Kun aamun kuningatar kultavaunuissaan huimaavaa vauhtia ajoi
koillisesta lounaaseen, Pohjois-Karjalasta ja Pohjanmaalta yli Maaselän
satapeninkulmaisen harjun, yli tuhansien järvien ja hopealle hohtavien
jokien, yli autioiden erämaiden ja viljeltyjen laaksojen alas aina
Pohjanmeren ja Suomenlahden aavoille sinertäville ulapoille, näki hän
maan merkillisesti muuttuneena ja kummallisen levottomuuden tuossa
rauhallisessa, tyynessä kansassa, joka oli murtanut pienen pieniä
vaaleanviheriäisiä pilkkuja maan suureen mustanvihreään kaarnavyöhön.
Aamulla aikaisin oli väki jo liikkeellä, hovinherrat, tilanomistajat,
torpparit -- kaikki ne, jotka maata viljelivät. Tuolla kaukana
koillisessa, missä vuoret olivat korkeita ja kirkot peninkulmien päässä
toisistaan, tuleentuivat kaskimaiden ohrat ja rukiit jyrkillä
rinteillä. Isokasvuinen, uljas talonpoika, joka eli riippumatonta
elämäänsä Kalevalan aikaisten urosten tavalla ja tuskin oli nähnytkään
nimismiestä taikka pappia, näki sirosti koristelluilta rappusiltaan
hallaisen usvan alhaalla laaksossa ja tunsi itsensä turvalliseksi.
Hänellä oli vielä metsää vaaroillaan kaskesmaiksi, ja hänen ei
tarvinnut laskeutua laaksoihin maata muokkaamaan ja suota murtamaan,
joiden sadon halla kuitenkin olisi vievä. Täältä oli kuusin peninkulmin
lähimpään kirkonkylään, ja jos hän ei sinne itse veisi kymmenyksiään,
eivät herratkaan tänne asti osuisi niitä vaatimaan. Täällä ei eletty
riidassa naapurien kanssa, sillä niitä ei ollut, ja täällä oli
talonpoika itse karun maansa haltija. Alempana järvien rannalla ja
viljellyillä seuduilla, minne tervaveneet liukuivat läpi kuohuvien
koskien tarvitsematta pitkiin aikoihin kertaakaan airoja kastella,
siellä seisoi uudisviljelijä pienen pirttinsä edustalla, joka samalla
kertaa voi olla tupa, sauna ja talli, ja ruopi huolestuneena
korvallistaan. Halla oli taas tehnyt tekojaan, mutta se oli kuin olisi
ollut niin meneväkin, ja metsästys ja kalastus tulisivat kyllä
korvaamaan sen leivän, jonka pakkanen oli vienyt pienestä
pellontilkareesta.
Vasta lounaampana, missä talonpojat olivat rakentaneet kyliä ja missä
kirkkojen huippuiset katot risteineen kohosivat korkeuteen, turhaan
sitä tavoitellen -- vasta siellä alkoi näkyä peltoja ruohoisten järvien
rannoilla ja vasta siellä alkoi maanviljelys todenteolla. Siellä
oli hallan sumua peninkulmanpituiset juovat hajotettavina ja
poislakaistavina. Maanviljelijä katseli avaran tupansa ikkunasta
epätoivoissaan laajoja viljelyksiään, joissa oli ollut hänen suuren
taloutensa turva tulevan talven ajaksi. Hänen takanaan seisoi hänen
vaimonsa ja itki.
Aamun kuningatar heltyi sydämessään kaikesta tästä näkemästään surusta,
kun hän hiljalleen vyörytteli villaista usvapeitettä seutujen päältä,
ja päätti parhaansa mukaan parantaa vilun ilkitöitä. Mutta niin kuin
kaikilla ruhtinattarilla oli hänelläkin enemmän hyvää tahtoa kuin
ymmärrystä, miten olisi meneteltävä, ja hän rupesi loistamaan kaksi
vertaa lämpimämmin ja helakammin, niin että paleltuneet oljet
valkesivat hänen hyväilystään ja perunanlehdet mustenivat ja vaipuivat
surkastuneina ja surullisina maata kohden. Viholaiset ulkohuoneiden
seinämillä vaipuivat mustiin kasoihin, ja hienot, vaaleanvihreät
kuolleenkourat purojen varsilla punehtuivat. Kaikki sienien rikkaus
koivikkolehdoissa suli näkymättömiin, ja sen sijaan, että elämä olisi
alkanut uudelleen virrata, tuli kaikki kahta vertaa surkeammaksi, kahta
vertaa kamalamman karvaiseksi.
Mutta aamun kuningatar oli niin paljon yläpuolella tätä kaikkea, että
hän luuli tekevänsä pelkkää hyvää, ja isot alat poltteli hän vain tällä
tavalla, vakuuttuneena siitä, että vuodatti maahan taivaan siunausta.
Hänen loistava hyväntekeväisyytensä levisi lopuksi maan
varakkaimpiin seutuihin, Pohjanmaan silmänkantamattomille lakeuksille,
Varsinais-Suomen ja Uudenmaan vanhoille viljelysmaille, joilla halla ei
koskaan ollut käynyt jokapäiväisenä vieraana, missä uuttera väestö jo
kauan sitten oli kuivattanut hallanarat suot ja missä ojitetuissa
saroissa huojui vihreä vilja. Mutta sielläkin lepäsi hallainen usva
synkkänä ja sakeana.
Täällä tuli suru äänekkääksi ja alkoi haikeasti valittaa. Sähkösanomat
hätäisine tietoineen lensivät nopeammin kuin kuningattaren omat vaunut
pääkaupunkiin Uudellamaalla, jossa ne suurilla kirjaimilla painettiin
sanomalehtiin ja josta ne levisivät yli koko maan kyyneltyneiden
silmien luettaviksi.
Keskellä Hämeen savimaita hän tapasi veräjän suulla takkutukkaisen
torpparin, joka murtunein mielin jätti herralleen kourallisen
kohmettuneita tähkiä, jotka hellävaroenkin koskettaessa käteen
katkesivat. Hän näki melkein samassa toisenkin herran seisovan
miettiväisenä ruispellollaan ja suurennuslasilla tarkastelevan
jäätynyttä tähkää, ja hän hellitti niin lämpimästi hänen päälleen, että
herra avasi takkinsa ja pää painuksissa palasi kotiinsa, jolloin
jäätynyt heinä karskahteli hänen jalkainsa alla ja riite ojassa ritisi,
kun hän astui pehmeään mutaan sen paltteilla.
Kuningatar ei huomannutkaan niitä tuhansia, joilla ei ollut peltoja,
noita irtolaisia, jotka varustautuivat alkamaan neljäntoista tunnin
työpäivää mutta joita hallayön seuraukset tulisivat kaikista kovimmin
kohtaamaan ja jotka muutaman kuukauden kuluttua tulisivat työttöminä
ajettaviksi maantielle kerjäämään sitä leipää, josta nyt puolet oli
paleltunut.
Hän näki yli neljänkymmenen peninkulman pituisen kaistaleen, joka läpi
Etelä-Suomen kulki itää kohti Venäjälle ja sen komeaan pääkaupunkiin,
näki hietasärkkiä laaksoissa ja kaivanteita kukkuloilla, näki
repaleisia työmiehiä lapioineen ja kiviporineen; maakuopistaan ja
mäkituvistaan ne menivät rautatietyöhönsä raivaamaan tietä
tulevaisuuden laitoksille, jotka rautavanteilla yhdistäisivät heidän
hallaisen maansa Euroopan äärettömiin viljavainioihin. Tätä vannetta
myöten tulisivat tulevaisuuden rikkaudet valumaan heidän maahansa ja
lieventämään heidän lapsiensa hätää, mutta itse tulisivat he
joukoittain heitetyiksi isoihin yhteisiin hautoihin siellä täällä
mäkirinteissä, ja juhlalliset papit lukisivat kiireen kaupalla heidän
ruumiilleen Herran siunauksen, niin kuin olivat kastelukunsakin
lukeneet.
Viimeksi näki aamun kuningatar jotenkin suuren kaupungin Suomenlahden
kallioisella rannalla, missä hänen säteensä huikesivat valkeihin
kiviseiniin, joiden sisäpuolella viisaat herrat leveillä vuoteillaan
nukkuivat vanhurskaan unta. Turhaan etsi hän levottomuutta
pyöreäkivisiltä kaduilta ja keksi vain joitakuita talonpoikia, jotka
kohautellen ajoivat kauppatorille päin, ja sen surun, minkä hän heidän
kasvoillaan näki, oli hän nähnyt kaikkien valveilla olevien kasvoilla
tässä avarassa, kauniissa maassa, jonka myöhästynyttä vihreyttä nyt
peitti vaarallinen, petollinen aamukuura.
Vasta päivemmällä nousivat huolettomat ihmiset vuoteeltaan,
tietämättöminä yön tekemistä tuhoista, iloitsivat häikäisevästä
päivänpaisteesta ja tarttuivat askareihinsa hienoilla valkoisilla
sormillaan, jotka eivät koskaan olleet auraan taikka lapioon ryhtyneet.
Vähitellen heräsi koko Suomi harjusta harjuun, rannasta rantaan,
heräsivät kaupungit ja kylät; sekä hävitetyt pellot että säilyneet
vainiot heräsivät ymmärtämään, että kato ja kova aika oli ovelle
kolkuttanut.