Pihaan palatessaan sattuivat pohjalaiset aivan odottamatta yhteen talon
nuoren väen kanssa, joka saunan ja illallisen jälkeen oli matkalla
keinumäelle. Sinne kokoontui nuoriso lauantai-iltoina, siellä
laulettiin lauluja ja heitettiin lemmen katseita kun viikon vaivat
olivat ohitse ja tiedettiin, että huomenaamuna saataisiin nukkua
aamiaiseen asti.
Kas niin, tuolla ovat pohjalaiset tukkimiehet, huudettiin -- ne tulevat
kyllä mukaan. Ja kunnon miehinä täytyi heidän nyt lähteä edustamaan
maakuntaansa, kun heiltä sitä vaadittiin.
Kalle Pihl oli heti valmis, mutta heitti ensiksi tarkastavan silmäyksen
toveriinsa ja aikoi kieltää häntä tulemasta mukaan, sekä omasta
puolestaan että maakuntansa puolesta, jonka mainetta hän ei tahtonut
saattaa huonoon huutoon varsinkaan tässä talossa.
Tuo puoleksi juopunut Lehtimaa arvasi heti toverinsa ajatukset, selitti
hänen tutkivan katseensa aivan oikein, loukkautui ylpeydessään, niin
että hänen kiivaat pohjalaiset verensä kuohahtivat, nosti päänsä
pystyyn ja sanoi uhaten:
-- Olen minä yhtä hyvä pohjalainen kuin sinäkin ja taidan kyllä
suoriutua niin hyvin kuin sinäkin, jos tarvitaan.
Kalle Pihl tunsi heimolaistensa jäykän luonteen, arvasi oikein, että
tästä saattaisi tulla rettelöitä, ja sanoi vain tyynesti ja
suojelevasti:
-- Eihän sinulle ole kukaan mitään sanonut. Mitä sinä sitten siinä
rähiset?
Lehtimaa ei viitsinyt vastata mitään, mutta tunsi itsensä samassa Kalle
Pihlin vihamieheksi, sillä miksi tämä oli houkutellut häneltä
papinkirjan ja miksi hän oli ollut niin tyhmä, että antoi petkuttaa
itseään. Täällä muiden seurassa katosi se kunnioitus, jota hän kahden
kesken tunsi Kalle Pihliä kohtaan, ja hän päätti olla ollenkaan
välittämättä tästä tänä iltana, varsinkaan kun ei ollut mitään kostoa
pelättävänä, sillä seuraavana päivänä muuttaisi hän jo muille
markkinoille, niin kuin sovittu oli. Sen lupauksensa aikoi hän kyllä
pitää, sillä hän ei koskaan voinut olla varma siitä, ettei Kalle Pihl
keksisi joitakin konnankoukkuja, joilla hän saattaisi toisen pulaan. Ja
niin liittäytyi hän talon väkeen antaen Kalle Pihlin kulkea omia
teitään.
Kalle Pihl, joka turhaan oli hakenut joukosta kaunista Annaa, meni
tallirengin luo, jolla nähtävästi oli viinapullo, koska hän näytti niin
mahtavalta, ja pyysi, ettei tämä antaisi toiselle pohjalaiselle mitään,
kun tämä jo ennestäänkin oli vähän juovuksissa ja muutoin pahapäinen
humalassa. Toinen otti neuvon korviinsa, kumma kyllä, sillä rengit
eivät olleet vielä mitään nauttineet -- muuten olisi se heitä vain
yllyttänyt juottamaan vierasta ihan tiedottomaksi. Se on näet kilpailua
sekin, ja voimia tarvitaan humalankin kantamiseen, joka on yhtä
rasittava kuorma kuin mikä muu tahansa.
He tulivat keinulle, ilta oli tyven ja heitä istuutui keinuun niin
monta kuin siihen suinkin mahtui. Tytöt kaksittain, pienestä pelosta
hihitellen ja posket paahtavina, puristellen käsillään penkkejä, pojat
välissä seisoen ja antaen vauhtia keinulle. Alussa oli oltu vähän
jäykkiä, pojat ja tytöt erillään, mutta kun oli saatu keinu käyntiin,
pääsi riemu valloilleen samassa. Oli tultu lähemmä toisiaan, tuupittiin
tovereita kyynärpäillä ja polvilla, ja siinä oli tarpeeksi aihetta
leikkipuheisiin. Nyt lensi keinu taivasta kohti, tytöt huusivat ja
miehet nauroivat, mutta kun vauhtia hiljennettiin, aloittivat tytöt
laulun, joka yhtä paljon kuuluu asiaan keinussa kuin aamen kuuluu
asiaan kirkossa.
Eräs vanhemmista tytöistä, joka ei ollut saanut sijaa keinussa, koska
oli tullut liian myöhään, oli vainunnut viinapullon katajistosta, ja
kun hän heti arvasi, että se oli tallirengin, joka oli raivopäisin koko
seudulla, antoi hän sen sisällyksen vuotaa maahan. Viime sunnuntaina
oli hänellä ollut täysi työ miestä hillitessä ja hän oli mielestään
sekä oikeutettu että velvollinen tekemään tämän kepposen. Viattoman
näköisenä istui hän muiden seuraan odottamaan keinuvuoroaan ja nautti
hiljaisesti tekemästään kepposesta.
Vihdoin oli tullut odottajien vuoro. Kalle Pihl oli jo ottanut keinun
haltuunsa ja kehotti kompasanoja ladellen toisia tulemaan mukaan.
-- Odottakaa minua! kuului samassa kimeä naisen ääni huutavan
loitompaa, ja sieltä tuli Anna Mellilä, hienoksi pukeutuneena ja
teeskentelevästi itsetietoisena. Hän oli tahallaan jättäytynyt muita
jäljemmäksi voidakseen sitten tullessaan herättää sitä suurempaa
huomiota.
Kaikki keinussa olijat kääntyivät katsomaan ja kiirehtivät häntä, mutta
tyttö ei ollut pääsevinään ojan yli ja keikaili siellä aivan
hurmaavasti.
Lehtimaa, jonka haihtuva humala taas keinussa oli uudistunut, juoksi
kaunista tyttöä vastaan ja tahtoi herrasväen tavoin auttaa häntä ojan
yli, mutta tyttö heitti häneen vain vieraan ja kummastelevan katseen,
nosti helmansa puolipolveen, harppasi yli omin voimin ja heittäen
keikarinsa siihen hämmästyneenä seisomaan sanoi teeskentelevästi muulle
joukolle:
-- Voi, minkä tähden ette voineet odottaa minua, niin olisi tultu tänne
kaikki yhtaikaa?
-- On kai sitä muutakin tekemistä kuin odottaa tuollaisia röökinöitä,
virkkoi tallirenki. Hän oli löytänyt tyhjän pullonsa pensaasta ja
tahtoi nyt kostaa Anna Mellilälle. Ja oli hänellä muitakin syitä
siihen, sillä hän ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että Anna Mellilä
oli aina tehnyt pilaa hänestä, vaikka kaikki muut tytöt talossa häntä
yksimielisesti ihailivat.
Anna Mellilä astua hipsutteli keinulle ja käyttäytyi suututtavan
herrasmaisesti, sillä hän oli päättänyt tänään osoittaa kaikille,
kuinka vähän hän heistä oikeastaan välittää. Ja hän tiesi, että se
sellainen toisia suututtaisi, samalla kun se sopi hänelle erittäin
hyvin. Monen naapurin miehen oli hän sillä hurmannut samalla kun hän
oli karkottanut kaikki kärkkäät lähentelijät ainoastaan siten, että oli
olevinaan hämmästynyt. Tuo teeskennelty hämmästys oli hyvä ase, sillä
se ikään kuin osoitti, että hän kuului aivan toiseen seurapiiriin,
jossa oli toiset hienommat tavat.
Kylän maakauppias oli hänkin heittänyt rakastuneita silmäyksiä häneen,
mutta se oli vanha ukkorahjus, joka rakastui joka tyttöön. Sen tähden
vastaanotti Anna Mellilä hänen ihailunsa yhtä huolimattomasti kuin
kaikkien muidenkin, sitä sen enempää ajattelematta.
Keinussa seisoi Kalle Pihl eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Anna
Mellilä kiipesi istuimelle muiden tyttöjen viereen. Kun hän oli saanut
helmansa järjestykseen, komensi hän:
-- Kas niin -- nyt saatte alkaa!
Mutta kukaan miehistä ei hievauttanutkaan keinua.
-- Ketäs te vielä odotatte? kysyi Anna Mellilä.
Nyt alkoi eräs rengeistä hiljalleen antaa vauhtia keinulle siinä
toivossa, että ylpeä tyttö huomaisi, ettei se suinkaan tapahtunut hänen
käskystään. Mutta se toivo petti, sillä Anna virkkoi:
-- No, johan viimeinkin tottelitte!
-- Tänäänpä on Anna oikein olevinaan, sanoi yksi rengeistä ja sysäsi
keinua ylemmä. -- Siinä olisi puhetoveria pohjalaisella! Onko teillä
tuollaisia tyttöjä siellä pohjoisessa päin?
-- Usein se on nähty, että ylpeys käy lankeemuksen edellä, virkkoi
Kalle Pihl.
Anna Mellilä ei ollut kuulevinaankaan, hyräili vain itsekseen ja
huudahti, kun keinu oli täydessä vauhdissaan:
-- Laulakaapas nyt jotain pojat, kun keinu käy!
-- Ei kukko käskien laula! vastasi renki.
Anna Mellilä oli tottunut tällaiseen kohteluun eikä ollut milläänkään.
Hän tiesi kyllä, että hän saisi heidät mihin tahtoisi. Ja hän odotti,
kunnes tervehdyspuheet olivat ohitse. Kun sitten keinun vauhti alkoi
hiljetä, nojautui hän taapäin, katsoi Kalle Pihliä kasvoihin ja sanoi
niin kuin ei olisi häntä ennen huomannutkaan:
-- Ka, täällähän se on pohjalainenkin! Iltaa! Täällä Hämeessä on
tapana, että ihmiset tervehtivät tuttaviaan, mutta Pohjanmaalla on kai
toiset tavat?
-- Yhdet ne on tavat siellä kuin täälläkin -- vastasi pohjalainen --
mutta se on kai siinä, kuinka ensi kerran tavatessa otetaan vieras
vastaan.
-- Otetaanko sitten Pohjanmaalla vieraat huonosti vastaan? Anna Mellilä
loisti viattomuudesta.
-- Ei -- mutta niin tehdään Hämeessä.
-- Sehän on ihan mahdotonta, jos vain vieras on oikea vieras.
-- Näytään oltavan huonomuistisiakin Hämeessä?
-- Vai niin? Ja minä muistan kuitenkin, että olemme kerran tavanneet
toisemme, vaikka siitä on jo monta päivää ja vaikkemme ole sitten
nähneet toinen toistamme.
Sillä tytöllä oli kieli kantimessa. Pohjalainen mietti ennen kuin
vastasi, sillä kaikki keinussa olijat istuivat ja kuuntelivat heitä ja
muutkin herkesivät haastelemasta. Hän heitti nopean katseen
vastustajaansa, joka istui siinä valkea huivi niskaan sysättynä, posket
keinun vauhdista hehkuvina ja silmät kimmeltäen rohkeasti ja odotti,
että saisi tähdätä uuden pistoksen pitkään vastustajaansa. Suun ja
silmien ympärillä oli ivan hymyä, jonka takaa näkyi itsepäisyyttä ja
loukattua ylpeyttä, joka oli valmis käymään kimppuun ja hurjasti
puolustautumaan. Pohjalainen epäili antautua otteluun, sillä ehkä hän
joutuisi tässä tappiolle. Oli parasta pysyä erillään tuosta tytöstä. Ja
ensi kerran elämässään hän tunsi hiukan kunnioitusta naisihmistä
kohtaan.
Muut seurasivat levottomasti hänen pitkää vaitioloaan. Pohjalaisen
varmuus oli herättänyt heissä sen toivon, että ehkä hän nyt olisi se
mies, joka ei antaisi Annan hypätä nenälleen. Kuului murinaa:
-- Pidä puoliasi, pohjalainen!
-- Annatko akkaväen tukkia suusi!
Mutta pohjalainen vältti yhä vieläkin sanasotaan antautumasta.
Silloin katsahti Anna Mellilä häneen ylenkatseellisesti ja kysyi
ympärillä seisovilta:
-- Olihan täällä toinenkin pohjalainen? Ehkä hän tietää paremmin,
mitenkä tulee käyttäytyä naisväkeä kohtaan sen, joka itse maailmaa
kiertelee. Tämä pohjalainen taitaa ollakin kotoisin metsien sydämestä!
-- Onpa tietenkin toinen! huusi Lehtimaa iloissaan. -- Onpa täällä
toinenkin pohjalainen, joka voi tuommoisille puoliaan pitää!
Samassa hyppäsi hän keinuun, asettui Kalle Pihlin viereen ja oli valmis
mihin otteluun tahansa. Mutta Kalle Pihl laskeutui hitaasti maahan ja
sanoi jäykästi ja olantakaisesti:
-- Joka tahtoo antautua naisten narriksi, se ruvetkoon heidän kanssaan
suutaan pieksämään. Mies, joka arvonsa tuntee, väistyy viisaasti.
Lehtimaa nauraa hihitteli, mutta yleisö näytti olevan Kalle Pihlin
puolella, ja Anna Mellilä puri huuleensa suutuksissaan siitä, ettei
ollut saanut tuota miestä hämmentymään. Kalle Pihl kopisti raudoitettua
kantapäätään vasten porot piipustaan, puhdisti sen huolellisesti ja
sytytti sen sitten tyytyväisenä omaan käytökseensä.
Anna Mellilä oli niin kaunis ja itserakas, ettei olisi voinut tyytyä
näin puolinaiseen voittoon. Hän nyykäytti kehottavasti päätään
Lehtimaalle, joka hyvästä mielestä hohtaen pani keinunsa liikkeelle, ja
kun se oli oikein päässyt vauhtiinsa, niin hän kehotti Lehtimaata
istumaan viereensä, sillä keinussa oli nyt hyvää tilaa, ja soi hänelle
kaiken sen ystävällisyyden, joka alkuaan oli aiottu Kalle Pihlille.
Lehtimaan pää joutui aivan pyörälle, ja se humala tuntui paljoa
hauskemmalta kuin viinahumala äsken, ja hän aavisti hämärästi, että
kaikki kadehtivat häntä, eniten kaikista Kalle Pihl. Olikin se vähän
merkillistä, mitenkä tuo kaunis tyttö joka äsken ei ollut häntä
näkevinäänkään, nyt tyytyi häneen. Lehtimaan itseluottamus nousi
tästä vielä enemmän kuin viinan vaikutuksesta. Hän ei herennyt
keinuttelemasta, ennen kuin Anna Mellilä nojasi posken käteensä ja
vakuutti, että hän tulisi sairaaksi, jos ei Lehtimaa päästäisi häntä
maahan jälleen. Silloin hän seisotti keinun kiirehtien pyyntöä
noudattamaan, ja helpotuksesta huoaten astui Anna Mellilä alas keinusta
kiitosta sanomatta.
Mutta Lehtimaa oli yhtä hyvällä tuulella ja päätti panna keinun
menemään ympäri näyttääkseen muille, kuinka taitava ja notkea hän on.
Sen urotyönsä oli hän oppinut jo pikkupoikana ollessaan. Ensin kiipesi
hän keinun pylväitä myöten ylös ja katsoi, että tapit olivat varmasti
paikoillaan. Sitten hän tuli alas taas ja alkoi keinua yhä hurjemmin,
kunnes hän yhteen menoon teki viisitoista kierrosta. Anna Mellilä
taputti teeskennellen käsiään niin kuin herrain on tapana, toiset tytöt
kauhistuivat, mutta miehistä se oli vain leikin tekoa.
Kun Lehtimaa kuumana ja ylpeänä tuli maahan, katseli Anna Mellilä
ympärilleen ja kysyi, uskaltaisiko kukaan muu tehdä samalla tavalla.
Tallirenki oli heti valmis ja pyöräytti ympäri kuusitoista kertaa.
Siitä syntyi täydellinen kilpailu, ja Anna oli ihastunut. Hän jakoi
palkintoja hymyilyjen ja leikkipuheiden muodossa ja iloitsi siitä että
oli saanut vanhan vihamiehensä tallirengin esittämään tuollaisia voiman
näytteitä. Muut tytöt tulivat vähitellen yhtä huvitetuiksi kuin
Annakin, kun miehet yksi toisensa perästä alkoivat tehdä temppujaan
heidän edessään.
Lopuksi ei ollut muita jäljellä kuin kylän suutari, joka sattumalta oli
Herrasaaren työssä, ja Kalle Pihl, jotka eivät vielä olleet taitoaan
näyttäneet. Anna Mellilä hymähti pilkallisesti ja sanoi ääneensä
toisille tytöille:
-- Nyt nähdään, mihinkä suutarit kelpaa!
Siitä syntyi yleinen hihitys. Kilpailu oli kiinnittänyt kaikkien
huomion puoleensa ja oli jo unohdettu katkeruus meijerikköä kohtaan.
Oikeastaanhan nämä huvit olivatkin hänen ansionsa, ja vaikka hän olikin
kiusallisen ylpeä, annettiin se anteeksi, kun se ei omaan itseen
sattunut. Ja pitihän sitä sitten nauraa sen sukkeluuksille, jotka aina
purivat siihen, johonka sattuivat.
-- No, suutari, tule nyt mukaan, niin näytetään tytöille, mihin mekin
kelvataan, sanoi Kalle Pihl.
Suutari olisi peräytynyt, sillä oli niin pitkä aika kun hän oli
keinussa pyörinyt, mutta kun Kalle Pihl vakuutti, että hän saisi istua
ja että he herkeäisivät heti paikalla, kun suutaria alkaisi pyörryttää,
niin tämä kiipesi keinuun, tarttui käsipuuhun kiinni ja löi leikiksi.
Mutta Kalle Pihl pani keinun käymään, antoi sille vauhtia yhä enemmän
ja enemmän, ja kun ei suutari huutanut, antoi hän sen mennä ympäri
kerran, kaksi, kolme...
Jännitys oli kohonnut korkeimmilleen. Sitä ei voinut kukaan kieltää,
etteikö Kalle Pihl olisi käyttäytynyt jalomielisesti suostuessaan
pelastamaan suutarin tyttöjen pilkalta samalla kun hän pelasti siltä
itsensä. Kaikki olivat hänen puolellaan. Suutari oli käsin ja jaloin
käpristäytynyt tangon juureen kiinni, jota vastoin tuo pitkä, vikkelä
ja reipas pohjalainen piteli kiinni ainoastaan toisella kädellään, kun
keinu huimaavaa vauhtia teki jo kahdettatoista kierrostaan. Ei kuulunut
vielä huutoa suutarin suusta. Oli se kunnon suutari tuo! Kun keinu teki
neljättäkolmatta kierrostaan, kuului vähäistä valitusta tuon
ihmiskäärön sisästä. Hattu oli lentänyt maahan, mutta ei kukaan
huomannut, että hän oli naurettava, kun hän oli noin urhoollinen.
-- Pelkäätkö putoavasi? huusi Kalle Pihl.
Hampaitaan kiristellen vastasi suutari, ettei hän pelkää.
-- Mennään sitten vielä kaksikymmentä kertaa ympäri, niin nähdään,
vieläkö tytöt meille nauravat.
-- Mennään vain!
Mutta nyt muutti Kalle Pihl suuntaa. Sen sijaan, että hän tähän saakka
oli keinuttanut suutaria selkä edellä, käänsi hän keinun menemään
toista tietä, niin että hän itse kulki taapäin, jotenka näytti siltä
kuin suutari olisi antanut vauhtia keinulle. Sitä temppua ei ollut
kukaan tehnyt tätä ennen, ja se synnytti myrskyistä suosiota. Anna
Melliläkin taputti käsiään -- sen ennätti Kalle Pihl nähdä pyöriessään.
-- Nyt on sinun vuorosi pyörittää minua ympäri, huusi hän suutarille,
johon tämä vastasi vain ulisemalla.
Luettiin kolmekymmentä, luettiin neljäkymmentä. Mutta yhä vielä hurisi
keinu ympäri kuin myllyn siipi.
-- Eikö pyörrytä?
-- Jo pyörryttää, sähisi suutari. -- Eikö riitä jo?
Viidennelläkymmenennellä kierroksella seisahtui keinu pystyyn ja horjui
vähän sinne tänne ennen kuin putosi alas. Kun se vielä oli täydessä
käynnissään, pudottautui Kalle Pihl siitä alas ja tuli suoraan
jaloilleen vähän matkaa keinusta, jota vastoin suutari yksinään
heiluskeli pitkän aikaa sinne tänne ennen kuin keinu kokonaan
seisahtui.
-- Kelvataanko nyt? kysyi suutari ylpeästi. Me olemme tehneet kaksi
vertaa niin monta kierrosta kuin kukaan muu.
Oli tullut puolipimeä. Kotimatkalla joutui Kalle Pihl kuin sattumalta
kävelemään Anna Mellilän kanssa pikkulehdon läpi.
-- Eikös oltaisi ystäviä? ehdotti Anna Mellilä.
-- Onkos sitten oltu vihamiehiä, kun ei ole toisiamme tunnettukaan.
-- Ei, vaan oltaisi saatettu tulla, ja sitä ei meidän pitäisi.
-- Kuinka tahdot -- hyvähän on, että elää sovussa sen talon väen
kanssa, johon kenties tulee iäkseen jäämään.
-- Mitä tarkoitat?
-- Tarkoitan vain torppaa, jonka kapteeni on luvannut minulle.
-- Mitä torppaa?
-- Suurta uudistorppaa, josta vielä kerran maailmassa voisi tulla
ulkokartano. Se on hyvä olemassa näinä kovina aikoina.
Anna Mellilälle selvisi jotakin. Hän ei uskaltanut edes katsoa
pohjalaista silmiin, vaan kulki äänettömänä hänen sivullaan. Kun
äänettömyys oli kyllin kauan kestänyt, sanoi pohjalainen:
-- Puhui se kapteeni vähän muustakin.
-- Mitäs sitten?
-- Hm -- ettei sellainen torppa voi tulla toimeen emännättä...
-- Kaikistapa se kapteeni puheleekin!
-- Niinhän se, mutta sinulle se ei tietysti puhu mitään semmoista.
Anna Mellilä katsahti pohjalaista kasvoihin ja hymyili. Oliko se
tyhmyyttä, vai oliko tuo mies yhtä viisas kuin hän itsekin.