eli torpassa, ja sitten tuo toinen,
joka mieroa kiersi -- olivatko ne kumpainenkaan ymmärtäneet mitä hän
tahtoi heidän hyväkseen tehdä? Ne olivat olleet hänen vihamiehelleen
avullisina vääntämässä puukkoa hänen kädestään, kun hän tahtoi hankkia
heille oikeutta! Ei -- ei koskaan saisi hän tuota viekasta, kopeaa
miestä käsiinsä, joka oli ajanut hänet nälkään ja viluun kuolemaan --
ei koskaan -- ei koskaan -- ei koskaan! Nyt oli hän kuin metsäsika
viikon päivät piileskellyt perunakuopissa ja heinäladoissa, saamatta
suuntäyttä lämmintä ruokaa, odottaessaan, että koston hetki löisi.
Mutta oliko se lyönyt? Tuolla torpassa istui yhä hänen nimensä omistaja
lämpimässä tuvassaan edessään yltäkyllin ruokaa ja juomaa ja vieressään
kaunis nainen, sillaikaa kun hän itse... Ei -- tässä täytyy hankkia
itse oikeutensa, koska kaikkivaltias Jumalakaan ei enää näy avuksi
tulevan. Sillä vaikka ne kaiken muunkin olivat häneltä ryövänneet,
kirves oli hänellä kuitenkin vielä tallella!
Hän kääntyi jäljilleen ja horjui kuin humalainen torppaa kohti, jonka
ohi hän äsken oli kulkenut. Takassa paloi kirkas tuli, ja hän näki
hämärästi, että joku askaroi sen ääressä. Tuon ainoan suuren, polttavan
ajatuksensa ajamana meni hän talliin, jonka ovi ei ollut lukossa, ja
hiipi sisään. Kun ovi kävi, hirnahti Rusko luullen, että isäntä tulee
heittämään heiniä yöksi. Sokeassa vihassaan aikoi Lehtimaa ensin iskeä
hevosta, mutta luopui siitä tuumasta ja koetti kädellään ruuhta, joka
oli tyhjä. Kalle Pihl tulisi siis vielä ennen yötä antamaan hevoselle
heiniä.
Kuumeessa palaen ja koettaen kaikin voimin ylläpitää tulista vihaansa
vietti Lehtimaa pitkät tunnit tallin lämpimässä pimeydessä tietämättä,
oliko niitä mennyt yksi vai kymmenen.
Vihdoinkin kuului askeleita ulkoa, ovi aukeni, lyhdyn valo sattui
lattian olkirehuihin ja Lehtimaa tunsi Kalle Pihlin, joka asetti lyhdyn
maahan aavistamatta kuka oli piiloutunut silpputynnyrin taa. Lehtimaa
puristi molemmin käsin kirvesvarttaan ja kokosi kaiken polttavan
vihansa ajatellakseen, mihin hän iskunsa satuttaisi. Silloin tuli Kalle
Pihl lähemmä ottamaan silppuja tynnyristä ja seisoi sivuittain
Lehtimaahan. Samassa kohosi hän suoraksi, kirveen terä välkähti lyhdyn
valossa, ja mies putosi raskaasti tallin lattialle. Rusko korskahti
säikähdyksissään pilttuussaan, mutta Lehtimaa otti lyhdyn ja näki
talikynttilän heikossa valossa, että hänen vihamiehensä makasi pää
halkaistuna hevosensa takajaloissa ja että verta juoksi suuresta
haavasta sonnan sekaan.
Tuntematta vähintäkään katumusta hän meni tallista tupaan ja työnsi
oven auki kirveellään, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Anna
otti hänet hätähuudolla vastaan.
-- Mitä sinä täällä teet, pohjalainen?
Kun hän näki Lehtimaan kiiluvat silmät ja kalvakat kasvot, lysähti hän
säikähdyksestä istualleen ja parkaisi:
-- Herra Jumala, älä tapa minua, älä tapa!
Sitä ei Lehtimaa ollut aikonutkaan tehdä, mutta kun hän nyt näki, että
hänen tekonsa tulisi heti paikalla ilmi, heilautti hän veristä
kirvestään raivon vimmassa.
-- Herra Jumala, älä tapa minua!
Lehtimaan kiihottuneeseen mieleen iski yhtäkkiä se ajatus, että hän oli
valittu välikappale Jumalan rankaisevassa kädessä.
-- Pelkäätkö sinä Herran vanhurskasta tuomiota, petetty naisparka?
kysyi hän juhlallisesti ja astui askelen lähemmä.
Silloin vasta keksi Anna verisen kirveen, ymmärsi kaikki ja karkasi
täyttä kurkkua huutaen ovelle. Mutta kynnyksellä hän sai iskun
niskaansa ja lensi päistikkaa porstuaan, johon Lehtimaa oli jättänyt
lyhdyn. Sen valossa iski hän naista toisen kerran kauniiseen niskaan,
niin että pää melkein irtosi ruumiista.
Sitten sulki hän oven sen enempää kuolleista välittämättä ja alkoi
tutkia torpan ruokavaroja. Hän söi syömistään ajattelematta ollenkaan,
mitä oli tapahtunut, ja joi janoansa sammuttaakseen maitoa ja kaljaa.
Kun nälkä oli lähtenyt, kosketti hän kädellä otsaansa ja katsahti
ympärilleen. Vielä nytkin ajatteli hän mahdolliseksi sen, että hän pian
voisi muuttaa tähän torppaan sen haltijaksi.
Mutta sitten hänelle selvisi, että hän oli tehnyt työn, joka
rangaistaan kuolemalla. Yhtäkkiä muuttui hän varovaksi, näki, että
tuvan seinäkello näytti vasta seitsentä ja ajatteli, että se ehkä voisi
olla hänelle eduksi. Hän sammutti päreen tuhkaan, pisti leipää ja voita
taskuunsa ja lähti torpasta tähystellen varovasti ympärilleen pimeässä
lumituiskussa. Hän ymmärsi että se oli hänelle eduksi, meni nopein
askelin kylää kohden ja ennätti sinne vielä valvonta-aikana.
Kummallista kyllä annettiin hänelle yösija muutamassa talossa,
luultavasti siksi, ettei häntä siinä tunnettu, ja hän vaipui heti kohta
sikeään uneen ruotiukon viereen uunille. Kahteen viikkoon ei hän ollut
nukkunut lämpimässä huoneessa.
Turhaan etsi pohjalainen vaimo samana iltana Lehtimaata
hänen perunakuopastaan saadakseen kertoa hänelle loistavista
tulevaisuudentoiveistaan.