Herrasaaren paras tukkimetsä oli enemmän kuin tunnin matkan päässä
talosta kahden puolen pientä jokea, joka kauniista metsäjärvestä juoksi
läpi laaksojen ja niittymaiden Herrajärveen. Talvella oli kirves
ahkerasti keikkunut harjujen rinteillä, ja suuret määrät sekä suuria
että pieniä puita oli vedetty pienen joen jäälle odottamaan sulavesiä.
Kun kaikki joutui myöhään tänä vuonna, niin tuli kova kiire
tukinuittajallekin. Suurin osa kapteenin puista solui jo pitkin Vanajan
ylävesistöjä alas Hämeenlinnaan päin ruotsinvirstan nopeudella
vuorokaudessa. Nyt oli vain viimeiset puut korjattava pienestä joesta
ja sen lähiseuduilta.
Kevättulvan aikana olivat hirret siellä täällä nousseet niityille, ja
sahipaikoissa oli niitä eksynyt metsiinkin tai ne olivat iskeytyneet
rantakiviin kiinni. Täällä käyskenteli nyt pohjalainen rantoja pitkin
ja paistatti päivää kahden muun miehen kanssa pyöritellen puita jokeen,
sillaikaa kun Rusko vietti makean leivän päiviä Herrasaaren suuressa
hevoshaassa. Heillä olisi ollut ankara työ, jos se olisi ollut summalla
tehtävä tai jos joku olisi ollut tarkastamassa, mutta nyt eivät miehet
pitäneet mitään kiirettä, pistivät tunnissa tuskin kymmenen tukkia
jokeen ja makasivat puolisen jälkeen kahden tunnin ruokalevon
päivänpaisteessa.
Toinen miehistä oli pohjalainen niin kuin Kalle Pihlkin ja oli lähtenyt
kotipuolestaan aivan samoista syistä, mutta hänellä ei pahaksi onneksi
ollut hevosta, joka olisi ansainnut rahaa isännälleen.
Erään ruokalevon aikana, kun he taas olivat särpäneet piimää
leileistään, tuli puhe kotipuolesta ja saatiin selville, että toinen
mies oli pohjalainen ja kotoisin naapuripitäjästä, ja kolmas oli
savolainen Kuopion puolesta. Ja muuta keskustelua ei siitä syntynyt
kuin että Kalle Pihl pyysi nähdäkseen toisen papinkirjaa, koska tämä
oli kehunut sellaisella kulkevansa.
Toinen veti likaisten liiviensä povitaskusta esille kimpun hikisiä
papereita, tarkasteli kutakin niistä päivänpaisteessa ja antoi
vihdoinkin kädestään yhden, jossa oli joukko pyhiä kuvia ja vasemmassa
reunassa yksinkertainen rakennus, oli kai olevinaan Turun tuomiokirkko.
Kalle Pihl otti paperin ja käänteli sitä varovasti pihkaisten sormiensa
välissä. Sitten hän alkoi tavailla sitä, sillä hänen omassa
papinkirjassaan sanottiin, että hän osaa lukea. Mutta sitä eivät
osanneet hänen toverinsa, ja he saivat nyt kuulla kirjan koko sisällön,
jonka omistaja tietysti jo osasi ulkoa sanasta sanaan. Se oli
talollisen pojan Kalle Lehtimaan Kauhavalta -- vai oli hänenkin nimensä
Kalle! -- joka oli hyvämaineinen ja taisi kristinopin yksinkertaisesti.
Kun Kalle Pihl tuli viimeisiin riveihin, tavaili hän vieläkin
hitaammin: ja -- ja ... va, va ... paa ... vapaa ... ja sanoi a, v, i,
o, vio ... l, i, i, t, t -- liitt ... o, o, n -- oon ... avioliittoon.
Ja vapaa avioliittoon, kertasi hän hitaasti, niin kuin itsekseen.
Hän jätti paperin omistajalle takaisin, hipaisi miettiväisesti kädellä
kasvojaan ja vaipui aatoksiinsa. Kohta sen jälkeen lähti hän yksinään
työpaikalleen, puolta tuntia ennen kuin muut, ja vyörytteli tusinan
verran hirsiä veteen ennen kuin muut ehtivät edes lopettaa ruokaunensa.
Kalle Pihl meni taloon yöksi tänä iltana, vaikka hän muuten makasikin
eräässä metsätorpassa lähellä työpaikkaa. Siellä hän otti hämärillä
tallin ylisillä tavarapussinsa esille ja alkoi katon rajassa olevan
raon läpi tulevassa valossa etsiä papinkirjaansa. Ja kun talon rengit
kaikki kuin yhdestä suusta kuorsasivat, istui hän siinä kauan ja
tavaili papinkirjaansa.
Ei tahtonut loppua tullakaan tuumimisesta tänä yönä. Se oli ainakin
selvää, ettei hänen oma papinkirjansa enää kelvannut sen jälkeen kun
hän oli valehdellut kapteenille! Milloin tahansa voisi kapteeni vaatia
sitä katsoakseen, ja silloin nähtäisiin, ettei hän olekaan naimaton. Ja
jos hänet saataisiin kiinni siitä, että hän oli jo ensi näkemällä
valehdellut, niin kuka häntä enää sitten uskoisi. Mutta miksi hän
sitten oikeastaan oli valehdellut? Niin -- miksi? Ei kukaan ollut häntä
siihen pakottanut! Nyt suututti häntä tämä tyhmä teko, joka oli
syntynyt vain siksi, että hän tahtoi olla kapteenille mieliksi ja
tasoitella sen avulla tietään. Mitä hän nyt tekisi? Menisikö kapteenin
luo ja tunnustaisi kaikki? Ei -- se olisi kovin naurettavaa, eikähän
hän voisi sanoa mitään syytä menettelyynsä. Ei! hänen pitäisi kätkeä
kirjansa tai ainakin hävittää se kokonaan ja sanoa, että paperi oli
häneltä hukkunut. Mutta silloin hänellä ei olisi niitä papereita, jotka
tarvittiin, ja milloin tahansa voisivat ne käännyttää hänet kotiin
irtolaisena. Siihenkään hänellä ei ollut halua.
Ja sitten oli kapteeni hymyillyt niin merkitsevästi puhuessaan, että
torpparin tulisi olla naimisissa. Niin että siinä oli varmaankin jotain
tuossa hymyilyssä. Mitäs muuta voisi se olla kuin tuo kaunis ja ylpeä
tyttö, jonka hän taloon tullessaan tapasi palaamasta kapteenin
puheilta. Mitä? -- vai niin, -- niin, niin! Sitä siis tarkoitti
kapteenin puhe noista selvistä papereista. Niin, niin, se oli
vaarallinen juttu tämä, johonka hän vasten tahtoaan oli antautunut ja
jumala tietäköön, miten se tulee päättymään.
Juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan, leimahti hänen päähänsä rohkea
aate, joka piti häntä valveilla melkein koko yön. Ja seuraavana aamuna
varhain käveli hän työpaikalleen ja hautoi koko päivän mielessään sitä
tuumaa, jonka hän päätti heti kohta panna toimeen päästäkseen rauhaan
kiusaavilta ajatuksiltaan.
Aamiaista syödessä oli Kalle Pihl tavattoman ystävällinen toista
pohjalaista kohtaan, sai tietää, että tämä vasta viikko sitten oli
tullut paikkakunnalle ja oikeastaan aikonut rautatietyöhön, vaikka
hyvät palkkaehdot ja hauska elämä tukkijoella olivat houkutelleet häntä
rupeamaan Herrasaaren kapteenin palvelukseen.
-- Tunnetaanko sinua hovissa? kysyi Kalle Pihl.
-- Ei muuta kuin minkä näkivät minua silloin kun pyrin kapteenin
työhön.
-- Katsoiko se sinun papereitasi?
-- Ei, mitäpä se niistä olisi katsonut.
-- Mutta nimesi sanoit?
-- Sanoin tietenkin! Kalle Lehtimaa katseli kummastellen kaimaansa.
Mikähän oli hänen tarkoituksensa.
-- Olikos teitä monta, kun pyritte työhön silloin?
-- E-ei ... minä vain ja yksi toinen, joka jo on lähtenyt pois
kapteenin työstä. Mutta minä tiedän, että kapteeni edellisenä päivänä
oli pestannut kymmenkunnan miestä, jotka ovat menneet alas suuren
lautan kanssa eteläänpäin. Sillä hän tahtoo, näetkös, että työ kävisi
nopeasti. -- Lehtimaa laski vähän leikkiä tarkoittaen, että he tässä
vain tarinoivat ja tuhlaavat kallista aikaansa, mutta Kalle Pihlillä ei
nyt ollut aikaa sitä ajatella. Hän lisäsi mietteissään:
-- Aiotko jäädä pitemmäksi aikaa kapteenin työhön?
-- Kuinka niin? Aiotko sinä sitten tarjota mulle paremmat edut?
-- Saahan nähdä senkin, sanoi Kalle Pihl ja siristi vasempaa silmäänsä
-- ei se ehkä ole aivan mahdotonta sekään. -- Hän oli puhellessaan
tehtaan konttoristien ja kauppiasten kanssa jo saanut itselleen osan
heidän varmuuttaan ja käytti nyt sitä tapaa kaimaansa puhutellessaan.
Nyt tuli Lehtimaa vasta oikein uteliaaksi, mutta Kalle Pihl sanoi
heittävänsä pitemmät puhelut iltaan -- tänään oli lauantai -- ja sitten
he saavat olutpullojen ääressä tuumia, onko Lehtimaa se mies, jonka
kanssa voipi antautua asioihin, vai onko hän niitä, jotka vähän
juotuaan kertovat kaikki, mitä tietävät.
Lehtimaa katseli melkein ihaillen toveriaan, joka tunsi ihmiset noin
tarkkaan, ryhtyi työhönsä, ei puhunut monta sanaa iltaan mennessä ja
aprikoi, mitä tuolla kaimalla mahtoi olla hänelle uskottavaa, sillä hän
oli varma siitä, että se oli jotain viisasta ja että oli parasta vain
suostua siihen, mitä se mies ehdotti. Se tiesi, mitä teki, tuo!
Herrasaaren ruokakello oli jo puoli tuntia sitten yli laajain
vainioiden julistanut iloisen sanomansa siitä, että sunnuntailepo alkaa
ja että suuressa herrasväen keittiössä höyryävät puurovadit jo
odottavat. Se sanoma lensi kolmena lyhyenä ja tarkoin merkittynä
läppäyksenä, jotka nopeasti seurasivat toisiaan kauas yli talon
viljavainioiden, mutta tukkimetsään saakka se ei kuitenkaan kuulunut,
vaikka ilta oli tyven ja kellolla oli se maine, että se kuuluu kahteen
pitäjään yhtaikaa.
Sen tiesivät tukinuittajat vallan hyvin, ja sen tähden olivat he
lähteneet työpaikaltaan niin hyvissä ajoin, että kuulivat ruokakellon
helisevän, kun ei taloon enää ollut kuin muutama tuhat askelta.
Lauantai-illan yhteisessä ilossa ei kukaan joutanut hämmästymään siitä,
että miehet näin pian olivat joutuneet kotiin kaukaisesta
tukkimetsästä. Yhdessä muun joukon kanssa menivät he saunaan,
pukeutuivat puhtaisiin valkoisiin alusvaatteisiinsa ja tekivät keveissä
puvuissaan ja hehkuvan punaisina kävelyretken piikain ylisille leikkiä
laskemaan.
Kalle Pihl oli tuttavuuksiensa avulla ja helisevää korvausta vastaan
saanut hankituksi puolituoppisen paloviinaa ja pari pulloa olutta,
joita molemmat pohjalaiset yhdessä tyhjentelivät riihien takana olevan
ladon kynnyksellä. Ja tänä iltana he tekivät kaupan, jollaiset vieläkin
ovat tapana liikkuvien pohjalaisten kesken ja tuottavat heille
kaikenlaisia rettelöitä oikeuden kanssa.
Kalle Pihl ryyppäsi ensiksi, pyyhkäisi pullon suuta puhtaalla
paidanhihallaan ja tarjosi toverilleen. Tämä otti pitkän kulauksen,
otti kaksi ja kolmekin, ja kun olutpullot avattiin, oli Lehtimaa jo
jotakuinkin valmis, jota vastoin Kalle Pihl karttoi tarkasti
humaltumasta voidakseen saada tarjouksistaan vastaavaa hyötyä. Hän
kehotti Lehtimaata sanoilla ja esimerkillä olemaan tavaraa säästämättä,
eikä kauan kestänytkään kun hetki jo oli tullut tuon suuren ehdotuksen
tekemiseen. Hän tarttui Lehtimaata olkapäihin, kumartui häntä kohden ja
kuiskasi korvaan lyhyesti ja päättävästi:
-- Ja nyt Kalle, nyt ostan papinkirjasi!
Kalle Lehtimaa luuli, että toinen laski leikkiä ja laski sitä niin
viisaasti, ettei tämmöinen tavallinen tyhmä tollo sitä kyennyt
käsittämäänkään. Sen tähden hän vain irvisti ikeniään eikä virkkanut
mitään vastaankaan.
-- Ka, siinä on aika mies, joka ei edes hämmästykään, mielitteli Kalle
Pihl.
-- Tottahan tuota leikkiäkin ymmärtänee, arveli Lehtimaa, vaikkei
ymmärtänyt niin mitään.
-- Mutta ei piru vieköön tämä mitään leikkiä ole, kiivasteli Kalle
Pihl, jolle viina jo alkoi kohota päähän.
-- Vaan et kai sinä ikipäivinä aikone nimeänikin ostaa?
-- Ja miksikä en? Sinun nimesi on yhtä hyvä kuin minunkin, ja puhtaat
sinulla on paperitkin. Enkö niitä sitten saattaisi ostaa?
-- Mitäpä hyötyä siitä olisi? kysyi Lehtimaa, mielestään erittäin
viisaasti.
-- Niin no, jos et tahdo myydä nimeäsi, niin voithan kuitenkin myydä
papinkirjasi. Minä kirjoitan sinulle kotipitäjästäsi uuden. Se ei maksa
sinulle mitään, mutta sinä voit ansaita kymmenen markkaa. Viikon palkan
ja enemmänkin! Tuumipa asiaa!
Lehtimaa alkoi kuulostaa. Koko viikon palkka ja vähän enemmänkin. Ja se
tuosta paperirääsystä, joka ajelehti taskussa ja jota ei kukaan ollut
häneltä kysynyt. Hänen vähän hämärissä silmissään välkähti
voitonpyynnin kipinä, mutta hän ei antautunut heti paikalla:
-- Mutta mitä hyötyä saattaa sinulla olla siitä, että ostat
papinkirjani? intteli hän.
Kalle Pihl oli nähnyt, minkä vaikutuksen hänen tarjouksensa teki, ja
sanoi välinpitämättömästi:
-- Se on vain siksi, että kapteeni tahtoo papinkirjaa nyt heti ja
minulta jäi kotoa lähtiessä omani ottamatta.
Nyt veti Lehtimaa suunsa viekkaaseen nauruun, niin että koko hammasrivi
tuli näkyviin, ja sanoi ivallisesti, vaikka samalla vähän arasti:
-- Sinulla taitaa olla niin kauniit paperit siellä kotona, ettet ilkiä
lähteä niitä muualle kuljettelemaan.
-- Älä puhu roskaa asioista, joista et tiedä pölkösen pölähtävää! Minun
paperini ovat yhtä hyvässä reilassa kuin sinunkin, mutta minä en ehdi
toimittaa niitä tänne tähän tarpeeseen ja sitten en saa sitä paikkaa,
minkä kapteeni on minulle luvannut.
Se tuntui niin todenmukaiselta, että Lehtimaa vaikeni ja otti
viinapullosta pitkän ryypyn. Ensin hän sitä kuitenkin tarkasteli päivää
vasten ja huomautti, että kohtahan se tyhjenee, mutta vei sen sitten
tottelevaisesti huulilleen, kun Kalle Pihl selitti, että tyhjetähän sen
pitääkin.
-- Ota yhdellä tielläsi kaksi naukkua ja olkoon kauppa päätetty,
yllytteli Kalle Pihl.
Lehtimaa otti pullon huuliltaan, naurahti ja aprikoi.
-- Olkoon menneeksi kahdestakymmenestä markasta!
-- Älä vetäse, vanha veijari! Luuletko, etten minä voi saada
papinkirjoja paljoa halvemmallakin? On niitä muitakin pohjalaisia
rautatien töissä!
Hän kiskaisi pullon Lehtimaan kädestä, löi korkin kiinni ja pisti
pullon taskuunsa. Lehtimaa jäi siihen seisomaan suu auki.
-- Ja kun oikein mietin, niin etkö vielä liene niitä miehiä, jotka
eivät kykene pitämään suutaan kiinni. Sinä näytät juuri olevan
semmoinen -- hyi helvetti!
Hän sylkäisi päättävästi pitkän syljen kauaksi eteensä, keräsi
kampsunsa ja näytti äärettömästi ylenkatsovan toveriaan.
-- So, so, älähän nyt, houkutteli Lehtimaa, -- sinä erehdyt, jos
luulet, että minä olen sellainen raukka kuin luulet.
-- Näytä sitten, mihin kelpaat! Anna tänne papinkirjasi, niin saat
kymmenen markkaa. -- Kalle Pihl vei kätensä povitaskuun.
-- Mutta jos joku saa sen tietää?
-- Kuka piru sitä saisi tietää, jos sinä pidät suusi kiinni.
-- Minä pidän, minä!
-- Minä otan syyn päälleni. Sinähän voit sanoa, että olet kadottanut
kirjasi, jos kireälle tulisit. Ja huomenna kirjoitetaan sinulle uusi
kirja Kauhavalta.
-- No, olkoon menneeksi!
-- Mutta sitä ennen täytyy sinun luvata, että lähdet kapteenin työstä
jo huomenna ja menet rautatielle.
-- Minkätähden?
-- Sen tähden vain, ettei se sovi muuten.
Lehtimaa aprikoi.
-- Aatteles, että ansaitset kymmenen markkaa puhdasta rahaa!
Uusi ryyppy vaikutti lopulliseen päätökseen.
-- No, olkoon menneeksi! Eihän minulla ole tässäkään talossa enää
mitään tehtävää!
-- Tuohon käteen! sanoi Kalle Pihl.
He löivät kättä ja siinä vaihdettiin kirkon kuvalla koristettu paperi
kolmeen kolmenmarkan seteliin ja yhteen hopeamarkkaan.
Sitten tyhjensivät he viinapullon kaupan vahvikkeeksi.
Mutta kun he vähän hoiperrellen lähenivät pihaa, sanoi Kalle Pihl:
-- Ja jos nyt et pidä suutasi kiinni, niin saat västinkiä itsekin.