Vaikkakin molempien hovien väliä maantietä myöten oli liki kolme
peninkulmaa, sattuivat niiden rajat kuitenkin yhteen eräässä paikassa,
joka oli vain puoli peninkulmaa Kotkaisista. Tänne oli kapteeni Thoreld
jotenkin suurilla kustannuksilla raivauttanut uudistorpan paikan. Se
oli kauniilla etelänpuoleisella mäkirinteellä, ja viljeltävää maata oli
runsaasti. Mäen alla oli puro, joka juuri tällä kohden muuttui pieneksi
koskeksi, ja toisella puolen puron kulki suuri maantie, jonka vuoksi
torpan arvo tulevaisuudessa hyvän aseman vuoksi tulisi kohoamaan.
Eräs Herrasaaren parhaista rengeistä oli saanut torpan paikan itselleen
lupaan ja liki vuoden ajan perannut siinä sijaa vastaiselle kodilleen.
Mutta kevättalvella tapasi hän kylällä rautatietyömiehen, joka oli
seppä. Se oli renginkin oikea ammatti, johon hänellä oli eniten halua.
Hänen kätevyytensä oli niin suuri, että rautatietyömies nähtyään hänen
takeitaan ilman muuta oli luvannut hankkia hänelle paikan valtion
töissä, joissa olisi ainaista ansiota vastaisuudenkin varalle.
Hämäläinen epäili tietysti, epäili kauan ja perin pohjin. Mutta hyvät
ehdot houkuttelivat, ja eräänä päivänä hän tuli kapteeni Thoreldin
puheille hattu kädessään ja hämillään.
Mikä oli hätänä?
Niin, nähkääs, hän oli nyt sitä tarpeeksi tuuminut. Siellä olisi paikka
tarjolla rautatientyössä ja kapteenille sanoo hän suuret kiitoksensa,
ja että saisi katsoa toista miestä torpparikseen. Helppohan olisi
saadakin, kun oli raskain työ tehty torpan maalla.
Kapteeni lupasi suuria helpotuksia, jos mies pysyisi paikoillaan, mutta
kun hämäläinen kerran on saanut jotakin päähänsä, ei sitä saa siitä
lähtemään itse paholainenkaan.
Sitä paitsi piilee seikkailunhalu takkuisimmankin mäkitupalaisen
rinnassa, ja rautatie tuhansine työmiehineen lekkui hänen mielessään
ihmeellisenä, ihanana kuvajaisena. Mutta eniten viehättivät häntä varma
toivo hyvistä raha-ansioista, herrasvaatteet ja talonpoikain kateus.
Kapteeni Thoreld houkutteli vähän aikaa, osoitti hänelle, kuinka
epävarmoja ovat tällaiset ansiot, joissa on satoja kilpailijoita, ja
kuinka turvallista sen sijaan on asua omalla konnullaan.
Hämäläinen myönsi, että niinhän se on kuin kapteeni sanoo, myönsi
kaikki, vieläpä senkin, että hän käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti ja
tyhmästi -- mutta pysyi päätöksessään.
Silloin kohautti kapteeni olkapäitään, antoi hänelle hyvän todistuksen
ja laski miehen menemään.
Kun vuodentulon toiveet olivat huonot, ei kapteeni ollut vielä saanut
ketään, joka olisi ottanut uudismökin haltuunsa, sillä sen pellot
olivat ojittamattomat ja takalistolla oli suuri hallainen suo. Oli hän
myöntänyt helpotuksia toinen toistaan suurempia, mutta kuitenkin olivat
halulliset raapineet korvantauksiaan ja olleet itsepäisiä alentamaan
vaatimuksiaan.
Uudispaikalla, jota kosken mukaan kutsuttiin Uramoksi, teki ruis jo
tähkää, mutta valkeaksi piiluttu tupa oli tyhjä, ei savua noussut
piipusta illalla eikä kuulunut lehmäkarjan kelloja tarhatiellä. Ei
hirnunut hevonen haassa, ja siinä oli uudistalo somana ja sirona, mutta
kuolleena ja tyhjänä, niin kuin uhkaavien kovien aikojen varoittava
aave.
Samana iltana kun kapteeni Thoreld selkähevosella oli saattanut
vieraitaan puoli peninkulmaa kotiin päin, oli hänet kotiin tultua
vallannut uusi ajatus, jonka avulla saataisiin sekä mökki asutuksi että
syrjäänsysätyksi eräs loukkauskivi, jonka hän jo kauan oli aikonut
toimittaa pois tulevaisuudenidyllinsä tieltä. Tänään oli tuo unelma
näyttänyt vielä todellisemmalta ja mahdollisemmalta. Se siinti kuin
kesäisen autereen takaa, mutta loukkauskivi oli tiellä uhkaavana ja
rumana.
Ja silloin selvisivät hänen tuumansa. Jo heti seuraavana aamuna
kutsutti hän luokseen apulaismeijerikön, sulki lujasti oven jälkeensä,
ja kun tyttö puolen tunnin kuluttua palasi takaisin, oli hänellä
päästökirja taskussaan ja sen lisäksi neljä viisi hyvin suurta seteliä,
jotka hän oli saanut Herrasaaren kapteenilta myötäjäisikseen ja joita
ei ollut kielletty näyttämästä niille nuorille miehille, jotka olisivat
niistä huvitetut. Ne olisivat tietysti vanhoja säästöjä ja lahjarahoja,
jotka hän oli saanut veljeltään, joka oli maakauppiaana Savossa. Sitä
paitsi saisi hänen miehensä uudistorpan paremmilla ehdoilla kuin kukaan
muu. Ja tuosta torpasta voisi vielä aikaa voittaen tulla hyväkin talo.
Mutta kaiken piti olla valmiina syksyyn mennessä, sen oli kapteeni
välttämättä vaatinut. Sillä onhan Anna Mellilä tyttö, joka voi saada
itselleen miehen vaikka paikalla. Niin nuori ja kaunis ihminen, ei
tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa, vaikkei olisikaan
sellaiset myötäjäiset mukana.
Anna Mellilä kulki pihan yli hyvillään ja häpeissään, ja samalla
ahdisti häntä kuin joku epämääräinen painajainen. Mutta kun hän kulki
ampumalinjan poikki, kohotti hän pystyyn kauniin päänsä ja kantoi
valkeaa päähinettään niinkuin voittoseppelettä. Ei hän nyt heittänyt
silmäystäkään kapteenin ikkunaan, mutta puristi taskussaan ratisevia
papereita, jotka tulisivat tasoittamaan hänen tiensä ja hankkimaan
hänelle miehen ja kodin. Mutta sen hän oli jo päättänyt, ettei miestä
otettaisikaan Herrasaaren kartanosta, sillä tämän puolen pojista
oli hän saanut tarpeekseen -- ja tarpeekseen heidän tyhmistä
viittauksistaan! Ei, sen saisivat he nähdä, että hän menee kaikkien
heidän nenänsä ohi ja valitsee miehen muualta! Ja sitten he saisivat
katua kun kuulisivat, mitä olivat menettäneet ja mitä se poika oli
saanut vaimon perinnöksi, joka oli hänet ottanut. Mutta juoruista ja
ilkeistä puheista ei hän sitten enää vähääkään välittäisi.
Hän kulki syvissä mietteissä, kun rattaat ajoivat kolisten kartanolle.
Niissä seisoi pitkä mies, housunlahkeet pistettyinä kiiltäviin,
sahviaanilla koristettuihin saapasvarsiin. Toinen käsi oli puuskassa
niinkuin kapteenillakin silloin kun tämä käveli työalojaan
tarkastamassa, toisella piteli hän ohjaksia. Rattailla oli vaatenyytty
ja hampaissa pitkävartinen piippu, jonka messinkihelat roikkuivat aina
alas rinnalle. Hänkin kulki ampumalinjan ohi välittämättä vähääkään
terävistä silmistä tuolla sisällä, mutta se oli kai vain siksi, että
hän oli vasta tullut tänne. Hän katsahti kaunista tyttöä yli olkansa
talonpoikaiskeikarin tavalla.
-- Onkos Herrasaaren kapteeni kotona? huusi hän huolettomasti pidättäen
toisella kädellään hevosta ja toinen yhä puuskassa.
-- So, so -- riittäisi tuo vähän vähempikin. Et kai aio herran
kamariinkaan ajaa! alkoi Anna Mellilä puhua. Hän ei ollut nyt sillä
tuulella, että antaisi joka maankulkijan kopeilla edessään.
-- Vai niin, vai tällä tavalla tässä talossa vieraita vastaanotetaan?
vastasi vieras ja otti piipun hampaistaan asentoaan kuitenkaan muuten
muuttamatta.
-- Metsä vastaa niinkuin metsään huutaa.
-- Sinä näyt olevan niitä ihmisiä, joilta ei saa siivoa sanaa suusta.
Anna Mellilä nakkasi huivinsa niskaan, katsoi terävästi miestä silmiin
ja pani hänkin kätensä puuskaan.
-- Mikä mies sinä olet, joka ajat pihaan kopeasti kuin kruununmies ja
kysyt kapteenia kuin vertaistasi?
-- Minä olen Kalle Pihl, vastasi toinen lyhyesti, astui alas rattailta,
talutti hevosensa tallin seinään ja alkoi sitoa sitä siihen kiinni.
Eikä hän sen koommin enää välittänyt vähääkään tytöstä. Mutta tyttöä
taas suututti, että tuollainen tummaverinen maankulkija, joka saattoi
olla vaikka oikea mustalainenkin, kohteli häntä tuolla lailla. Ja
sitten hän oli myöskin utelias tietämään, mitä tuolla suurisuisella
miehellä oikeastaan oli täällä tekemistä. Hän oli olevinaan niin kuin
hänellä olisi ollut asiaa tallin ohi ja virkkoi mennessään miehelle:
-- Jos menet kapteenin puheille, niin on parasta, että pistät piippusi
taskuun ja nielet suuret sanasi, jos et tahdo tulla ulos heitetyksi!
-- Minä ja kapteeni olemme kyllä ennenkin olleet puheissa, vastasi
pohjalainen varmasti ja päätään kääntämättä sitoessaan Ruskon
marhamintaa renkaaseen.
Anna Mellilä seisoi hetken aikaa epäröivänä ja suutuksissaan eikä
voinut mennä tiehensäkään. Pohjalainen oli nyt sitonut kiinni hevosensa
ja lähti piippu hampaissa menemään päärakennusta kohden, mutta röyhkeä
ryhti oli jo koko lailla pehmentynyt. Kun hän kulki Anna Mellilän
ohitse, katsahti hän häneen naurahtaen, otti piipun hampaistaan ja
osoitti sen pitkällä varrella porstuan rappuja.
-- Tuollako se asuu?
Anna Mellilä ei osannut muuta kuin nyökäyttää myöntävästi päätään. Tuon
miehen kanssa ei ollut niinkään helppo tulla toimeen. Ja tutkivalla
katseella koetti hän punnita hänen arvoaan. Tarkastus päättyi
pohjalaisen eduksi, sillä sellaista varmuutta ei hän ollut koskaan
huomannut palvelukseen pyrkijöissä. Se oli luultavasti sittenkin
talollinen, joka tuli kapteenin luo tukkiasioissa, tai voi se myöskin
olla metsän ostaja, jolla oli tuhansia markkoja povitaskussa. Ei se
olisi ehkä niinkään halveksittava, ja hän ehti jo merkitä, ettei sillä
ollut sormustakaan vasemman käden nimettömässä sormessa. Hän muutti
yhtäkkiä äänensä ja huusi jälkeen, että kapteeni oli työhuoneessaan,
ensimmäinen ovi oikealla.
Tuo neuvo oli tarpeeton, sillä samassa huomasi pohjalainen terävät
silmät, jotka tarkastivat häntä ikkunan takaa, ja hän vei
vaistomaisesti käden hattuunsa, mutta se liike ei kuitenkaan
vaikuttanut niin, että silmät tuolla sisällä olisivat vähääkään
rävähtäneet.
Pohjalaisen varmuus alkoi vähän laimeta, vaikka hän veikin kätensä
povitaskuun ja tunsi siellä nahkakukkaronsa, jossa oli kolmekymmentä
markkaa seteleinä ja muutamia hopearahoja lisäksi. Tuon omaisuutensa
oli hän ansainnut osaksi lumppukuormallaan, osaksi saanut ne
kaksiviikkoisesta työstään Kotkaisissa, jossa kiirein työaika nyt oli
ohi ja josta hänet oli irtisanottu eilen. Onnellisen sattuman kautta
oli hän tullut välttäneeksi monet salakapakat lähellä uutta rautatien
rakennusta, ja sen tähden oli hänen itseluottamuksensa rajaton, kun hän
tänään koskematon pääoma taskussaan tuli uutta työnansiota hakemaan.
Ennen hän tarjoutuisi Herrasaaren hienon kapteenin palvelukseen kuin
rupeaisi vedättämään hiekkaa rautatien rakennukselle, sillä hän oli
oppinut huomaamaan, että hänen reippautensa vaikutti enemmän
paikkakunnan rahvaaseen kuin sellaisiin seikkailijoihin kuin rautatien
työmiehet. Vaikka ansaitsisikin muutamia pennejä vähemmän päivässä,
niin olisi sentään suoranaista voittoa siitä, että pysyisi erillään
viinasta, joka tulvaili puolen peninkulman alalla kahden puolen linjaa.
Kapteeni oli koko ajan seurannut kohtausta, joka tapahtui hänen
silmäinsä edessä, vaikkeivät molemmat päähenkilöt sitä ollenkaan olleet
huomanneet. Se oli jotain hyvin harvinaista.
Hän seurasi puoleksi hymyillen meijerikön ylenkatsetta ja voi lukea
liikkeistä hänen salaisimmatkin ajatuksensa. Ja kun pohjalainen pääsi
taistelussa voittajaksi, oli kapteeni siitä hiukan iloissaan, sillä hän
oli heti ensi kerran miehen nähtyään mieltynyt hänen miehekkääseen
suoruuteensa -- siinä oli jotain kunnollista, sotilaallista tuossa
miehessä. Ja hän päätti asettaa hänet koetukselle, kun hän tulisi tänne
hänen puheilleen. Ehkä tämä oli se mies, jota hän tarvitsi!
Kohta kuuluikin kahden karkean kengän koputusta ovensuumatolla ja
pohjalainen astui sisään niin toisennäköisenä kuin äsken ulkona
kartanolla, että kapteenin suupielet vetäytyivät hienoon hymyyn.
Pohjalainen huomasi sen ja tuli vähän hämilleen. Hän arvasi heti, että
kapteeni oli nähnyt hänen tulonsa, ja tuli yhä epävarmemmaksi. Mutta
kun kapteeni sanoi ensimmäisen sanansa, rauhoittui hän taas. Sehän oli
ystävällinen, vaikka hiukan tuntuikin naurua pidättelevän, mikä vähän
loukkasi Kalle Pihliä.
-- No -- sehän ole se pohjalainen, kun kuljetti lumppuja
paperiruukkiin, sanoi kapteeni.
-- Se on, minä olen Kalle Pihl.
-- Ja mite sine tahto?
-- Mitäpähän sitä muuta kuin työnansiota... Hevospäivätöitä.
-- Jassoo. Joko loppu herrassöötinkin tykönä?
-- Jo siellä loppui.
-- No, no, -- saaraan katso tykö; -- ehkä aina löyty yhtä ja toista
riskille miehelle.
Nyt ojensihe jo pohjalainen ja hiveli leukaansa. Silloin lopetti
kapteeni yhtäkkiä kysymyksensä, katsahti huolettomasti kattoon ja
virkkoi:
-- Oleko sine nainut?
Jos kapteeni olisi katsonut miestä kasvoihin, olisi hänessä heti
syntynyt epäilyksiä, mutta hän katsoi ulos ikkunasta, kun ei itsekään
tuntunut oikein varmalta tätä kysymystä tehdessään. Se sattui kuin isku
läpi pohjalaisen ruumiin. Mitä mahtoi kapteeni tuolla tarkoittaa? Hän
ei varmaankaan tahtonut nainutta miestä palvelukseensa, se oli selvää.
Pohjalainen kakistelihe, mietti hetkisen ja vastasi kieltävästi,
ymmärtämättä oikein itsekään, että hän valehteli. Nuorella
naimattomalla miehellä on aina paremmat toiveet, ja tuon pikku valheen
vaimo kyllä antaisi anteeksi -- kun saisi puolet miehensä tuloista.
-- Jassoo, sanoi kapteeni vielä huolettomammin. No, ymmertekö sine
maanviljelyksen peelle?
-- Ymmärtänenhän tuota toki, kun on ollut oma torppa Pohjanmaalla neljä
vuotta.
-- Ja kuitengin naimaton mies?
Pohjalainen hätkähti. Joko hän joutuisi kiinni heti paikalla?
-- Eihän se torppa useinkaan kykene useampia elättämään.
-- Se riippu siittä, mimmottinen on torppa. Teelle Hemeenmaassa meille
ole kaikki torpparit nainut miehii. Ei key huusholli hyve ilman emente.
-- Kyllähän se niinkin on.
-- Mine en otta naimattomia miehii minun torppariks.
Kuuliko hän oikein? Aikoiko kapteeni antaa hänelle, työn haussa
kulkevalle vieraalle, oman torpan näin kaukana kotipuolesta? Hän
vastasi varovasti:
-- No, ainahan tuon akan saanee hankituksi...
Kapteeni katsoi häntä silmiin ja hymyili merkitsevästi. Talonpoika
vainusi heti paikalla, että tässä oli jotain takana. Ja hänkin veti
suunsa viekkaaseen hymyyn.
Silloin katkaisi kapteeni keskustelun:
-- Mine anta sinulle työte, saat menne tukkia uittamaan. Pane sinun
hevonen talon työhön. Ja jos sinun paperisi on oorningiss, niin saaraan
sitte katso. Mene nyt inspehtorin tykö ja sano, ette minä otti sinu
työhön ja että hen laske sinun hevonen meittin laitumelle. Hyvesti!
Pohjalainen meni hyvin kummissaan ulos. Eihän hän ollut moista onnen
potkausta osannut aavistaakaan! Hänen pitkä vartalonsa oikesi suoraksi,
kun hän lähti hakemaan pehtoria käsiinsä. Mennessään katsahti hän
kyökin rappusille päin, ja siellä seisoi Anna Mellilä, häneen
katsomatta. Olisiko tuo...? Ei suinkaan, mutta pitkän pohjalaisen pää
pölähti niin täyteen kaikenlaisia ajatuksia, että hän lyyhistyi kokoon
taas ja näytti vanhalta ukolta ajaessaan rattaansa kärryliiteriin.