Läänien kuvernöörit lähettivät senaattiin mitä synkimpiä vuodentulon
kertomuksia, ja kun ne tulivat sanomalehtiin ja luettiin maaseudulla,
täytyi maanviljelijäin myöntää, että tila oli melkein epätoivoinen.
Ainoastaan varakkaimmilla talollisilla oli ollut siementä tulevan
vuoden varalle, köyhemmät eivät uskaltaneet heittää ainoaa turvaansa
multaan, joka kenties tulisi pettämään heitä vastedes niin kuin oli
nytkin pettänyt. Elon ostosta ei voinut olla puhettakaan, sillä hinnat
olivat kohonneet kahta korkeammalle eikä moni pienviljelijä ollut
sitten kevään nähnyt kuin jonkun harvan suuremman maaseudulle eksyneen
paperirahan. Nälänhätä vei nekin takaisin niiden alkulähteeseen
Helsinkiin. Siellä ne olivat varmassa tallessa pankkiholveihin
kätkettyinä mynttäämättömien kultatankojen ja muiden arvotavarain
vieressä. Ei koskaan ole pääoman omistajilla -- ja etupäässä
hallituksella -- ollut parempia raha-asioita kuin silloin. Rahan korko
nousi päivä päivältä, ja suuria kiinnityksiä tarjottiin vakuudeksi
pienimmistäkin lainoista. Suuret kauppahuoneet rantakaupungissa tekivät
mainioita tekoja maan hädässä, toivat viljaa maahan, johon kunnat
kesemmällä olivat hallitusta kehottaneet, ja myivät sen satumaisiin
hintoihin samalla kun hallitus otti nämä keinottelijat suojelukseensa,
lainasi heille rahaa korkeaa korkoa ja hyviä vakuuksia vastaan ja
kartutti siten nälkäisen maan rahavaroja kaikella sillä huolenpidolla,
mikä on hyvän esivallan velvollisuus.
Rautatien rakennushallitus rakensi peninkulmittain rautatietään
polkuhinnasta, ja rahamiehet iloitsivat tästä yleisten varain hyvästä
hoidosta, myönsivät kalliin ajan apua virkamiehille ja antoivat lainoja
suurviljelijöille tukkiakseen tyytymättömäin suut ja poistaakseen
kaikki epäilykset niiltä, jotka vielä uskalsivat epäillä.
Varhain tuiskutti talvi lumensa maamme monille kylvämättömille
pelloille tehden torpat ja talot autioiksi. Niiden asukkaat hakivat
turvaansa nälkää ja kylmää vastaan toisaalta, kokoutuivat kyliin, ettei
tarvitsisi edes kuolla yksinään, ja kaikkein köyhimmät lähtivät mieron
tietä kiertämään. Rautatietyömiehiä erotettiin sadoittain, ja vähine
säästöineen asettuivat he taloihin ja mäkitupiin lähelle työpaikkaa.
Se, jolla ei ollut perhettä, lähti jotenkin rauhallisesti talviselle
taipaleelle, mutta kaikki odottivat aikaista kevättä ja pikaista lumen
lähtöä, sadetta ja päivänpaistetta, joka nopeasti sulattaisi roudan
maasta ja pehmittäisi penkereet lapion pystyviksi. Silloin alkaisivat
he työnsä taas, levittäisivät maita levälleen, unohtaisivat
menneisyyden ja olisivat vastedes paremmin varuillaan. Se hyvä puoli
oli aikaisella talvella kuitenkin, että kylmä ilma kuoletti tuhannet
miljoonat taudinsiemenet, joita väentungos rautatiellä oli synnyttänyt
ja jotka jo olivat alkaneet uhkaavasti tehdä turmioitaan. Mutta vielä
oli työmiehillä suomalaisen luonteen sitkeä vastustusvoima, vielä ei
ollut kulkutauti tunkenut majoihin ja maakuoppiin ja hyvään aikaan tuli
talvi levittämään terveellistä kylmyyttään, tuomaan vilua ja pakkasta,
mutta kuitenkin läheisimmästä vaarasta pelastamaan.
Uramon torpan isäntä Kalle Pihl ajoi eräänä päivänä ajatuksiinsa
vaipuneena havukuormaa metsästä pihaan. Sitten viime kesän oli hän
melkoisesti muuttunut, ja hän näytti mielestään aivan toiselta mieheltä
kuin tuo entinen hevosmies, joka vaelteli halki Hämeen työansiota
etsien. Tuo pitkä, tummaverinen mies oli alkanut ajaa harvaa partaansa
ja näytti varsin komealta pienine viiksineen, joita hän kasvatti
itselleen kapteeni Thoreldin tapaan. Hänen lyhyt lammasnahkaturkkinsa
oli uusi ja tukkansa kammattu, eikä kukaan olisi ensi näkemältä
tuntenut häntä vanhaksi maankulkijaksi. Hän oli kuin talollinen
konsanaan. Hän näki edempänä kylän ylhäällä mäen päällä ja suon
alempana, ja hän muisti ihmeellisen tarkkaan ajatuksensa juuri tässä
samassa mäessä, kun hän puoli vuotta sitten ensi kerran näki nämä
seudut, joilla onni oli nyt hänellekin osansa antanut. Hän muisti
tuumailunsa herroista ja Jumalan rangaistuksesta; ne tuntuivat hänestä
nyt niin lapsellisilta kuin olisi hän tuumaillut niitä kymmenen vuotta
sitten. Sittemmin hän oli tullut herroista aivan toista kokemaan, eikä
hänellä ollut mitään syytä olla heille katkera.
Kaikki oli onnistunut Uramon asukkaille, aina siitä alkaen kun häät
vietettiin ja he tänne muuttivat. Kalle Pihl ei juuri mielellään häitä
ajatellut, ne oli pidetty tavallisilla menoilla, pappi oli kysynyt ja
hän oli vastannut. Vihkiminen oli toimitettu eräänä sunnuntaina saarnan
jälkeen pitäjän tuvan sisäkamarissa muutamien vierasmiesten
läsnäollessa. Kun sitten oli ajettu kotiin ja vietetty iloista iltaa,
lähdettiin seuraavana aamuna Ruskon, parin lehmän, kahden lampaan ja
kahden porsaan kanssa muuttamaan Uramoon, johon Kalle Pihl jo oli
huonekalut hankkinut ja jonne Anna nyt vei suuret myötäjäisensä --
vaatteita ja talouskapineita enemmän kuin monella talontyttärellä.
Komeassa, maalikantisessa kirstussa oli vielä kolme suurta seteliä
vastaisten tarpeitten varalle.
Kaunis Anna oli nyt taitava emäntä, jolle täytyi antaa anteeksi hänen
pienet heikkoutensa.
Kosiminen oli käynyt kuin voidellen ja niin nopeasti, että Kalle Pihl
tuskin tiesikään ennen kuin tyttö jo oli hänen sylissään ja tytön
kanssa Uramon torppa sekä viisisataa markkaa. Tuon illan jälkeen,
jolloin he olivat toisensa keinulla tavanneet, ei Anna ollut hänelle
rauhaa antanut, ja kuta kylmemmältä Kalle Pihl näytti, sitä
kiihkeämmäksi tuli tyttö, kunnes toinen lopulta antautui. Olihan Anna
niin kaunis ja -- Pohjanmaa niin kaukana!
Ei hän kuitenkaan ollut ajattelematta heittäytynyt tähän uhkarohkeaan
yritykseen. Sekä järki että omatunto olivat häntä ankarasti
ahdistelleet, mutta kun kerran ensi askel oli näin nopeasti, melkein
vastahakoisesti astuttu, liukui hän eteenpäin kuin kala rysään. Hän oli
varomattomasti mennyt nielusta sisään, ja nyt ei hän kuolemakseenkaan
enää osannut ulos. Mutta hän tuli hyvästi -- hyvinkin hyvästi --
toimeen tässä rysässään -- eikä enää halunnutkaan siitä pois. Ja hän
rauhoittui sitä enemmän kuta uhkaavammaksi maan hätä tuli. Tuosta
papinkirjakepposesta hän kyllä suoriutuisi, sillä eihän kauppaa ollut
kukaan ollut näkemässä, ja tässä köyhän väen tulvassa Pohjanmaalta päin
olisi vaikea saada selville, kenenkä papinkirja oikeastaan oli. Sitä
paitsi oli Lehtimaa moukka miehekseen ja typerä raukka, jota ei
miehisen miehen tarvitsisi pelätä, vaikka hän tulisikin uhkailemaan
käräjillä, sillä siinä sekasorrossa, joka nyt näkyi olevan tulossa,
voisi sukkela mies, jolla vielä on rahaa taskussa, kyllä keksiä keinoja
pelastuksekseen.
Ei, Lehtimaata ei Kalle Pihl enää pelännyt, vaikka hän koko syksyn
olikin kierrellyt Uramon torppaa insinöörin kanssa, joka nyt onneksi
oli matkustanut tiehensä. Insinööriä oli hän sitä vastoin alati
värissyt ja odottanut, että se milloin tahansa astuisi pirttiin
lautamiehen tai siltavoudin seurassa, mutta Lehtimaa -- se raukka -- ei
nähtävästi ollut uskaltanut kertoa insinöörille kaikkea pelätessään
omaa nahkaansa, ja nyt se oli jo aivan myöhäistä. Kuta enemmän aikaa
kului, sitä varmemmaksi tunsi Kalle Pihl itsensä ja sitä selvemmiksi
osasi hän miettiä puolustuskeinonsa ilmiantajaa vastaan.
Parhaiten piti hänen hyvää tuultaan vireillä onnistunut vuodentulo. Kun
useimmilta naapureilta oli paleltunut melkein kaikki ja kun suuret
rikkaat talot saivat vain neljännen jyvän, pui Kalle Pihl kapan alalta
kymmenen kappaa. Halla ei ollut hänen sarkojaan koskettanutkaan --
perunoita lukuun ottamatta, jotka eivät kuitenkaan nekään olleet
kokonaan paleltuneet. Hän ei tiennyt, mistä tämä tuli. Hän luki sen
vasta peratun, väkevän peltonsa ansioksi, ja ehkä vaikutti siihen
virtakin, joka juoksi pellon alitse ja piti ilmaa liikkeessä, kenties
myöskin hyvät hengettäret ja hänen onnensa.
Mutta kapteeni Thoreldilla oli omat ajatuksensa asiasta, kun hän kuuli
puhuttavan Kalle Pihlin menestyksestä. Paljoa ennen kuin kravustajat
olivat lähteneet kotimatkalle, olivat he polttaneet tulta pellon
nurkassa, ja siihen oli vielä puita lisätty, kun neiti Louisen tarvitsi
kuivata sukkiaan. Saman tulen ääressä oli kapteeni lämmitellyt
vaatteitaan ja huomannut, että savu oli leveänä huntuna laskeutunut
pellon päälle. He eivät sammuttaneet tulta pois lähtiessään, vaan
kastelivat ainoastaan sammalen ympäriltä, jotenka savu yhä sakeni ja
muodostui lämmittäväksi peitteeksi. Tämän ajatuksensa hän kertoi
eräässä sanomalehdessä, siitä syntyi vilkasta keskustelua, ja se antoi
aihetta onnistuneisiin kokeisiinkin.
Mutta Kalle Pihl ei välittänyt siitä, mitenkä tuo oli tapahtunut, hänen
itseluottamuksensa paisui yli rajojensa ja hänen uskonsa omaan onneensa
oli järkähtämätön.
Nyt, kun talvi tuli, ei hänellä ollut ainoastaan pelto kylvettynä,
mutta myöskin viisi tynnöriä hyviä rukiita ja vähän ohria ja kauroja
eloaitan hinkalossa. Se oli suuri omaisuus näinä aikoina. Kalle Pihlin
omantunnon moitteet kuoleutuivat, kun Jumala näin selvästi oli
osoittanut hänelle suosiotaan, ja hän ajoi syksyn kuluessa kaksi kertaa
kirkolle kauniin vaimonsa kanssa sekä näyttäytyäkseen että maksaakseen
Korkeimmalle osan kiitollisuudenvelastaan.
Näin tuumiessaan saapui hän torpalleen, kaatoi kuormansa pienen navetan
oven eteen ja valmistautui viemään Ruskoa talliin. Silloin ilmaantui
hänen vaimonsa vähän levottoman näköisenä tuvan ovelle ja pyysi häntä
tulemaan sisään, sillä siellä oli joku, joka tahtoi puhutella häntä.
Kalle Pihlin sydän alkoi vähän tykyttää, mutta hän rauhoittui heti,
riisui hevosen, vei sen talliin ja meni vasta sitten pitkin, vakavin
askelin pirttiin.
Siellä istui Lehtimaa uhkaavan näköisenä pöydän päässä, ja näytti siltä
kuin hän ei aikoisikaan niin pian mennä tiehensä. Hän hymähti isännälle
ja kysäisi kuulumisia.
-- Mikäpä tässä lie hätänäkään, vastasi Kalle Pihl ylpeästi ja paiskasi
lakkinsa pöytään.
Mutta Lehtimaa nyökäytti salaperäisesti päätään Kalle Pihlille, pyysi
häntä tulemaan lähemmä ja viittasi peukalollaan Annaa:
-- Mitä tarkoitat? kysyi Kalle Pihl.
-- Minä luulen että olisi parempi, jos puhelisimme kahden kesken, kun
ei ole akkain korvat kuulemassa.
-- Sano sinä vain, mitä sinulla on sanomista! Minä en salaa mitään
vaimoltani.
-- Ohhoh! Ehkä on kuitenkin asioita, joita et aivan mielelläsi
päästäisi hänen korviinsa.
Kalle Pihl katsahti synkästi vieraaseen. Sitten hän loi pikaisen
silmäyksen vaimoonsa ja sanoi arvokkaasti:
-- Älä ole olevinasi, vaan puhu suusi puhtaaksi!
-- No, koska itse sen tahdot, sanoi Lehtimaa ja alkoi kaivaa poveaan,
niin voinhan sitten sanoa, että olen saanut papinkirjani.
Näillä sanoilla, joihin Lehtimaa oli paljonkin rakentanut, ei ollut
minkäänlaista vaikutusta.
-- Mitä sinun papinkirjasi minua liikuttaa? tuli lyhyesti ja
rauhallisesti Kalle Pihlin suusta.
-- No, no -- eiköhän sentään vähän liikuta!
-- Ei pikkuistakaan!
-- Ajattele tarkkaan, mitä sanot...!
-- Herkeä lörpöttelemästä joutavia, keskeytti Kalle Pihl ja istuutui.
Lehtimaata vähän hämmästytti toisen varmuus, mutta hymyillen vetosi hän
kuitenkin Annaan ja kysyi:
-- Saako vaimosi tietää koko salaisuutemme?
-- Jos nyt et lakkaa juoruistasi, saat maistaa nyrkkiäni, sanoi Kalle
Pihl vihaisesti ja astui lähemmä Lehtimaata.
Silloin tämä nousi ylös ja löi paperipakan pöytään, katsahti Annaan ja
huusi julki sen, mitä kuukausia oli sisässään kantanut:
-- Tässä ovat paperit, joilla olet nainut tuon tuolla, kuuletko! Tässä
on oikeat todistukset, että hän on minun samoin kuin koko tämä
torppakin, kuuletko! Ja sinä, Anna -- kuule sinäkin minua, sillä
sinulla on mies, joka humalaiselta viekoittamillaan papereilla on
vienyt sinut vääryydellä vihille ja nyt ... ja nyt on koston päivä
tullut ... koston päivä tullut... Kalle Pihl ... saapi ... saapi ...
vastata ... vastata ... oikeuden ... oikeuden...
Tuvan ovi paukahti kiinni Lehtimaan takana, joka vähäsen vastusteltuaan
oli lentänyt päistikkaa pihalle. Hän nousi pystyyn kuin päissään, ei
niin paljon vihoissaan kuin vakuuttuneena siitä, että hän nyt
viimeinkin oli kaikki vastukset voittanut. Riemuiten katsahti hän
jälkeensä, kun lähti menemään kotiinsa varmana siitä, että Kalle Pihl
ennen aamun koittoa olisi lähtevä torpastaan pois, jos ei Anna jo sitä
ennen ole toimittanut häntä kruununmiesten käsiin. Hän käveli tietään
tyytyväisenä niin kuin se, joka onnellisesti on kärsimyksensä loppuun
kärsinyt.
Jo pikku poikana oli hän saanut kärsiä kaikenlaista ilkeyttä kylän
pojilta, jotka pilkkasivat häntä hänen lapsellisuutensa tähden. Hänellä
oli vielä täysikasvuisena sellaisia merkillisen lapsellisia ajatuksia
ja hommia, että häntä pidettiin melkein pehmeäjärkisenä, mutta kun hän
muuten oli sukkela käsittämään eikä koskaan osoittanut olevansa
mielipuoli, niin hänelle vain naurettiin. Laiskain koulussa oppi hän
autuuden opinkin niin yksinkertaisesti, että pääsi ripille ja
aikamiesten kirjoihin.
Lehtimaan hulluus oli oikeastaan siinä, että hänellä oli tavattoman
vilkas ja rajaton mielikuvitus, jota ei mikään koulu eivätkä mitkään
vanhemmat olleet koskaan hillinneet. Se vei hänet mitä kummallisimmille
syrjäpoluille ja pois tavallisesta talonpoikaishölkästä, se koristeli
ja kultaili hänelle jokapäiväiset tapahtumat, ja se petti häntä
sydämettömästi ja niin paljon kuin häntä suinkin voi pettää, sillä
hänellä oli aina uusi saippuakupla valmiina, kun entinen oli haljennut.
Savossa tai Karjalassa, jossa kansa vielä runoilee ja rakastaa
mielikuvituksen tuotteita, olisi hänestä ehkä tullut runoseppä, mutta
Pohjanmaalla, jossa ollaan käytännöllisempiä ja haaveksitaan vähemmin,
pidettiin häntä vähän hupakkona.
Kun Lehtimaa palasi Kotkaisiin, jossa hän koko pitkän syksyn oli ollut
neiti Louisen suojeluksen alaisena, pisti hän pillit pussiinsa ja sanoi
lähtevänsä talosta, vaikkei selvään ilmoittanutkaan minne aikoi. Hän
vain hymyili salaperäisesti, puheli hämäriä sanoja vääristä papereista
ja virkkoi lopuksi, että kyllä ne saavat vielä nähdä ja kuulla, jahka
aika joutuu.
Neiti Louise, joka vihdoinkin äidin luvalla oli kirjoittanut pari
kankeaa kirjettä insinööri Halldénille Lehtimaan pyynnön johdosta, sai
ensiksi ystävällisen ja kiitollisen vastauksen, että pastori Lehtimaan
kotipitäjässä vielä tarvitsee lisätietoja tuosta miehestä, ja kun neiti
Louise oli ne antanut, saapui kauan odotettu papinkirja alkupuolella
marraskuuta. Mutta sama kirje, jossa tuo kallisarvoinen asiakirja oli,
sisälsi myös muutamia rivejä neiti Louiselle, joka ne luettuaan vaipui
kovin syviin mietteisiin. Insinööri kertoi lyhyesti ja ihan kuin
sivumennen, että häntä aivan odottamatta oli kehotettu hakemaan parin
kolmen vuoden matkarahaa Englantiin ja Amerikkaan ja että hän oli sen
saanutkin. Tuosta onnesta tuli hänen oikeastaan kiittää von Blumen
herrasväkeä, sillä heidän kauttansahan hän oli tutustunut kapteeni
Thoreldiin, ja olihan koko matkaraha kapteeni Thoreldin hyvyyttä, joka
oli puheenjohtajana Suomen uudessa teollisuusyhdistyksessä. Lopuksi
lausui hän jäähyväisensä ja terveisensä vanhemmille. Koko kirje oli
niin merkillisen kylmä, oli kuin insinöörin katse olisi mennyt sivu
siitä, jolle hän kirjoitti, ja niin kuin kaikki hänen ajatuksensa jo
olisivat harhailleet tuolla kaukaisessa kultamaassa Atlantin takana.
Neiti Louise pani kirjeen pois, huokasi ja kätki tämän kirjeenvaihtonsa
laatikkonsa pohjimmaiseen pohjukkaan. Hänen katseensa tuli
hajamieliseksi, hän nauroi harvoin, ja jos hänen joskus täytyi hymyillä
muiden tähden, oli siinä kokonainen maailma salaista surua. Rouva von
Blume antoi asian mennä menoaan, ei häirinnyt tytärtään kysymyksillä,
ja niin laskeutui vähitellen unhon tomu menneen kesän haavekuville ja
vei niiltä niiden kirkkauden.
Mutta Lehtimaa sai pahan kolauksen, kun ei hän vielä kolmen päivän
jälkeenkään kuullut mitään uramolaisista. Hän tuli levottomaksi ja teki
asiaa kylään, mutta siellä ei kukaan tiennyt mistään mitään. Oli vain
nähty Kalle Pihlin vaimoineen menevän maakauppiaan luo, jonka kanssa
heillä kuului olleen pitkä keskustelu viljan hinnoista ja muista
kaupoista. Kalle Pihl näkyi siis ottavan selkoa siitä, kannattaisiko jo
myydä liikeneviä elojaan.
Lehtimaa palasi hyvin alakuloisena Kotkaisiin. Hän ei voinut ollenkaan
käsittää sitä, että hänen paljastuksestaan ei olisi ollut sen suurempia
seurauksia. Ja nyt alkoi viha maailman vääryydestä taas kuohua hänessä.
Kyllä hän kerran vielä näyttäisi Kalle Pihlille, kenenkä tavaraa Uramon
torppa ja kaunis Anna oikeastaan ovat!
Lehtimaan käynnin jälkeen Uramon torpassa kulki Kalle Pihl pää vielä
pystymmässä kuin ennen. Siinä nyt vasta nähtiin kateus ja
pahansuopaisuus oikeassa karvassaan. Eikä se suinkaan siihen
lopettaisi, sen saisi Anna vielä nähdä. Sillä Lehtimaa kyllä keräisi
maankulkijoita ympärilleen heidän avullaan kostaakseen saamansa potkut.
Ei koskaan ollut Kalle Pihl oikeammin ennustanut. Lehtimaa oli aivan
muuttunut. Hän ei pysynyt enää päivääkään Kotkaisissa, vaan alkoi
harhailla ympäri ja hakea kaikenlaisten työttömien laiskurien seuraa,
niin että herrasväki jo alkoi joutua epätoivoon suosikkinsa tähden. Tuo
kiittämätön ja kevytmielinen raukka, jota he koko syksyn olivat
kainaloista kannattaneet, jätti yhtäkkiä työnsä, jota ei suinkaan ollut
liiaksi tarjona, ja kuljeskeli kehnoimpain kerjäläisten kanssa laiskana
talosta taloon ansaitsematta leivän palastakaan.
Mutta Lehtimaa oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän
ollenkaan välittänyt siitä, mitä herrasväet ja muut hänestä
ajattelivat. Hän haki kiihkoisin mielin jotain kotiseutunsa tuttavaa,
joka tuntisi sekä hänet että Kalle Pihlin. Tuon todistajan avulla
säikäyttäisi hän muitta mutkitta Kalle Pihlin torpastaan ja välttäisi
siten oikeuden käyntiä, jossa on aina niin monet mutkat ja joka maksaa
niin paljon rahaa. Muutenkin pelkäsi hän vaistomaisesti joutumista
mitenkään sen kanssa tekemisiin.
Hän löysikin milloin jonkun rautatietyömiehen, milloin jonkun muun,
joka oli nähnyt Kalle Pihlin hänen kotipitäjässään, mutta ei
kenelläkään ollut halua antautua käräjänkäyntiin, sillä käräjät siitä
tietysti tulisi. Eikä tuollaisella raukalla kuin Lehtimaalla olisi
varaa maksaa vieraita miehiään. Aivan epätietoista oli sitä paitsi,
voittaisiko hän mitään käräjänkäynnillä. Mahdollisesti pistäisivät ne
hänet itsensäkin rautoihin papinkirjan kaupasta. Irtolaisten joukossa
oli miehiä, jotka olisivat todistajiksi kelvanneet, mutta heidän
paperinsa olivat aina epäkunnossa, eivätkä he mitenkään olisi
uskaltaneet astua korkean oikeuden eteen.
Lehtimaa kulki ympäri kuin levoton varjo ja puheli niin sekavasti, että
ihmiset todenteolla alkoivat pitää häntä mielipuolena.
Silloin tuli hänelle sattumus yhtäkkiä avuksi, juuri kun epätoivo oli
ylimmillään. Eräänä päivänä tapasi hän maantiellä lähellä rautatien
rakennusta repaleisen naisen ja kolme pientä lasta. Vaimo puhui
pohjanmaan murretta, ja paremman puutteessa lyöttäytyi Lehtimaa hänen
seuraansa. Hetken kuluttua heräsi hänessä uusi, suuri ja varma toivo --
toivo, josta hän ei ennen ollut osannut uneksiakaan ja joka pani hänet
vapisemaan Kalle Pihliä niin kuin metsän petoa mutta joka samalla
valaisi hänen omat tuumansa.
Kerjäläisvaimo oli Kalle Pihlin vaimo, joka oli lapsineen lähtenyt
etsimään kadonnutta miestään.