Oltiin elokuussa, jolloin yöt alkavat pidetä ja kuu paistaa.
Varatuomari von Blume ei koskaan valittanut huonoja vuodentulon
toiveita, mutta oli aina levoton ja varuillaan uhkaavaa onnettomuutta
ajatellessaan. Hänen vanha appivaarinsa kutsui häntä leikillään pahan
ilman linnuksi, ja rouva von Blume kehotti häntä luottamaan viisaaseen
sallimukseen, joka kyllä kaikki parhain päin kääntäisi. Varatuomari von
Blume kulki sen jälkeen äänetönnä ympäri, kädet selän takana, ja haki
yksinäisyyttä. Hän oli niin harvasanainen rouvalleenkin, että tämä
kerran valitti siitä isälleen, ja silloin pani ukkovanhus vävypoikansa
tiukalle.
Onko tuo vanhan suomalaisen arvoista tuolla tavalla surra
onnettomuutta, joka ei vielä ole edes tullutkaan? Pää pystyyn ja
rohkeutta rintaan! Hiljainen varatuomari käveli tavallisesti pää
kumarassa eikä koskaan puhunut muille toiveistaan. Nyt oli hän jo
hyvänä taloudenhoitajana ostanut suuret määrät siemenjyviä ja muutenkin
hyvin varustautunut vastaanottamaan nälkävuotta, ja sen tähden harmitti
häntä, että hänen tarkkanäköisyydelleen annettiin niin vähän arvoa. Hän
nosti kyllä päänsä pystyyn, mutta selkä taipui sen sijaan taapäin, ja
hän sanoi appiukolle sellaisia totuuden sanoja taloudesta ja
perhehuolista, että ukko taputti häntä olkapäälle ja myönsi, että hän
oli oikeassa.
Jo eilen illalla oli lämpömittari näyttänyt vain neljä astetta lämmintä
ja usva oli noussut kylmänä ja valkoisena vesistä ja soista. Heinä oli
jo aikoja sitten tehty, ja vaikkei heinän sato ollutkaan hyvä, niin
kuitenkin kohtalainen. Mutta muuten näytti siltä kuin ei kesä olisi
jaksanut kypsyttää viljaa.
Kylmästä ja lumisesta kevättalvesta oli kyllä jäänyt vettä tarpeeksi
niittymaille, mutta pellot, jotka olivat ylempänä ja joilla
kasvillisuus alkoi myöhemmin, oli kaunis ja paisteinen kesä polttanut
pahanpäiväiseksi. Ruis oli niin harvaa, että olkikorret toisiaan
huutelivat ja kevätkylvöt kuihtuivat. Mutta pahinta kaikesta oli, että
tämä harva ruis ja kuihtuva kevätvilja vielä kaksi viikkoa heinäsadon
jälkeen oli niin kypsymätöntä, ettei ollut ajattelemistakaan leikkuun
aloittamisesta.
Ja nyt tulivat pitkät ja pimeät elokuun yöt aamukylmineen ja sumuineen.
Rukiin olki oli vielä vihanta, ja laiha tähkä tarvitsi vielä juoksevia
nesteitä joutuakseen; mutta kuta aikaisemmin aurinko meni mailleen,
sitä hitaammin ne tuleentuivat. Ohra ja kaura kasvoi takkuisena,
vaaleana ja ytimettömänä, ja tähkät olivat niin laihoja, että oli
melkein sama, joutuivatko ne vai ei. Tuskin näytti kannattavan niitä
varten panna riihtään lämpiämään.
Kun semmoiselta näytti monen herrastalon pelloilla -- joitakuita
harvoja lukuunottamatta -- niin miltä sitten talonpoikain ja
torpparien, joilla ei ollut herrain hyvää siemenviljaa eikä heidän
keinotekoisia lannoitusaineitaan!
Hätä ja hallavuosi -- hallavuosi ja hätä -- siinä olivat tulevan vuoden
toiveet! Pitäjäin makasiineissa ei ollut suuria säästöjä edellisiltä
vuosilta, sillä kunnallishoito oli vielä kapalossaan, vaikka kaikkialla
maassa luettiinkin piplianhistoriaa Joosepin unesta ja seitsemästä
lihavasta ja seitsemästä laihasta naudasta ja vaikka tiedettiinkin,
kuinka hyvin hänelle sittemmin kävi Faaraon tykönä.
Eräänä aamuna, kun aurinko paahtoi kuumemmin kuin koskaan ennen ja
kultaili peltojen kurjuutta, kun taivas oli helakan sininen mutta
varjossa jo tuntui syyskylmä, tuli varatuomarille hänen alituinen
tasainen levottomuutensa liian vaikeaksi kantaa. Kotkaisissa oli
vieraana nuori insinööri, joka oli jättänyt rautatien tutkiakseen
yksityisen yhtiön palveluksessa erästä kalkkisuonta, joka kulki vähän
matkaa Kotkaisista, osaksi tämän ja Herrasaaren tiluksilla. Saadakseen
hiukan selville varatuomarin vaatimuksia, jos kalkkisuoni tulisi
lunastettavaksi, oli insinööri Halldén käynyt häntä tervehtimässä ja
tullut esitellyksi perheelle.
Nyt ehdotteli varatuomari päivälliskahvia juodessa, että he ottaisivat
ruokaa mukaansa ja lähtisivät kaikki kravustamaan Uramon virralle,
josta ei ollut pitkä matka kalkkisuonellekaan, joten siis voitaisiin
yhdistää hupi hyötyyn. Puolen tunnin kuluttua oltiin jo valmiit
lähtemään, ja insinöörillä oli mukanaan mies, joka sai kantaa haavit ja
syötit. Se oli muuan entinen rautatietyömies, jonka insinööri pientä
palkanlisää vastaan oli saanut palvelijakseen, sillä mies oli
pohjalainen niin kuin insinöörikin ja sitä paitsi nöyrä ja
iloluontoinen. Hän kutsui miestä Lehtimaaksi; tämä otti kaikki
kampsut leveälle olalleen ja sai siihen vielä sopimaan puolet
päivälliskuormastostakin.
Kun seurue kahdessa litteäpohjaisessa veneessä oli tunnin verran
soutanut liejurantaista jokea ylöspäin, tulivat rannat kivisemmiksi,
koivut kuvastelivat törmän yli veteen, virta kiihtyi, ja keskellä
kuumaa päivää alkoi kuulua veden virvoittava lorina edestäpäin. Se oli
Uramon virta, jossa tuo muuten niin suopea joki oli ottanut kuohuakseen
vähän, mutta niin vaarattomasti ja ystävällisesti, että voimakas mies
helposti jaksoi soutaa sitä ylös.
Seurue nousi maihin, naiset ja pikkulapset jäivät koivujen alle
päivällistä valmistelemaan sillä aikaa kun insinööri ja varatuomari
pistäysivät kalkkisuonta tarkastamaan. Lehtimaa lähetettiin läheiseen
torppaan hakemaan maitoa, sillä mukana tuotu oli kuumuudesta myrtynyt.
Hän asteli uuden aidan vartta, jonka toisella puolella ruis kasvoi
tavattoman kauniina ruispellolla, mistä eivät entiset sadot olleet
mehua vetäneet. Lehtimaa kummasteli, että tällainen uudispaikka näytti
näin varakkaalta tässä yleisessä puutteessa ja köyhyydessä.
Vastapiiluttu tupa välkkyi auringossa, ikkunain edessä riippuivat
valkeat uutimet ja ikkunalla oli kukkasia. Ulkohuoneet olivat yhtä
uudet ja yhtä hyvin rakennetut kuin pirttikin, perunamaa oli tuuheaa ja
mustanvihreää, ja saunasta nousi höyryä keskellä päivää, sillä siellä
oli emännällä nähtävästi pesu, koska joukko valkeita vaatteita oli
pantu aidalle ja nurmikolle kuivamaan. Haasta kuului lehmän kelloja, ja
hyvä tummanruskea hevonen seisoi ja riiputteli päätään aholla, liika
laiskana syödäkseen tässä kuumuudessa. Näytti olevan varakasta väkeä,
joka oli tässä talon itselleen raatanut, ja Lehtimaa oli varma siitä,
että saisi asiansa toimitetuksi.
Hän meni raollaan olevan tuvan oven ohitse suoraan saunaan, jossa hän
arvasi emännän olevan, sillä sieltä kuului pitkän matkan päähän
vaatteiden huuhtomista ja saippuan vaahdon hyrskettä. Hän pisti päänsä
ulkoporstuan ovesta sisään ja näki kauniin naisen, kädet saippuassa
kyynärpäihin saakka. Tuo kaunis nainen oli Anna Mellilä.
-- Ei, vaan katsohan, pohjalainen! huudahti hän.
-- Vai Anna Melliläkö se on emäntänä tässä talossa? kysyi pohjalainen.
-- Sehän se on.
-- Enpä olisi osannut sitä aavistaa? Mutta ei kai se ole kauan tässä
ollut?
-- Ei ole kuin pari viikkoa.
-- Ja kukas on isäntä?
-- Kah, eikös hän sitä tiedä? Ei kukaan muu kuin se entinen toverinne,
pohjalainen.
-- Kalle Pihlkö! Älkää nyt valehdelko? Olisiko se roisto -- se
maankulkija tahdoin sanoa -- saanut tämän paikan -- --? Lehtimaa seisoi
suu auki eikä saanut hämmästykseltään sen enempää kysytyksi.
-- Niin on. Uudispaikan sai hän vaimonsa perintönä, ja se perintö
riittää, vai mitä?
-- Riittääpä riittää, vakuutti Lehtimaa aivan hämillään. Ja koko joukko
ajatuksia karkasi hänen päähänsä, joka ei ollut tottunut tällaisiin
satumaisiin seikkoihin jokapäiväisessä elämässä. Salamana leimahti
hänen mielessään, että Kalle Pihl oli saavuttanut onnensa ainoastaan
sen väärän papinkirjan avulla, ja että hänen itsensähän tässä olisi
oltava se, joka omisti uudispaikan ja Anna Mellilän. Hän unohti
kokonaan asiansa ja jäi omissa ajatuksissaan istumaan saunan
kynnykselle.
-- Eikös hänelle itselleen ole mitään uutta tapahtunut? kysyi Anna
Mellilä.
-- Ei mitään erikoista. Mitäpä sitä sellaiselle maankulkijalle kuin
minulle? lisäsi hän surumielisesti.
-- Olettehan te pohjalaiset miehiä puolestanne. Katsokaa vain Kalle
Pihliä! Oliko hänelläkään paljon muuta kuin hevoskoni ja oma kuntonsa,
ja nyt istuu hän torpparina tällä uudispaikalla, josta kerran voi tulla
erikoinen maapalsta.
-- Ei ole kaikilla samaa suosiota naisväen tykönä...
Yhtäkkiä tuntui Lehtimaasta kuin häntä olisi kohdannut suuri vääryys,
ja hän jatkoi varomattomasti:
-- ... vaikka ehkä on niitäkin, joilla olisi parempi oikeus sekä taloon
että talon emäntään.
-- Mitä hän sanoo? kysyi Anna uteliaasti ja innokkaasti ja jätti
pesunsa.
-- Sanon vain, ettei taida paperit ollakaan niin hyvässä reilassa kuin
näillä seuduin luullaan.
-- Ohoh! sanoi Anna rohkeasti ja pani kädet puuskaan.
-- Niin, niin, sanoi Lehtimaa vähän pelästyen -- enhän minä sano mitään
varmaa, minä vain sanon, ettei meillä maankulkijoilla aina ole niin
puhtaita papereita.
-- Älä nyt, pohjalainen! Onko sinun tapasi tuolla tavalla kulkea
talosta taloon ja puhua pahaa isännästä hänen poissa ollessaan?
Jos Lehtimaalla nyt olisi ollut papinkirja, jonka Kalle Pihl oli
luvannut hänelle toimittaa, niin hän olisi paiskannut sen pöytään ja
todistanut, kenen Uramon torppa oikeastaan olisi oleva, mutta nyt ei
hänellä itsellään ollut mitään kirjoja, ja voimatonna painui hän
takaisin kynnykselle. Hänen sisässään alkoi herätä merkillisen kylmä ja
pistelevä kateus Kalle Pihliä kohtaan, joka niin viekkaasti oli
houkutellut häneltä hänen papinkirjansa hankkimatta uutta sijaan, mutta
samalla hän tunsi melkein viehkeitä tunteita Annaa kohtaan, vaikka tämä
ennen oli häntä niin ylpeästi kohdellut ja vaikka hän nytkin puhutteli
niin kuin kerjäläistä häntä, jonka nimellä Kalle Pihl oli saanut sekä
torpan että vaimonsa.
Lehtimaan oikeusfilosofia oli yksinkertaista lajia -- se oli
lapsellisuuden, tietämättömyyden ja kateuden filosofiaa. Mutta
kuitenkin oli asia hänestä niin tärkeä, ettei hän uskaltanut
keneltäkään neuvoa kysymättä siitä pitemmälti puhella. Kirjattomana
miehenä ei hän saisi muuta oikeutta kuin että hänet pistettäisiin
kiinni irtolaisuudesta ja lähetettäisiin kotipitäjään. Parasta olisi
olla vaiti ja odottaa, kunnes insinöörin tai jonkun muun kautta saisi
uudet kirjat itselleen. Jo huomenna pyytäisi hän insinööriä
kirjoittamaan -- ja sitten tulisi varmaankin Uramon asukkaille kiire
häntä paremmin kohtelemaan, ja kuka tietää, eikö kaunis Anna lopulta
saisi kietoa pulleata käsivarttaan hänen kaulansa ympärille.
Runollisissa mietteissään omasta oikeudestaan ei hän ollenkaan
muistanut tuota lauantai-iltaa Herrasaaren hovissa ja kirjankauppaa
siellä, joka kyllä oli laiton mutta josta rangaistus tietysti tulisi
kohtaamaan Kalle Pihliä, joka oli häntä tuohon kauppaan houkutellut.
Hänestä oli oikeutetun koston hetki niin lähellä, että hän jo piti
Uramon torppaa omanaan ja ainoastaan silloin vähän epäili, kun tuli
ajatelleeksi Anna Mellilää. Tokkohan tuo niin vain suostuisi
tunnustamaan häntä miehekseen, niin kuin laki kyllä vaati?
Tuo vain se nyt häntä enää arvelutti. Sillaikaa oli Anna mennyt maitoa
hakemaan, jonka Lehtimaa vihdoinkin oli sanonut asiakseen, kun Anna oli
tullut kärsimättömäksi hänen vaitiolostaan ja jotenkin tylysti kysynyt,
mitä hänellä oikeastaan oli täällä tekemistä.
Lehtimaa seurasi Annaa katseillaan, kun tämä käveli polkua myöten
pihaan, ja yhtäkkiä olisi hänen tehnyt mieli uskoa tälle kaikki,
antautua armoille ja heittää koko asia hänen huostaansa, sillä Anna
kyllä tämän sotkun selvittäisi ja rupeaisi Lehtimaan puolelle, jolla
oli oikeuskin puolellaan. Nainen, jonka seikkailija noin oli pettänyt,
pitäisi tietysti rikoksen paljastajaa pelastajanaan.
Lehtimaa nousi ylös ja meni miettiväisen näköisenä hänen jäljessään
maitohuoneen ovelle. Tunnustus nousi yhä ylemmäksi huulia kohden kuta
likemmäksi hän tuli, ja hän osaksi pelkäsi omia ajatuksiaan, osaksi
pehmeni Annan läheisyydestä, varmana siitä, että se itkien kävisi häntä
kaulaan ja kiittäisi häntä vapauttamisestaan.
Kun hän istuutui kynnykselle, käännähti Anna kiivaasti ja säpsähti.
Pohjalaisen käytös oli hänen mielestään kummallista, ja hänen
epäselvistä sanoistaan olisi voinut päättää, että hän oli mielipuoli.
Eikä Anna ketään niin pelännyt kuin hulluja.
Hän läheni varovasti ovea maitoastioineen ja valmistautui hätätilassa
omin voimineen tunkemaan ulos. Kääntääkseen hänen huomionsa toisaalle
Anna kysäisi:
-- Missäs sitä nyt tätä nykyä ollaan työssä?
-- Kuljen insinöörin kanssa, joka tutkii vuoria näillä seuduin, ja
tänään on meillä Kotkaisten herrasväet mukanamme, vastasi Lehtimaa
hiljaisesti, iloissaan siitä, että hänen tunnustuksensa sai vielä vähän
lykkäytyä.
-- Ne ovat tulleet tuonne joelle kravustamaan, ja niille minä olen
maitoa noutamassa.
Anna katseli häntä tutkivin silmin. Ei se tainnut hullukaan olla, koska
oli insinöörin työssä ja kulki Kotkaisten herrasväen mukana. Juuri kun
Anna ojensi hänelle maitokannun, nousi pohjalainen kiivaasti
seisoalleen ja katsoi pihan yli. Sieltä tuli kapteeni Thoreld
metsästyspuvussa pyssyineen ja torvineen. Kalle Pihl kulki muutamia
askelia jäljempänä, ja hänen takanaan tuli toinen mies koiria taluttaen
ja kahta ammuttua jänistä kantaen. Kun Kalle Pihl näki vieraan miehen
ovella, vei hän kätensä silmilleen ja varjosti auringonpaisteelta.
Samassa hän sitten kalpeni, mutta kapteeni, joka ei ollut mitään
huomannut, huusi leikillisesti:
-- Kattos vaan, Pihl, sinun vaimollasi olla jo miestuttuja, kun itse
olet pois.
Kalle Pihl meni vähän häpeissään maitohuoneelle, samalla kun hänen
vaimonsa iloissaan hänen takaisintulostaan huusi hänelle:
-- Tääll' on se toinen pohjalainen, joka oli siellä Herrasaaren
keinulla silloin kun sinäkin!
Kalle Pihl nyökäytti Lehtimaalle päätään niin kuin olisi tavannut hänet
vasta ensi kertaa ja meni kättä lyömättä hänen ohitsensa näyttääkseen
kapteenille tietä tupaan. Mutta kun Anna kertoi, että Kotkaisten
herrasväki sekä insinööri olivat joella kravustamassa, tuli kapteenille
kiire. Hän heitti molemmat jäniksensä Annalle ja käski valmistaa ne
heti niin hyvin kuin suinkin osasi ja oli Herrasaaressa oppinut. Sitten
täytyi pohjalaisen tulla opastamaan häntä herrasväen luo, ja hän meni
kysymään heiltä, eikö saisi lisätä heidän päivällistään yhdellä
miehellä ja kahdella jäniksellä.
Pieni seurue oli asettunut koivikkoon virran rannalle, jonka vesi vuoti
soristen ohi; tuuli heilutteli hiljaa lehtiä ja rantaruohoja --
kokonainen konsertti epämääräisiä luonnon ääniä, joita oli mahdoton
toisistaan erottaa, jotka sulivat yhdeksi ainoaksi pianissimoksi,
seesteiseksi ja valoisaksi, ja joissa oli kesäistä rauhaa, peipon
laulua ja sinertävää taivasta.
Rouva von Blume irtautui hetkeksi päivällispuuhistaan, ja hänen
mielensä ihastui ympäristön suloudesta. Kesä ponnisti viimeiset
voimansa hurmatakseen. Tuoksut, äänet ja värit loihtivat hänen eteensä
muistoja nuoruudesta, onnesta ja elämän yltäkylläisyydestä. Hän jäi
siihen seisomaan unelmiinsa silmät auki ja katse epämääräisesti
tähdättynä johonkin puuhun tuolla näköpiirin laidassa, mutta sielu
kuunteli noita puoleksi unohdettuja äärettömän suloisia säveliä, joita
elämä silloin tällöin, monien vuosien kuluttua, yhtäkkiä eloon
herättää. Ajatuksissaan painoi hän haaveksivan katseensa maahan,
huokasi ja meni merkillinen kiitollisuuden ja surumielisyyden,
hellyyden ja onnen tunne rinnassaan takaisin askareihinsa.
Neiti Louise oli hänkin erään rantakiven kupeella vaipunut valkean
päivänvarjonsa alla haaveiluihinsa. Kuumuus uuvutti häntä hiukan, ja
hän oli olevinaan nukkuva prinsessa loihditun metsän keskellä.
Ritarilla, jota hän odotti, oli jokapäiväiset, pohjalaisen insinöörin
kasvot; se näkyikin jo tulevan tuolta pensaikosta ja sillä oli
aseenkantajanaan hänen isänsä näköinen mies. Samassa kuului myöskin
tarinan torvi puhaltavan, ja hän heräsi horroksistaan kuullakseen
metsätorven äänen kaikuvan takaisin tuolta todellisesta havumetsän
rinteestä.
Hän haki unisilla silmillään ritaria, joka oli torveen puhaltanut,
mutta sillä ei ollutkaan nuoren insinöörin piirteitä, vaan
metsästyspukuun pukeutuneen kapteenin, ja vaikka ritari kyllä
kohteliaasti kumarsi, ei se kuitenkaan painanut suudelmaa unisen
prinsessan huulille. Sen sijaan pyysi se vain saada tarjota saaliinsa
päivälliseksi ja saada siitä itsekin osansa.
Hetken kuluttua tulivat varatuomari ja insinöörikin löytöretkiltään.
Insinööri tuli hyvin iloiseksi saadessaan näin odottamatta tavata
kalkkisuonen toisen omistajan. Mutta kapteeni Thoreld katseli vähän
vastenmielisesti tuota reipasta nuorta miestä, joka hänelle esiteltiin.