Yltäkyllin oli joutilasta leikkuuväkeä sinä syksynä Suomessa, sillä
monessakaan paikassa ei maksanut vaivaa korjata puoltakaan satoa
kuivuneilta vaaleilta vainioilta, joiden vilja ei kelvannut edes karjan
rehuksi. Hallaisimmilta seuduilta Pohjanmaalla ja Pohjois-Hämeessä
kulki virtanaan työnhakijoita eteläänpäin. Kaikki irtain väestö keräsi
kokoon vähät tavaransa ja lähti pitkissä jonoissa, miehet, vaimot ja
lapset, hakemaan työtä rautatien rakennuspaikalta. Etäämpää kangasteli
se heidän silmissään pohjattomana ansion lähteenä ja pelastuksena
nälästä ja pakkasesta.
Rautatien rakennushallitus otti työmiehiä sadoittain, tuhansittain.
Mutta rautatien rakennus ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos, ei ollut
valmistauduttu sellaiseen väentulvaan, oltiin säästäväisiä periaatteen
vuoksi, ja niin alettiin keinotella työnpuutteen perustuksella. Palkat
alenivat puolta alemmiksi entistään, oli joutilasta väkeä yli tarpeen
ja lisää tuli. Rautatien rakennushallituksessa oli teknillisesti
sivistyneitä miehiä, jotka eivät olleet tutkineet valtiotaloutta ja
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Heillä oli vain yksi päämaali: rakentaa
rata niin vähillä varoilla kuin mahdollista. Ja monet johtavista
miehistä eivät voineet kieltää, etteivät he tunteneet itseään
iloisiksi, kun -- kiitos olkoon nälänhädän -- alhaisten työpalkkain
takia koko rakennuskulunkiarvio näytti voivan laskea ainakin
muutamalla miljoonalla markalla. Tuotahan voi sanoa taloudelliseksi
valtiovarain hoidoksi, joka aina tulisi olemaan esimerkkinä Suomen
rautatierakennusten historiassa.
Hallitus kirjoitti pitkiä virkakirjeitä rautatien rakennushallitukselle
kehottaen tätä, jos suinkin mahdollista, hankkimaan työtä kaikille
tarvitseville, mutta vastaukseksi se sai hyvin perusteltuja selityksiä,
että rautatien rakennushallitus ei tarvitse enempää työmiehiä vaan on
päinvastoin pakotettu erottamaan suuren osan entisistäkin, koska
routiintunut maa tekee maatyöt mahdottomiksi.
Siinä olivat lupaavat toiveet talven varalle, ja niistä saivat työn
hakuun lähteneet tietää vasta rakennuskonttorissa, sitten kun olivat jo
jättäneet kotinsa ja tuttavansa puolen sadan peninkulman päähän
selkänsä taakse.
Ja nämä tuttavat saivat vuorostaan kirkossa kuulla varoituksia, ettei
pitäisi hakea työtä rautatieltä, vaikkeivät he olleet aikoneetkaan
hylätä kotojaan, jossa tarkkuudellaan ja pettua leipään lisäten
toivoivat pääsevänsä poikki pitkän talvisen taipaleen.
Viisaat herrat malttoivat mielensä -- maata oli ennenkin kato
kohdannut, ja vahingoittumatta oli kansa tämän maanvaivan kestänyt.
Heidän hyvää tahtoaan ei kukaan epäillyt ja heidän virkansa oli heille
jumala antanut parhaan kyvyn mukaan hoidettavaksi.
Ja lopuksi he turvautuivat kaikkivaltiaaseen. Moni
kenraalinunivormuinen kumartui rukoukseen kirkonpenkissä, niin että
rintahelyt helähtivät penkkiä vasten ja olkapoletit niitä koskettivat.
Sillä lailla osoittivat he takana olevalle rahvaalle, että hallituskin
taipui jumalan rangaistuksen alle yhteiseen synnintuntoon onnettoman
kansan kanssa.
Suomen sanomalehdistö nukkui vielä siivona lapsena kapalossaan,
sensuuri kantoi sitä käsillään ja sitä luki vain vähäinen osa
sivistyneitä ja rikkaita, jotka mielisuosiolla vastaanottivat sen
tasapuolisia ehdotuksia nälänhädän häätämiseksi ja todellakin uhrasivat
ylellisyydestään, kun heidän lehtensä kehotti heitä panemaan toimeen
rahankeräyksiä ja hyväntekeväisyysiltamia. Sanomalehdet pitivät
kunnianaan olla maltillisia ja kirjoittivat salatun ivallisesti, niin
että ainoastaan harvat ymmärsivät -- ja se kaikki oli perintöä Nikolain
sotilaskomennosta kaikilla aloilla.
Pääkaupungissa ei vielä hädästä suuresti tietty, kun poliisijärjestys
ankarasti kielsi kerjäämisen kaduilla, mutta sielläkin osasivat
repaleiset vaimot ja lapset tunkea koukeroisia takateitä kyökkeihin
kivikartanojen toisissa ja kolmansissa kerroksissa, ja harvoin
tapahtui, että heidät sieltä ajettiin pois ilman almua.
Mutta maaseuduilla lähinnä rautatietä istui reippaita, työhön kykeneviä
nuoria miehiä päivät päästään herrastalojen porstuan rappusilla
odottaen pääsyä isännän puheille saadakseen työtä -- vaikkapa
ruokapalkoilla. Keittiöt olivat täynnä naisia ja lapsia, valmiina
tekemään mitä tahansa leipäpalasen palkasta.
Kotkaisissa alkoivat neiti Anne Charlotte ja rouva von Blume
suurenmoisesti ruokkia kaikkein köyhimpiä. Leivottiin pettuleipää
tynnyreittäin, keitettiin velliä muuripadoilla, ja varatuomari otti
niin suuren joukon joutilaita miehiä talon työhön, että pehtori ei
lopulta tiennyt, mihin heitä olisi voinut käyttää. Silloin antoi rouva
von Blume heidän mennä suureen puutarhaan, perata uusia perunamaita ja
kaivaa vanhat kaalimaiksi, hernemaiksi, marjamaiksi, kukkamaiksi --
kaikiksi, mitä huolellisen talonemännän mielikuvitus voi keksiä. Ennen
kuin ensimmäinen syysroutakaan oli joutunut oli Kotkaisten suuri
puutarha kylvettävässä kunnossa ikään kuin olisi ollut toukokuu eikä
syyskuu. Molemmat naiset johtivat itse tuota suurta vallankumousta
puutarhassa ja seisoivat siellä kylminä syyspäivinä lempeästi
komennellen miehiä, jotka ulkonäöltään olivat kuin maantierosvoja,
enimmäkseen iäkkäämpiä miehiä, joiden vaimot olivat perunamaalla tai
loukkusivat lapsilaumojensa ympäröiminä liinoja avarassa pirtissä.
Herrasaaren kapteeni ei ollut oikein huvitettu näin vähittäin
auttamisesta. Hän otti työhönsä niin monta miestä kuin suinkin
tarvitsi, maksoi heille hyvän palkan -- hyvinkin hyvän palkan -- mutta
ei jakanut hyvää ansiota pienempiin osiin. Hänen mielestään oli yhtä
hyvä auttaa muutamia kunnon ihmisiä tekemään säästöjä talven varalle
kuin kannattaa useampia raukkoja kainaloista ja sitten kuitenkin
pakosta heittää ne oman onnensa nojaan ennen kuin nälänhätä olisi
ohitse.
Hänellä ei todellakaan ollut oikeita ominaisuuksia työttömien
auttamiseen. Hän kärsi siitä, kun näki heidän ryysyisinä paltoutuvan
Herrasaaren siivotulle pihamaalle, ja hän ajoi heidät sieltä
armotta pehtorin luo ja tuvan puolelle. Siellä he saivat, minkä
välttämättömimmin tarvitsivat, mutta siitä hän ei pitänyt, että he
yhtämittaa häiritsivät hänen mukavuuttaan alituisesti muistuttamalla
häntä velvollisuuksista, joita hän ei kuitenkaan olisi kyennyt kaikkia
täyttämään.
Totta kyllä -- itsekkyyttä se oli, mutta suurfilosofin itsekkyyttä.
Tapahtui, että kapteeni Thoreld tiluksillaan kävellessään kohtasi
kerjäläisvaimon parin lapsensa kanssa. Hän ei koskaan mennyt ohi
kysymättä äidiltä, mistä hän oli, ja kuuntelematta kertomusta
köyhtymisen syystä, joka aina oli enemmän taikka vähemmän epäiltävä.
Aina neuvoi hän nälkäiset pehtorin luo syömään, ja saattoi tapahtua
sekin, että hän pudotti heidän kouraansa kiiltävän kaksimarkkaisen.
Omissa silmissään hän oli kova köyhille, ja kun hän puhui siitä muille,
niin muut luulivat hänestä samaa. Ja kuitenkin oli hänen sormiensa
lomitse pyörinyt markan rahoja ojennettuihin kouriin enemmän kuin mitä
naapurit koskaan saivat tietää. Mutta sitä paitsi ei ketään osoitettu
Herrasaaresta pois ennen kuin olivat saaneet, mitä tarvitsivat:
leipäpalan ja silakan, kenties vähän perunoitakin -- mutta tuo
annettiin aina toisen kädellä eikä kapteenin itsensä. Sen tähden tuntui
hänen hyväntekeväisyytensä vähän jäykältä ja kylmältä, hän tahtoi itse
pysyä loitommalla ja kammosi ympäröimästä itseään kiittelevillä
kylläisillä.
Eipä ihme, jos kapteeni Thoreldin hyväntekeväisyys siis oli huonommassa
huudossa kuin niiden, jotka heltyneinä työttömien kurjuudesta koettivat
puheilla ja töillä hätää lieventää, vaikka he todellisesti tekivät vain
puolet siitä, mitä kapteenin järkevä järjestelmä sai aikaan. Hän tiesi
itse sen vallan hyvin ja naurahti hiukan katkerasti ihmisparalle, joka
asettaa säälin tunteen korkeammalle kuin todellisen avun. Mutta rouva
von Blume alkoi, hänen syksymmällä Kotkaisissa käydessään, vastustaa
häntä niin kiivaasti, että hän vältti keskustelua nälänhädästä, myönsi,
ettei hänellä ollut sääliä rinnassa -- ja lahjoitti kotimatkalla
kymmenkunnan markkaa vastaan tuleville kerjäläisille.
Neiti Louise, joka rakastettavana, itsekseen tuumiskellen ja
lapsellisena käyskenteli tämän köyhyyden keskellä oikein käsittämättä
maan hädän syytä tai suuruutta, oli saanut erikoisen henkilön osalleen,
jota hän otti hoitaakseen seitsentoista vuotiaan tytön koko
hellyydellä. Muuten vaivasivat hänen aivojaan kaikenlaiset ajatukset,
jotka ennen olivat olleet hänelle vieraita, mutta jotka nyt
vastustamattomasti tunkivat esille. Hänestä tuntui todellakin vähän
väärältä, että heillä itsellään oikeastaan oli niin hyvä olla, kun
sadat ihmiset kuljeskelivat maantietä pitkin ja kuolivat nälkään.
Niin no, -- se kai oli Jumalan rangaistus, joka oli maata kohdannut, ja
siihen täytyi kaikkien tyytyä. Hän puolestaan tyytyi siihen mainiosti,
samaten näytti hänestä, ettei vanhemmilla, ukkovaarilla, kapteeni
Thoreldilla, insinööri Halldénilla eikä muillakaan herroilla, jotka hän
tunsi, ollut mitään hätää. Mutta kun kaikki vakuuttivat, että koko maa
kärsii nälkää, niin tietysti he sitten kärsivät itsekin, vaikka ehkä
häpesivät sitä näyttää, sillä oikeastaanhan ei oikein sopinut, että
tämmöiset herrasväet näkivät nälkää.
Kun hän nyt ainakin omasta puolestaan niin merkillisesti ja vasten
tahtoaan oli pelastunut siitä maanvaivasta, jonka Jumala oli Suomen
kansalle lähettänyt, niin teki hän tyttömäisissä aivoissaan aivan
oikean pienen päätelmänsä: hän oli tietystikin karttanut vihoittamasta
Jumalaa ja sen tähden päässyt vapaaksi rangaistuksesta, joka kohtasi
kaikkia köyhiä. Tuo päätelmä oli hänestä niin jumalaton, että hän kätki
sen sydämensä syvyyteen, mutta hän alkoi kuitenkin katsella asioita
tutkivin silmin. Ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että
herrasväet sittenkin olivat elämänsä ja sydämensä puhtauteen nähden
talonpoikia ylevämpiä, koska Jumala heidät näin rangaistuksista
vapautti. Vai olisiko Jeesus ehkä kuollutkin ristinpuulla ainoastaan
muutamain harvain syntien edestä. Hänestä olivat kyllä hänen
ajatuksensa sekä tyhmiä että sopimattomia, mutta minkäpä hän niille
taisi. Kerran hän puhui asiasta hyvin hämärästi Augustille, mutta
tämä repäisi silmänsä suuriksi, varoitti häntä rupeamasta
vapaa-ajattelijaksi ja nauroi muuten koko jutulle.
Vapaa-ajattelija! Se sana sisälsi kaikkein kauheinta mitä hän koskaan
oli voinut ajatella, ja hän pöyristyi omia ajatuksiaan, jotka olivat
vieneet hänet näin kammottaville ja vaarallisille syrjäpoluille. Siitä
lähtien kätki hän ne vielä syvemmälle, vaikka ne häntä sittenkin vielä
silloin tällöin kiusasivat -- piru se kai oikeastaan olikin, joka häntä
kiusasi.
Kun hän näki äitinsä ja täti Anne Charlotten niin suurella
ihmisrakkaudella tekevän parhaansa hankkiakseen köyhille sekä työtä
että leipää, hän voi heltyä kyyneleihin nähdessään niin suurta
anteeksiantavaa rakkautta, joka mistään huolimatta tahtoi olla
tekemisissä sellaisten syntisten hylkyjen kanssa, jotka teoillaan niin
suuressa määrin olivat vetäneet Jumalan vihan yllensä. Ja kun hän kuuli
jonkun miehen vihoissaan syöksevän suustaan karkeita kirouksia tai
jonkun naisen äissään repivän lastaan tukasta saadakseen sen
vaikenemaan, silloin kypsyi hänen mielipiteensä ihan varmaksi: --
köyhät olivat kaikessa ansainneet Jumalan rangaistuksen. Oli vain yksi
ainoa poikkeus, ja se oli pohjalainen Lehtimaa.
Insinööri Halldén oli syyskuun alussa lopettanut tutkimuksensa, ja
silloin oli Lehtimaa jäänyt työttömäksi, kun ei enää päässyt
rautatiellekään, jonne jo oli alkanut tulvailla väkeä pohjoisesta päin.
Insinööri oli kääntynyt varatuomarin puoleen ja saanut hänet ottamaan
Lehtimaan palvelukseensa. Mutta sitä paitsi hän oli neiti Louiselle
tarkasti selittänyt miehen kurjan tilan ja todistanut, ettei tämä itse
ollut syypää siihen.
Mietiskelevän tytön mieleen oli erityisen syvästi vaikuttanut se, että
ainakin yksi ihminen oli syytön. Ja hän oli koettanut kaikin tavoin
lähetä tuota yhtä ainoaa viatonta niiden tuhansien joukossa, jotka
olivat kehnoudellaan aikaansaaneet tämän maanvaivan. Alussa se tapahtui
siten, että hän sunnuntaisin keittiössä tarjosi hänelle kahvikupin
omasta kädestään, antoi hänelle yhden isänsä vanhoista nutuista --
muodin mukaisen, puoleksi kuluneen ja samettikauluksisen pitkän takin
-- ja katsahti häneen missä he vain sattuivat vastatuksin. Lehtimaa
osaltaan oli mielissään nuoren herrasneidin huomaavaisuudesta, ja kun
sitä kesti viikkokausia, kun neiti aina katseli häntä miesjoukossa,
silloin alkoi pieniä itserakkaita ajatuksia itää tuon turhamielisen
nuoren miehen sydämessä.
Kun syyskylvöt oli kylvetty ostosiemenellä, sai Lehtimaa työtä
puutarhassa. Silloin tapahtui, että neiti Louise eräänä päivänä seisoi
hänen lähellään aivan joutilaana. Lehtimaa oli varma siitä, että se on
siinä vain häntä katsellakseen, rohkaisi mielensä ja alkoi puhella ensi
kerran ilman mitään erityistä syytä.
Lehtimaa kysäisi puheen aluksi, oliko tullut tietoja insinööri
Halldénilta, ja neiti Louise punastui. Senhän ymmärsi Lehtimaa
hyvinkin, että nuori tyttö punastuu, kun mies häntä puhuttelee, tarinoi
edelleen ja sanoo odottavansa tärkeitä papereita, joita insinööri oli
luvannut kirjoittaa kotipitäjän pastorilta, mutta joita ei vielä ollut
kuulunut. Jos nyt neiti tahtoisi kirjoittaa ja kysyä insinööriltä, että
missähän ne viipyvät nuo paperit.
Neiti Louise punastui yhä enemmän eikä virkkanut mitään.
Silloin rohkaisi Lehtimaa mielensä, pisti lapionsa maahan ja alkoi
puhua kapteeni Thoreldista. Neiti Louisen pitäisi pitää varansa, sillä
rikas kapteeni eleli Herrasaaressa sellaista elämää, ettei nuorten
tyttöjen tarvitsisi hänestä sen enempää välittää. Lehtimaa oli
livahtanut näihin puheisiin aivan itsestään, ilman valmistelua ja
seuraten vain omia ajatuksiaan.
Eipä niin, että hän olisi ajatellut neitiä itselleen -- eihän toki --
sellaisia hullutuksia ei hän ajatellut! -- Ei, mutta se oli kapteeni
Thoreld, joka oli auttanut Kalle Pihlin saamaan torpan ja Annan -- ja
mistä syistä, se oli helppo ymmärtää, mutta siitä ei hän nyt vielä
tahtonut puhua. Oikeastaan hän oli ottanut asian puheeksi insinöörinsä
vuoksi, sillä insinööri Halldén oli kymmentä kertaa hauskempi ja
kauniimpi mies kuin tuo kaljupää kapteeni.
Lehtimaa sanoi sanottavansa kylläkin selvästi, mutta neiti Louise
näytti siltä kuin ei olisi mitään ymmärtänyt. Eikä hän tainnut paljoa
ymmärtääkään. Se hänet kuitenkin saattoi hämilleen, että Lehtimaa tiesi
hänen sisimmät ajatuksensa insinööristä. Ne hän luuli salanneensa niin
hyvin, ettei kukaan muu niitä aavistanut kuin August, joka pisti
nenänsä joka paikkaan.
Mutta insinöörille hän ei uskaltaisi kirjoittaa, ei ainakaan -- vielä!
Jos se tulisi ihan tarpeelliseksi, niin hän voisi kysyä lupaa äidiltä
ja sitten mahdollisesti tehdä sen. Mutta ei hän suinkaan ollut
Lehtimaalle vihainen -- päinvastoin. Oli kuin hän olisi karkeasta
pohjalaisesta työmiehestä saanut salaisimpien seikkojensa uskotun.
Hänen puhettaan kapteeni Thoreldista hän kuunteli hiljaisella
hämmästyksellä -- mitä se häntä liikuttaa, mitä kapteeni tekee
Herrasaaressaan? Eikä hän uskonut, että kapteeni eli sen kummemmin kuin
isäkään, ehkä sentään hiukan hienommin ja hauskemmin.
Hän lähti Lehtimaan luota ystävällisesti päätään nyökäyttäen ja
vakuutti, että Lehtimaa vain luottaisi sekä insinööriin että häneen, he
kyllä auttavat, jos tiukka tulee.