Kapteeni Thoreld oli tänä vuonna odotellessaan sitä kesää, joka ei
koskaan tullut, tiheään vieraillut Kotkaisissa von Blumen herrasväen
luona, jotka olivat hänen lähimmät naapurinsa, vaikka talojen väliä
olikin kolme peninkulmaa. Ei hän oikein itsekään tiennyt, miksi hän
niin hyvin viihtyi tuon hiljaisen varatuomarin ja hänen rouvansa
seurassa, mutta muut sen kyllä olivat tietävinään. Sanottiin, että
hänen käyntinsä tarkoittivat Louise-neitiä mutta että tuon pinttyneen
vanhanpojan ja seuraveikon toiveet eivät olleet niinkään hyvät, sillä
tuollaisen maailmanmatin oli vähän niin ja näin solmia uusia
rakkaussuhteita, kun oli ollut sellaiset jutut kaartissa ollessa. Mutta
muuten olisi liitto kyllä ollut sopiva, vaikkakin ikäero oli jotenkin
suuri.
Jos kapteeni Thoreld olisi kuullut kielikellojen näin keskustelevan,
olisivat Blumelaiset luultavasti piankin kadottaneet yhden
miellyttävimmistä ystävistään, sillä vaikka hän näyttikin elämään
tottuneelta ja välinpitämättömältä, sitä ei hän kuitenkaan olisi
kärsinyt, että syrjäiset sekautuivat hänen asioihinsa. Hän ei olisi
edes itselleen myöntänyt, että hän taaskin sairasti lapsellisuuden
tautia; se sellainen kuului menneeseen aikaan ja menneen ajan iloihin
ja suruihin. Hänen elämänsä oli muodostunut aivan tavalliseksi
varakkaan vanhanpojan elämäksi -- eikähän se muuten sekään ollut
hulluimpia. Hän ei huolinut ruveta aprikoimaan, miksi hän teki työtä,
miksi hän laitteli Herrasaartaan ja miksi hänen tuumansa ulottuivat
pitkälle tulevaisuuteen. Hän tunsi tarvetta toimintaan, ehkä myöskin
kaipasi tyydytystä kunnianhimolleen. Sillä sen hän kyllä huomasi,
että hänen vaikutuksensa kasvoi vuosi vuodelta ei ainoastaan
ammattikysymyksissä ja kunnallisissa asioissa, vaan myöskin yleisissä
ja lopulta hallitusta koskevissakin. Kaikki hänen vanhat ystävänsä
kaartissa olivat aikoja sitten sopineet hänen kanssaan, väärinkäsitys
oli selvitetty, ja monet yhteiset metsästyspäivälliset syöty
Herrasaaren kartanossa.
Mutta syvällä hänen sydämensä pohjalla eli vielä vanha paimenidylli
milloin epämääräisenä kaipauksena, milloin mahdollisesti kerran
todellisuudessa kuuluvana loppusointuna elämälle, joka oli vietetty
wagnerimaisissa epäsoinnuissa. Ei hän sitä koskaan tarkemmin ajatellut,
antautui ainoastaan sen viehkeän mielialan tuuditettavaksi, jonka
seurustelu von Blumen perheen kanssa hänessä synnytti. Ja hän
osoitti neiti Louiselle juuri niin suurta huomiota kuin sedän sopii
osoittaa nuorelle tytölle näyttämättä lapselliselta ja joutumatta
naurunalaiseksi. Mutta juuri tämän nuoren naisen kanssa seurustellessa
alkoi hänestä tuntua siltä kuin vanha aihe hänen aikoja sitten
menneestä elämästään olisi alkanut pyrkiä esille; se tuli uusina
sävelinä, sulavina, uinailevina ja rauhallisina, kaukaisena kaikuna
vanhasta sävelestä enemmän kuin uutena kasvavana sävelaaltona.
Näillä hänen ajatuksillaan ei ollut koskaan ollut varmaa muotoa ennen
kuin hän eräänä päivänä loppupuolella kesäkuuta näki vaunujen ja
useiden valkoisten päivänvarjojen kulkevan ampumalinjan poikki, ajavan
pihaan ja von Blumen herrasväen astuvan alas vaunuista. Tuo oli heidän
kauan aikaa sitten lupaamansa ja sovittu vastakäyntinsä, sillä tähän
saakka oli varatuomari vain yksin viettänyt muutamia vuorokausia
Herrasaaren naimattoman isännän talossa.
Kun hän nyt näki päivänvarjot vaunuissa, hypähti hän ylös
kirjoitustuoliltaan ja katsahti poikamaisella innolla peiliinsä. Oli,
hänen partansa oli ajeltu, kaulahuivi oli suorassa, kaulus puhdas ja
etuhampaan kultatäyte ei kiillellyt päivää vasten. Samassa kiiruhti hän
ulos ja ehti parahiksi ojentamaan kätensä neiti Louiselle, joka nousi
viimeisenä alas vaunuista. Toiset olivat jo maassa rappujen edessä,
johon oli ajettu hienoa puhdasta hiekkaa, ja ihmettelivät kukkalavoja
ikkunain alla.
Hän tervehti heitä kaikkia iloisesti ja ystävällisesti, mutta ei voinut
vapautua siitä tunteesta, että hän oli tehnyt jotain kuulumatonta
ojentaessaan ensiksi kätensä neiti Louiselle ja autettuaan häntä niin
kuin kaikkein arvokkainta vierasta alas vaunuista. Se saattoi hänet
ensin vähän hajamieliseksi, mutta hän tointui pian ja osoitti niin
rakastettavaa kohteliaisuutta, että rouva von Blume hymyillen pyysi,
ettei hän pilaisi heitä jo heti alussa. Mutta kapteeni Thoreld tuli
vain kahta kohteliaammaksi, ja kyllä hänellä hyvät lahjat siihen
olikin, kun hän vain kerran pani kaikki taitonsa liikkeelle.
Useimmat vanhatpojat olisivatkin hänen sijassaan tunteneet itsensä
tyytyväisiksi. Kun yksinäisellä miehellä on täydessä kunnossa oleva oma
komea koti, kun hän tietää, että se kaikki on hedelmää hänen omasta
työstään, kun hän näyttelee sitä perheenäidille, joka kykenee
arvostelemaan jokaista yksityiskohtaa, ja kun hän paitsi tämän
hyväksyviä katseita näkee lapsellisten ja suurten silmien ihmetellen
katselevan kaikkia hienostuneen maailman mukavuuksia, niin ei voi juuri
sanoa kehumiseksi, jos mies silloin tulee hyvälle tuulelle.
-- Tätähän pitää oikein tutkimalla tutkia, vakuutteli rouva von Blume
mutta ei näyttänyt kuitenkaan olevan niin innoissaan kuin kapteeni
olisi toivonut. Varatuomari käyskenteli huoneesta huoneeseen, hymyili
itsekseen ja sanoi vain:
-- Vahinko vain, että tämä kaikki täytyy kätkeä maaseudulle.
-- Mutta minullahan käy vieraita silloin tällöin, huomautti kapteeni.
-- Jos he eivät voi arvostella teidän mukavuuksianne paremmin kuin me,
niin ei teillä ole suurta iloa vieraistanne, virkkoi rouva von Blume
vähän kylmästi.
Kapteeni Thoreldista tuntui vähän pahalta, niin kuin olisi rouva
sanonut sen kateudesta, mutta kun hän katsahti noita rauhallisia ja
hienoja kasvoja, ymmärsi hän epäluulonsa mahdottomaksi ja lisäsi
leikillisesti:
-- Niin, onhan minulla sitten tämä mukavuus ainakin omaa itseäni
varten. Minä viihdyn täällä mainiosti omasta puolestani.
-- Omasta puolestanne, niin! sanoi rouva von Blume hajamielisesti.
-- Niin -- herra Jumala -- sellainen vanhapoika kuin minä tulee lopulta
itsekkääksi, puolustihe kapteeni huolettomasti.
-- Ehken, sanoi rouva von Blume ja katsoi alas.
-- Niin, mitäs muutakaan -- kapteeni Thoreld vähän kiivastui -- mitäs
muutakaan tahtoisitte, että mies sellainen kuin minä tekisi varoillaan,
ellei käyttäisi niitä taipumustensa ja mielensä mukaisesti?
-- Minä en suinkaan tahdo antaa teille neuvoja, sanoi rouva von Blume,
mutta minun, joka olen kasvanut toisissa oloissa, on vaikea mukautua
tällaiseen komeuteen.
Kapteeni Thoreld tunsi tulevansa vähän kärsimättömäksi. Eihän ollut
oikein hienoa, että rouva von Blume puheli hänelle tällä tavalla, mutta
toisekseen hän antoi suurta arvoa hänen suoruudelleen, joka oli paljon
parempaa kuin naisten tavallinen hymyilevä ihmettely. Ja hän kysyi
avomielisesti:
-- Sanokaa, rouva von Blume, mitä te tekisitte minun sijassani?
Rouva katsahti kysyjää silmiin ottaakseen selkoa siitä, oliko kysymys
ivallisella mielellä tehty. Mutta kun hän kohtasi hyvän ja ystävällisen
katseen ja kun hän sitä paitsi oli tottunut pitämään kapteenia melkein
ystävänään, sanoi hän:
-- Minä -- niin, mutta te ette saa suuttua, jos minä suorasti vastaan
suoraan kysymykseen! -- minä tekisin enemmän hyvää rahoillani.
Kapteeni loi häneen nopean, surullisen katseen, hymyili vähän
katkerasti ja sanoi tarjotessaan vieraille paikan suuren viuhkapalmun
alla ulkona lasiverannalla:
-- Tekisin hyvää! -- Hm! -- Se ei ole niinkään helppoa kuin luulisi!
Minä en ehdi ajatella mitään muuta kuin asioitani. Ja hyvän tekemiseen
vaaditaan sekä aikaa että ajatuksia, jos näet tahtoo tehdä hyvää toden
teolla.
-- Se on oikein, sanoi varatuomari, varsinkin kun liikkuva mies jo
toimintansa kautta hyödyttää yhteiskuntaa.
Rouva von Blume hymyili:
-- Niin, minä melkein luulen, ettei mies voi tehdä hyvää niin kuin
nainen ajattelee, että sitä olisi tehtävä. Hänellä ei ole sitä silmää
eikä sydäntäkään, joka tähän vaadittaisiin.
-- Kunnon mies tekee hyvää tietämättään, sanoi varatuomari.
-- Sehän se on ainoa lohdutus, huokasi kapteeni vähän tyytymättömänä ja
katsahti ovelle päin, eikö palvelija sieltä jo toisi kahvia. -- Ei,
elämä on meille käytännön miehille useinkin koneisto, johon joutuu
nuoruudessaan ja josta vanhana tulee ulos murrettuna, uupuneena ja
mihinkään kelpaamattomana, sitten kun on kuluttanut kaikki voimansa ja
suuren osan toiveitaan. Ja saahan sitä olla tyytyväinen, jos tuo
koneisto, samalla kun se meidät heittää hylkytavarana ulos, toisaalla
kiertää esille kelvollista kangasta, jossa pohjana ovat parhaat
ponnistuksemme ja kutimena oma elämänlankamme.
-- Se on surullista, sanoi rouva von Blume totisesti.
-- Se on tavallista maailman menoa, lisäsi kapteeni Thoreld.
Kesäkuun aurinko paistoi sisään verannan avonaisesta ikkunasta, lämmin
leyhäys, jossa oli niityn ja järven tuoksua, liikutteli viuhkapalmun
suuria oksia, kapteeni Thoreld oli tullut pahalle tuulelle ja rouva von
Blume katseli haaveksien, mutta päättäväinen ilme kasvoillaan ulos
puutarhaan, jossa sireenit kukkivat. Neiti Louise selaili albumeja eikä
näkynyt vähääkään välittävän elämänkoneistoista.
Syntyi hetken äänettömyys: kuului kuinka mehiläinen surisi oleanderin
kukan ympärillä ja palvelijat helistelivät hopealusikoita ruokasalin
takaisessa huoneessa.
-- Minä harvoin rupean miettimään tämän maailman menoa -- ja siinä minä
teen oikein, sillä minun filosofiani on ristiriidassa ympäristöni
kanssa. Se ei sovi täällä verannalla päivänpaisteessa kukkasten ja
mehiläisten keskessä. Eikä se näy tekevän minun harvinaisia
vieraitanikaan sen iloisemmiksi.
-- Ei, minusta on ikävää, että semmoinen mies kuin te, jolla on niin
suuri vaikutusala, joutuu niin hyödyttömiä asioita ajattelemaan, sanoi
rouva von Blume melkein sydämellisesti. Ajatelkaa, kuinka paljon te
voisitte auttaa köyhiä, jos vain luulisitte sen hyödyttävän.
-- Hm -- minä autan heitä tietämättäni, niin kuin Blume sanoo. Olen
nytkin, kiireimpänä työaikana ... no niin, mitäpä me hänestä pitemmälti
puhelemme? Olen liiaksi järkimies voidakseni tehdä hyvää niin kuin te
tahtoisitte, rouva von Blume. Minua ei tyydytä heittää almuja mereen
kuivatakseni sitä aikaa voittaen, mutta sen teette te, rouva von Blume!
_Chacun a son qoût_, niin kuin ranskalainen sanoo. Ja minä iloitsen,
että meillä kuitenkin muissa asioissa on samat taipumukset.
Ovet avautuivat ja puuhaavin askelin tuli palvelija valkeissa
hansikkaissa ja tarjosi kahvia vieraille. Kahvin juotuaan polttivat
herrat sikarin ja tehtiin kävelyretki puutarhaan. Mutta äskeisestä
keskustelusta oli kuitenkin jäänyt mieliin jonkunlaista painostusta. Se
oli koskettanut elämän suuria kysymyksiä, ja kun seuraelämässä satutaan
niihin tulemaan, niin huomataan usein, että hyvä seurustelutapa on vain
tarpeellinen, sileä ja kaunis peite, joka kattaa mitä erilaisimmat
mielipiteet. Hienotuntoisten ihmisten kesken ovat mielipiteet
epämukavia ja hävittävät helposti sen, mitä viehättämishalu on
rakentanut.
Rouva von Blume, joka oli hyvin miellyttävä seuraihminen, oli
varomattomasti antanut hyvän tahtonsa ja ihmisrakkautensa saattaa
itsensä lausumaan niitä mietteitä, jotka ehdottomasti tunkivat hänen
mieleensä, kun hän näki kaiken tuon komeuden Herrasaaren hovissa. Hän
oli tottunut puhumaan suoraan ja kursailematta kapteeni Thoreldin
kanssa tämän käydessä Kotkaisissa eikä ollut ajatellut, minkä
vaikutuksen hänen suorapuheisuutensa nyt tekisi. Puhelu, joka oli
alkanut niin yksinkertaisesti ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa
molemmilta puolin, oli yhtäkkiä muuttunut itsepuolustukseksi kapteenin
puolelta. Rouva oli mielestään ollut epähieno ja tungetteleva täällä
isännän omassa kodissa ja hän kadotti kokonaan tavallisen, iloisen
hyväntuulensa ja tuntui mielestään epäonnistuneelta.
Kapteeni Thoreld taas oli hiukan pettynyt toiveissaan. Hän oli
odottanut heidän vierailuaan kenties vähän liiankin kiihkeästi
ikäisekseen, ja siitä oli tullutkin kosto miltei ihan heti paikalla.
Hän kuljetteli vieraitaan puutarhassa, mutta ei tuntenut enää samaa
iloista tyytyväisyyttä Herrasaarestaan kuin äsken. Hänen kauniit ja
komeat laitoksensa eivät olleetkaan miellyttäneet rouva von Blumea,
vaan päin vastoin tympäisivät, ja hän piti varmana, että äidin
ajatukset olivat tyttärenkin. Sillä tämäkin käyskenteli täällä niin
kuin harmaa varpunen kullatussa häkissä -- hän ei kuulunut tänne
laisinkaan. Blumelaiset oli nähtävä kotonaan heidän omassa somassa ja
yksinkertaisessa ympäristössään. Siellä hän sai aina esille vanhan
paimensinfoniansa, täällä se särkyi. Hän oli melkein suuttunut
kauniiseen Herrasaareensa ja hän voi ymmärtää, kuinka loisto ja komeus
loukkaa tuota puritaanista totisuutta, jonka ankaria periaatteita
hänkin tavallaan kunnioitti.
Mutta oli miten oli -- hänen täytyy hajottaa pois pilvet, ja hän
turvautui tuohon tehtyyn iloisuuteen, jonka aina täytyy kuulua hyvin
kasvatetun miehen sivistykseen.
Sen sijaan että olisi mennyt näyttämään heille kasvitarhaansa, joka oli
hänen ylpeytensä, vei hän heidät puoleksi ruohoittunutta käytävää
myöten vanhaan huvimajaan, joka oli rakennettu kallion kielekkeelle
järven rannalle. Täällä kukki jo orvokki puolukanvarsikossa, hongat
humisivat yksitoikkoisesti ja Herrasaari kaikkine hienouksineen oli
puutarhan peitossa. Kapteenin onnistuikin saada mielet yhtä iloisiksi
kuin ne olivat Kotkaisissakin, hän pani kaikki voimansa liikkeelle,
että äskeiset ikävät puheet unhottuisivat, ja hän sai neiti Louisenkin
ottamaan osaa puheluun pienellä, hauraalla tytönäänellään, joka
helposti muuttui kimeäksi, kun hän innostui.
He poimivat orvokkeja rantaäyräältä, nakkelivat voileipiä ja olivat
luonnollisia. Varatuomari ja kapteeni keskustelivat vuodentulon
toiveista, puhuivat siitä, kuinka välttämätöntä olisi, että hallitus
ryhtyisi asiaan, jos hätä tulisi, ja päättivät sitä varten lähettää
senaattiin kirjelmän, jonka alle olisi hankittava paikkakunnan
maanviljelijäin nimiä. Tämä ihmisystävällinen päätös haihdutti loput
rouva von Blumen pahasta tuulesta. Hän oli iloinen siitä, että näin
ilman laseja ja karahviineja voitiin iloita luonnon helmassa
Herrasaaressakin ja oli jo kadottanut kaiken vastustelemishalunsa.
Kun päivällisaika läheni, käveli kapteeni kotiin rouvan käsi toisessa
ja tyttären käsi toisessa kainalossaan, ja kaikki olivat he tyytyväisiä
ja iloisia. Mutta ponnistukset tämän mielentilan saavuttamiseksi eivät
olleet antaneet kapteenille ollenkaan aikaa itse nauttia rauhallisesta,
tyynestä maalaiselämästä, joka olisi ollut hänen suurin ilonsa. Mutta
nyt aikoi hän sitä enemmän antautua siihen päivällistä syötäessä, ja
hän kiiruhti pihaan vähän ennen vieraitaan muuttaakseen ruokalistaa
vähän yksinkertaisemmaksi ja ennen kaikkea katsoakseen, ettei mitään
kalliita viinejä asetettaisi esille, niin kuin hän ensin oli ajatellut.
Ruokapöytä oli katettu suureen hämärään ruokasaliin, jossa tuntui
puutarhan tuoksua ja jossa lemusi oleanderi ja myski. Kapteeni Thoreld
rakasti myskiä ja kasvatti verannalla muutamia pieniä keltaisia
kukkasia, jotka varsinkin iltaisin levittivät voimakasta tuoksuaan
ympärilleen ikäänkuin muistona jonkun pietarilaisen kaunottaren
kammiosta. Tuo mietitty hienostelu jäi vierailta huomaamatta -- eihän
hän voinut heidän tähtensä kääntää koko taloaan nurin -- ja päivällinen
alkoi jäähdytetyllä viilipytyllä, joka tuntui niin maalaiselta ja
yksinkertaiselta. Paistia syötäessä piti kapteeni Thoreld, punaviinillä
täytetty lasi kädessään, pienen puheen vierailleen, kiitti heitä ja
pyysi heitä antamaan anteeksi hänen vähän ylelliset nuorenmiehen
taipumuksensa ja lausui sen toivomuksen, että he tulisivat ne kokonaan
unohtamaan, kun toisen kerran tulisivat talossa käymään.
Tämän puheensa hän piti niin vaatimattomasti ja rakastettavasti, että
rouva von Blume ojensi lasinsa kilistääkseen ja pyysi äänettömällä
katseella anteeksi synnyttämäänsä väärinkäsitystä, kapteeni vastasi
suutelemalla häntä kädelle, mutta jälkiruoan jälkeen hän tarjosi
kätensä neiti Louiselle ja talutti hänet pianon ääreen saliin,
jossa kahvi juotaisiin. Sitten pyysi hän neitiä laulamaan jonkun
lauluistaan, kernaimmin jonkun "Sylvian lauluista", ja kun toinen heti
siihen suostui, niin sai kapteeni Thoreld viimeinkin esille
paimenidyllimielialansa, hymyili vienosti nojatuolissaan rouva von
Blumen vieressä ja löi tahtia kädellään laulun mukaan. Lämpimämmin kuin
koskaan ennen hyväili hän katseellaan valkeisiin pukeutunutta
laulajatarta, ja kun tämä laulaessaan sattui sen pari kertaa
huomaamaan, ihmetteli hän tuota ilmettä ja keveä puna peitti kauniisti
hänen poskensa ja levisi kauas alapuolelle hienohipiäistä kaulaa.
Kapteeni Thoreld ei ollut enää oikein tapaisensa koko päivänä. Hän oli
hajamielinen, mutta lempeä, niin lempeä, että ilkeät kielet olisivat
voineet kuiskata, että hän ehkä oli juonut liiaksi viiniä
päivällispöydässä.
Kun Kotkaisten herrasväki illemmalla nousi vaunuihinsa, antoi kapteeni
satuloida ratsunsa ja seurasi heitä puolen peninkulmaa kupeella ajaen.
Kotimatkalla kulki hevonen käyden. Kun hän palasi työhuoneeseensa,
nojasi hän päätään käteensä ja tuumi jotain. Hän tuumi kauan, ennen
kuin otti erään paperin laatikostaan ja kirjoitti siihen muutamia
sanoja.
Tuo paperi oli apulaismeijerikön, neitsyt Anna Mellilän, muuttokirja.