Kravustamista harrastettiin sekä pohjaan upotetuilla haaveilla, jolloin
siihen ei tarvittu minkäänlaista taitoa, että myöskin kepeillä, joiden
alapäihin sidottiin syötit ja sitten yhtäkkiä varovasti ja nopeasti
vedettiin ne vasemmalla kädellä ylös, samalla kun oikeassa kädessä
olevaan haaviin otettiin kaikki ne kravut, jotka riippuivat syötissä
kiinni. Se oli jo urheilua, johon tarvittiin vähän taitoakin.
Neiti Louise osasi taitavasti käyttää käsihaavia. Hän voi vetää
kerralla ylös kuusi tai kahdeksankin potkivaa kuoriaista, jota vastoin
insinööri Halldén, joka ei ollut voinut harjaantua kravustamiseen
Pohjanmaalla, missä kravut eivät viihdy, pelotti pois joka pyrstön
keppejä kokiessaan.
Neiti Louise nauroi niin, että rannat kaikuivat, ja neuvoi häntä
pyydystelemään pohjahaaveilla, joilla hän onnistui paremmin.
Kapteeni Thoreld oli aikonut päivällisen jälkeen palata kotiinsa, mutta
nyt pidätti häntä tässä seurassa epämääräinen halu koetella itseään ja
seurata loitompaa nuorison hommia. Joka kerta kun neiti Louisen nauru
helähti äänekkäästi ja iloisesti, pisti se hänen sydämeensä; tuota
naurua ei hän itse ollut koskaan saanut houkutelluksi esille! Oliko hän
todellakin jo niin vanha vai oliko se hänen tasa-arvoisuutensa
vanhempien kanssa, joka sitoi tytön teeskentelemätöntä iloisuutta? Hän
koetti useampia kertoja lähetä häntä niin kuin olisi ollut
yhdenikäinen, mutta kun hänen jo oli onnistunut saada syntymään
jonkinlaiset luonnolliset välit niin kuin yhdenikäisten kesken, tuli
niitä häiritsemään insinööri vapaalla ylimielisyydellään ja heitti kuin
kylmää vettä kapteenin niskaan.
Insinööri oli kömpelö, vähän ujo ja näkyi käytöksellään tunnustavan,
ettei hän kelvannut seuraelämään, mutta oli samalla luonnonraikas ja
riippumaton. Ja kapteeni ymmärsi, että insinööri paljoa paremmin kuin
hän sopi tähän ympäristöön. Jos täällä olisi ollut joku kaunotar
pääkaupungista, olisi kapteenin ryhti ja esiintymistapa vienyt toisesta
voiton, mutta maalaisviattomuuden valossa vaikutti hänen hieno
käytöksensä kylmäävästi.
Hän siis tyytyi kohtaloonsa ja vetäytyi vanhempien seuraan
säilyttääkseen arvonsa nuorten silmissä. Mutta hän puhui niin
surumielisesti rouva von Blumen kanssa, että tämä todellakin alkoi
epäillä jotain olevan olemassa kapteenin ja hänen vanhemman tyttärensä
välillä.
Ylioppilaskokelas August hymyili pilkallisesti, kun hän tarkasteli
kapteenia, sillä hänestä oli äärettömän hullunkurista ajatellakaan,
että kapteeni voisi olla kohtelias tuolle hänen typerälle sisarelleen.
Sitä hänen oli aivan mahdoton ymmärtää. Olisiko mokomakin tytöntypykkä
herättänyt rikkaan, komean kapteenin huomiota -- ei, se oli liian
naurettavaa!
Iltapäivä vaihtui vähitellen illaksi, aurinko laskihe pilvettömältä
taivaalta ja haavan herkät lehdetkin lakkasivat lipattamasta tyynessä
ilmassa. Varatuomari von Blumella oli lämpömittari mukanaan ja hän näki
siitä, että ilma nopeasti kylmeni auringon laskun aikana. Pahinta
kaikesta oli, että torpan tuuliviiri näytti etelään päin. Ilman henki
ylempänä puhalsi siis pohjoisesta. Hän katsahti surullisesti
pilvettömälle taivaalle ja virkkoi huoaten:
-- Jos pääsemme tämän yön yli kunnialla, niin saamme lähettää
kiitoskirjeen arkkipiispalle!
Kapteeni naurahti tuolle ivalle, mutta rouva von Blume katsoi
moittivasti mieheensä, sillä hän ei pitänyt siitä, että kirkon miehistä
tehtiin pilaa.
Alettiin lähteä ja nuoriso meni keräilemään kravunpyydyksiä. Silloin
sattui, että kapteeni Thoreld näki, kuinka neiti Louisen piti kulkea
puuta myöten pienen puron poikki, joka laski jokeen. Tyttö ojensi
kätensä ikään kuin apua saadakseen, sillä se seiväs, jota hän
tavallisesti käytti pysyäkseen tasapainossa, oli jäänyt toiselle
rannalle. Useita kertoja yritti hän lähteä yli, mutta ei uskaltanut,
kun vielä krapuvasu esti hänen liikkeitään.
Silloin tuli kapteenille yhtäkkiä halu ottaa tuo avuton, vaalea olento
voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet parilla askeleella yli
puron. Se halu oli niin voimakas, että hän silmänräpäystäkään
arvelematta seisoi keskellä virtaa, missä vesi ei ulottunut yli hänen
saapasvarsiensakaan. Sitten hän tarttui hapuilevaan tyttöön hameiden
kohdalta ja nosti hänet ylös pienestä vastustelemisesta välittämättä.
Hän kääntyi ympäri ja astui kaksi askelta, mutta silloinpa otti hänet
huono onni rekeensä. Kapteenin jalka lipesi limaiseen kiveen, ja hän
olisi varmaankin pudottanut valkean kuormansa jokeen, ellei hän samalla
olisi saanut kootuksi kaikkia voimiansa ja heittänyt kannettavaansa
menemään, niin että se kimakasti kirkaisten putosi toiselle rannalle
eikä kastellut muuta kuin vähän oikean jalkansa sukkaa. Mutta kapteeni
itse horjahti polvilleen veteen ja kömpi likomärkänä maalle koko
seurueen hillittömästi nauraessa rantapensaikosta.
Mutta kapteenin hyvä tuuli pääsi heti paikalla voitolle. Hän kysyi
täyttä kurkkua nauraen, oliko neiti Louise satuttanut itseään. Tämä
vakuutti korviaan myöten punastuen, ettei hän suinkaan ollut satuttanut
itseään, jos vain ei kapteeni ollut. Kapteeni nauroi ja kielsi, vaikka
nenäliinallaan tukki verta, joka juoksi kädestä pienestä haavasta.
Tämä pieni seikkailu vain virkisti mieliä, ja varsinkin kapteeni oli
tekoonsa tyytyväinen. Jos hän olisi heittänyt tytön jokeen, niin
silloin olisi nauru kaikunut toisella tavalla hänen korvissaan. Ainoa,
joka ei oikein sydämestään ottanut osaa iloisuuteen, oli insinööri. Hän
ei saanut naurua oikein luonnollisesti helähtämään, vaikka hän nauroi
niin, että kasvot olivat kureissa. Häntä harmitti, ettei hän itse ollut
tehnyt näin, kun oli seisonut ihan likellä neiti Louisea, mutta hän ei
voinut voittaa ujouttaan -- olisihan ollutkin aivan liian uskaliasta
ottaa häntä polvista kiinni, eikä hän olisi sitä ikipäivinä uskaltanut.
Puolen tunnin kuluttua oli pieni seurue jo pitkän matkaa kosken
alapuolella, veneet liukuivat hitaasti rasvatyventä joen pintaa myöten,
josta sumu jo alkoi kohota kylmään ilmaan. Metsän takaa kohosi
täysikuu, suurena ja kiiltävänä, niin että näytti siltä kuin olisi
ollut tulossa oikein runollinen ilta. Neiti Louise kyyristyi huivien
sisään käärittynä toisen veneen kokkaan ja riemuitsi hiljaisuudessa
siitä, mitä tänään oli tapahtunut. Mutta insinööri, joka souti hänen
veneessään, kutsui Lehtimaan sijaansa, alkoi jutella kääryn kanssa ja
lauloi lopuksi jotenkin kauniilla äänellään. Kapteeni soitteli torveaan
toisesta veneestä niin että rinteet kaikuivat, ja rouva von Blume
sanoi, että tarvittaisiin vain ilotulia, niin venetsialainen juhla
olisi valmis.
Kun huviretkeilijät nousivat maihin Kotkaisten lähellä, osoitti
lämpömittari enää vain kolme pykälää lämmintä, ja usvaa oli joella jo
niin paljon, että katsottiin ajan olevan käsissä lopettaa venematka.
Oli jo ollut vaikea osata rantaan ja veneet vedettiin maalle. Ennen
kuin he ehtivät pihaan, voivat he pieneltä kukkulalta nähdä yli koko
usvameren, jonka kuu teki melkein lumen valkeaksi mustien, petäjäpuita
kasvavien harjujen välissä.
Kulkiessaan ruispellon läpi taittoivat kapteeni ja varatuomari muutamia
vihantia tähkiä; mehua niistä vielä kihosi, mutta aavoilla lakeuksilla
nojautuivat tähkät toisiinsa ikään kuin hakeakseen toisistaan turvaa
uhkaavalta yökylmältä. Ruisrääkkä narahteli milloin rukiin sisässä,
milloin aivan lähellä heitä ja vaikeni, kun kuuli lähenevät askeleet.
Mutta joelta ja suomailta nouseva sumu sakeni sakenemistaan,
aavemaisena ja kamalana valoisessa kuutamossa, ja sulki Kotkaisten
suuret viljavainiot yhä lujemmin syliinsä. Ei pieninkään tuulenpuuskaus
sitä liikauttanut. Äänettömänä se valui alas laaksoihin ja täytti maat,
niin että vihdoin ainoastaan myllymäki ja myllärin punainen pirtti
pisti esiin kuin saari suuresta merestä. Vähän matkan päässä oli toinen
suuri saari: -- Kotkaisten kartano puutarhoineen ja huoneryhmineen,
mustana ja synkkänä, valkoisen liikkumattoman keskessä. Huoneiden
kattojen yli kohosi suuren makasiinin katolta pitkä tanko ja sen
nenässä liikkumaton tuuliviiri uhkaavasti osoittaen suoraan pohjoiseen
päin. Etäämpänä hukkuivat maat yhä syvemmälle, ja ainoastaan korkeat
kaivonvintit seisoivat siellä täällä torppien kohdalla kuin
huutomerkit. Neljänneksen päässä tuolla katseli suuri kylä korkealta
mäeltään usvaista merta, jonka haamumaiset laineet vasta kaukaisten
harjujen rinteillä laskeutuivat levolle.
Rouva von Blume pyysi molempia vieraitaan tyytymään yksinkertaiseen
illalliseen heidän puolellaan, sillä sotaneuvos oli mennyt jo levolle.
Neiti Anne Charlotte otti heidät vastaan, ja pian kaikuivat korkeat
huoneet nuorison naurusta. Kotkaisten yksinkertainen hyvinvointi, johon
kuului puhtaan palttinan ja kukkasten tuoksua, vaikutti miellyttävästi
kapteeniin. Hän olisi maksanut nyt mitä tahansa saadakseen
Herrasaareenkin tämän tuoreen ja puhtaan ilmapiirin, jossa ei olisi
myskin tuoksua eikä vanhoja muistoja mutta joka oli viileä kuin immen
mieli ja yhtä viaton ja loukkaamaton.
Vanhat eivät kyenneet iloitsemaan hallaa ajatellessaan, mutta nuoriso
melusi niin kuin ennenkin lukien päivän saaliin pariksi sadaksi
vihreänmustaksi kravuksi, joista suurin osa heti paikalla pantiin
kiehuvaan kattilaan illallisherkuksi valmistumaan.
Illallisen jälkeen istuttiin kynttilöitä sytyttämättä suureen saliin,
jonne kuu paistoi korkeiden ikkunoiden lävitse. Varatuomari tarkasteli
vähän väliä lämpömittaria kamarinsa ikkunassa ja ilmoitti joka kerta,
että elohopea laskeutui hitaasti mutta varmasti. Mutta neiti Louise,
insinööri ja lapset olivat näkevinään usvapukuisia keijukaisia
kuutamossa. Heistä oli ilta nyt tavallista kauniimpi, ja lopuksi
soitteli neiti Louise koskenlaskijan lauluja vanhalla klaveerilla,
samalla kun haaveksiva kuutamo tulvi sisään harsouutimien välitse.
Kapteeni Thoreld ei voinut tuntea itseään oikein surulliseksi, vaikka
vaara olikin uhkaamassa ulkona. Hän vaipui kuutamohaaveisiinsa hänkin
ja hyräili hiljaa neiti Louisen soittamaa säveltä. Vanhan klaveerin
arka, pehmoinen ääni oli kuin omansa säestämään kapteenin uinailevaa
mielialaa. Oikeastaan ei hän ollut soitannollinen eikä voinut kärsiä
tuota suurta taidetta, kun se esiintyi vaativaisena, rahanahneena ja
kunnianhimoisena suurissa konserteissa. Hopeankirkkaat sävelet kaikkein
kauneimman laulajattaren kurkusta saivat hänet kiikarilla tarkastamaan
ainoastaan laulajattaren ulkomuotoa. Laulua hän tuskin nimeksikään
kuunteli. Se oli petosta kaikki, kurjaa turhamaisuutta ja temppuilua
tusinayleisön valloittamista varten. Nauttia siitä hän ei koskaan
voinut jo siksi, että häntä häiritsivät kaljut päät, naisten letit,
hatut ja tervehdykset.
Täällä oli hänen konserttisalinsa ja täällä olemista hän rakasti. Näin
hän tahtoi istua nurkkaan siirretyssä keinutuolissaan, yksin,
vaatimattomasti ja antautuen kuutamon alakuloisuuteen. Nuoren tytön
tuli soittaa, yksinkertaisesti, puhtaasti ja tunteellisesti. Kun hän
nyt kerran rakasti paimenidyllejään! Hän unohti velvollisuutensa
edustaa itseään ja vaipui häiritsemättä omaan itseensä. Tuo toimelias,
kylmäjärkinen liikemies heittihe niin täydellisesti haaveisiinsa, ettei
muistanut edes insinöörin läsnäoloa. Varatuomari istui äänetönnä ja
tupakoi, ja rouva von Blume oli mennyt katsomaan nuorinta lastaan, joka
oli herännyt lastenkamarissa.
Vasta kun puoliyö läheni, keskeytti kapteeni konsertin kiittäen neiti
Louisea ja insinööriä, joka oli laulanut muutamia lauluja. Muuten ei
siitä olisi loppua tullutkaan.
Kapteenin hevonen oli tullut puoli tuntia sitten, ilmoitettiin, ja
varatuomari kehotti Thoreldiä puhalluttamaan sitä ennen kuin lähtisi
ajamaan kolmen peninkulman taivalta kotiinsa. Mutta kapteeni luotti
juoksijansa kestävyyteen, nousi keveihin pukkikieseihinsä ja katosi
kylmään usvaan, jonka yli loisti kirkas kuu. Kun hän ei rasittaisi
hevostaan, vaan antaisi sen kulkea hiljalleen, niin hän joutuisi
parahiksi auringonnousulle kotiinsa ja olisi ensinnä näkemässä, mitä
vahinkoja halla oli tehnyt.
Insinööri vietiin ylös vierashuoneeseen ja hän heitti hyvästinsä
kiittäen päivän vietosta, joka oli ollut hauskimpia hänen elämässään.
Varatuomari katsoi vielä kerran lämpömittaria ja laskeutui levolle.
Päivän koittaessa tahtoisi hän taas olla ylhäällä nähdäkseen, olivatko
hänen pahat aavistuksensa toteutuneet vai vieläkö ratkaisu oli muutamia
päiviä lykkäytynyt.
Kapteeni Thoreld oli sytyttänyt sikarinsa ja ajoi keskellä yötä
maantietä pitkin mukavilla rattaillaan. Harjuilla hajahteli vielä
lämpimän kesäsydämen tuoksua, joka oli säilynyt petäjänummen sisässä,
mutta laaksoissa lepäsi usva kaikkialla raakana ja valkoisena. Kapteeni
kietoi takkinsa kiinteämmin ympärilleen, kun sinne laskeuduttiin, ja
kysyi vähän väliä kuskiltaan:
-- Joko on maa kuurassa?
-- Ei, vastasi tämä -- ei ole vielä.
Mutta kun alkoi tulla auringonnousun aika eikä enää ollut kuin puoli
peninkulmaa Herrasaareen, putosi tie yhtäkkiä harjulta alas suureen
laaksoon, jossa joki luikerteli niittyjen ja soitten keskellä. Kun he
olivat ajaneet puolen peninkulman verran korkeaa harjannetta pitkin,
tuntui vaihdos vieläkin suuremmalta.
-- Nyt varmaankin kylmää, sanoi kuski, vaikkei kapteeni ollut kysynyt
häneltä mitään.
Kun he tulivat sillalle, joka vei joen yli, oli oikealla puolen oleva
niitty lumivalkeana kuurasta. Kapteeni nousi alas rattailta, veti
hansikkaat käsistään, tunnusteli nurmikkoa tiepuolessa vakuuttuakseen
siitä, etteivät hänen silmänsä ehkä olleet häntä pettäneet, ja sai
kouransa täyteen kangistuneita, jäähileinä heliseviä heinänkorsia.
-- Nyt on katovuosi valmis, sanoi kuski, kun kapteeni taas oli noussut
rattailleen.
-- Vaan eihän tuo toki kaikkialla liene hallakaan, virkkoi kapteeni ja
näki samassa, että sillankaide oli aivan valkea. Usvan keskeltä tuli
aurinko hiljalleen näkyviin vaaleana niin kuin olisi sekin ollut
hallanpanema ja valmistautui täydentämään hävityksen työtä kuumilla
mätäkuunsäteillään. Kun he ajoivat mäkeä ylös toisella puolen laakson,
näkivät he auringon jo alkaneen taistelunsa usvain kanssa, apunaan
pienoinen aamutuulen henkäys, joka lakaisi yhä syvempiä aukkoja
valkoiseen villaan. Tuolla paljasti se pellon tilkareen, täällä niittyä
palasen, ja peiton alla oli maa kimmeltävässä kuurassa.
Lähellä taloa he ajoivat torpan ohitse. Pihan veräjällä seisoi torppari
avopäin ja paitahihasillaan, kädessä kimppu rukiin korsia, jotka hän
oli juuri tuonut pelloltaan maantien vierestä. Kapteeni seisautti
hevosensa.
-- No, kuinkas on? kysyi hän hiukan vapisevalla äänellä.
-- On niin kuin on. Hyvää huomenta, herra kapteeni! On niin kuin on.
-- Halla pannut?
-- Pannut on! vastasi mies lyhyesti ja ojensi kapteenille rukiin
korret. Heikosti koskettamalla hän katkaisi jäätyneet tähkät.
-- Jumala meitä auttakoon, herra kapteeni, itsestämme emme enää mitään
mahda!
Päivänpaisteessa seisoi talonpoika tukka epäjärjestyksessä ja kasvot
vielä unesta jäykkinä ja näytti niin murtuneelta, että kapteeni vasta
nyt oikein käsitti onnettomuuden suuruuden.
-- Rohkeutta vain! sanoi hän. Eihän vielä liene kaikkea pannut!
-- Ei vielä, mutta ensi yönä vie viimeiset.
Kapteeni ajoi edelleen ruisvainioidensa läpi, jotka vielä näyttivät
olevan ennallaan, ja ohi perunamaan, joka ei vielä ollut muuttunut,
kauniiseen kotiinsa koettaen unen helmassa unohtaa kaikki ne raskaat
ajatukset, jotka valtasivat sekä hänet että hänen maansa tänä ihanan
kauniina halla-aamuna keskipaikoilla elokuuta.