Kapteeni Thoreld oli koko pitkän nuoruutensa elänyt kaartin luutnantin
iloista elämää Helsingissä siitä pitäen kun hän yhdeksäntoista vuoden
vanhana oli hyvillä todistuksilla läpäissyt päästötutkintonsa
kadettikoulussa. Hän täytti heti kohta ihmeellisen hyvin ne tavalliset
vaatimukset, jotka siihen aikaan pääkaupungin hienoimmissa piireissä
asetettiin hyvin kasvatetulle nuorelle miehelle. Hän osasi taitavasti
kumartaa, helähyttää kannuksiaan yhteen ja hymyillä itsetietoisesti,
hän ihaili omia olkalappujaan ja taisi olla kiireestä kantapäähän
saakka kohtuullisen ylpeä. Hän ymmärsi välttävästi ranskan kieltä ja
esiintyi tarpeellisissa tilanteissa maljan esittäjänä ja
nimipäivärunoilijana.
Hänen onnistunut ulkomuotonsa, vanha nimensä ja nämä pienet
luonnonlahjansa tekivät hänestä pian suosikin tuossa vapaasukuisessa ja
korkeasti vapaasukuisessa sotilasseurassa, johon silloin tällöin
hyväntahtoisesti päästettiin joku raharuhtinaskin yhteiselämän
ulkonaista loistoa lisäämään. Hänen ajatuksensa, jotka eivät koskaan
olleet aivan korkealle lentäneet, tulivat yhtäkkiä yhtä vapaasukuisiksi
kuin hänen ympäristönsäkin ajatukset, ja tuo suomalainen
peukaloisylimystö voi pian kehaista sillä, että se oli saanut hänet
vangituksi hänen omaan luutnantinylpeyteensä. Se kantoi häntä
käsillään, se lellitteli hänet pilalle, ja hänen yhteytensä muun
vähemmän jalosukuisen maailman kanssa supistui joihinkuihin pienempiin
kahakoihin ylioppilasten kanssa kaupungin laitaravintoloissa, joissa
molemmin puolin osoitettiin ääretöntä ylenkatsetta toinen toiselleen,
sekä tanssiaiskeskusteluihin kaupungin keikailevien nukkien kanssa,
kuin myöskin sotamiesten komentamiseen. Sotatakki ei häntä koskaan
rasittanut, ja hän olikin pukeutunut siihen vain siksi, että se
katsottiin siihen aikaan kaikkein hienoimmaksi ja että hänen
tulevaisuudestaan huolehtiva äitinsä oli sen sillä tavalla määrännyt.
Vasta sitten, kun hän eräällä loma-ajalla oli viidenkolmatta vuoden
vanhana rakastunut aivan nuoreen papintyttäreen, joka oli
vaatimattomasta, mutta erittäin kunnioitettavasta perheestä, tunsi hän
olevansa vanki. Nuori kaartinluutnantti ei oikein sopeutunut
maalaispappilan vakaviin ja rehellisiin oloihin, jossa oltiin
suorasukaisia ja teeskentelemättömiä. Mutta romantiikka oli silloin
kukkeimmillaan, heidän rakkautensa tulisi luonteiden eroavaisuuksista
huolimatta kaikki vastukset voittamaan, nuoret rakastavaiset
haaveksivat kuutamossa ikuista onnea, ja kihlaus julkaistiin.
Nuori luutnantti kunnioitti sydämensä syvyydessä tuota vaatimatonta
papinperhettä, ihaili äärettömästi morsiantaan ja oli varma siitä, että
hän vastaisuudessa voisi istuttaa tuon tuoksuvan, kainon metsäkukkansa
kaartin kasarmin kaupunkilaisilmanalaan. Eikä rehellisessä
pappilassakaan oltu aivan vapaita maallisesta turhamaisuudesta, ja
sielläkin ihailtiin sitä, mikä oli hienoa ja sotilaallista. Nuoren
luutnantin pintapuolisten periaatteiden vastapainona olivat hänen hieno
käytöksensä ja olkapolettinsa. Se oli sitä suvaitsevaista
kristillisyyttä, joka antaa keisarille sen minkä keisarin on ja
Jumalalle sen mikä Jumalan on.
Kihlauksen jälkeisinä aikoina oli luutnantti Thoreldilla ankara
taistelu taisteltavana turhamaisuutensa kanssa. Hänen avioliittonsa
pakottaisi hänet luopumaan suuren maailman elämästä, jossa hän
kuitenkin tähän saakka oli kaikki laakerinsa niittänyt. Ei kukaan hänen
vapaasukuisista esimiehistään tai ystävistään toivottanut hänelle onnea
-- kihlauksesta ei oltu tietävinäänkään. Jos hänellä olisi ollut tukea
morsiamestaan, jos tämä olisi ollut hänen läheisyydessään, niin olisi
hän epäilemättä uhrannut paljon hänen tähtensä. Mutta tyttö oli kaukana
maalla ja oikean rakkauden uhraavaisuudella hän rukoili kirjeissään,
että toinen ei huolehtisi eikä olisi onneton -- "minä kyllä jaksan
odottaa".
Luutnanttia ei pidä kehottaa huolettomuuteen. Ja luutnantti Thoreld
taipui vihdoin hänen rukouksiinsa. Kihlaus vanheni vuoden, vanheni
kaksi, jopa kolmekin -- ja neljäntenä rikkoi sen sulhanen syitään
selittämättä. Sammunut rakkaus, sanottiin, ja se syy riitti siihen
aikaan.
Mutta paimenidylli ei haihtunut luutnantti Thoreldin mielestä. Hän oli
nähnyt rakkauden uhraavaisuutta silmästä silmään, ymmärtänyt sen ja
tullut siitä liikutetuksi eikä löytänytkään sitä enää toistamiseen.
Naimahaluiset naiset, joita hän tanssitteli, eivät saaneet hänen
tunteitaan väräjämään -- so. sellaisia tunteita, joita hän olisi voinut
tunteiksi kutsua. He eivät kenties enää olisi onneltaan paljoa
vaatineet, mutta hän vaati sitä enemmän. Hänellä oli omat kokemuksensa
ja hän oli merkillisen suljettu ja kylmä. Häntä alettiin pitää
ihanteellisena ja hänestä sanottiin, että hän oli uskollinen
nuoruutensa unelmille, niin kuin hänenlaisensa runollisen miehen
sopikin.
Ja poikamiehenä hän eli, mutta aina huolellisesti pukeutuneena,
iloisena ja hauskana. Poikamies josta naiset sanoivat, että hän, samoin
kuin Bellman, kätki surunsa ruusunpunaiseen.
Kerran levisi hänestä ja eräästä kauniista näyttelijättärestä
Helsingissä juttu, joka ehkä olisi päättynyt kihlaukseen ja naimisiin,
elleivät toverit olisi miltei vaatimalla vaatineet, että hän sitä ennen
eroaisi pataljoonasta. Siitä asiasta ei luutnantti Thoreld puhunut
koskaan, toverit olivat vaiti hekin, ja ainoastaan hienon maailman
liukkaimmat kielet uskalsivat tehdä kaukaisia viittauksia runollisen
luutnantin viimeisestä todellisesta tunteenpurkauksesta. Mutta huhut
olivat kuitenkin päässeet käsiksi tuohon tätä ennen moitteettomana
pidettyyn mieheen. Olihan miltei käärmettä ruokittu omasta rinnasta,
kun hän noin olisi voinut pettää kaartin vanhan kunnian.
Luutnantti Thoreld oli kaiken tämän kestäessä tullut neljänneljättä
ikään nousematta arvossa sen enempää kuin että oli päässyt vänrikistä
ja aliluutnantista oikeaksi luutnantiksi. Ja siihen hän pysähtyi.
Hän olisi voinut jättää kaartin ja saada paremman paikan ruotuväessä,
mutta Helsinki oli tullut hänelle liian rakkaaksi. Hänen äitinsä, joka
hoiti Herrasaaren hovia isän kuoleman jälkeen, oli onnistunut
vuosittain saamaan irti niin paljon rahoja kuin poika tarvitsi
luutnantin-palkkansa lisäksi, ja tämä antoi elämän mennä menoaan, oli
velton iloinen seuroissa, pelasi kernaasti korttia ja komensi sillä
välin sotamiehiään ampumaan ja marssimaan, rukoilemaan ja nukkumaan.
Mutta kun äiti vihdoin sairastui vanhuuttaan ja liiallista
kahvinjuontiaan, täytyi hänen itsensä ryhtyä maatilan hoitoon käsiksi.
Tähän saakka oli hän katsonut sen vain mukavaksi, korkoa tuottavaksi
pääomaksi.
Siitä pitäen alkaa hänen varsinainen elämänsä ja vaikutuksensa.
Kun hän eräänä iltana vanhassa kodissaan ensi kerran silmäili
Herrasaaren kirjoja, hän kalpeni. Suruttomuudessaan ei hän suuresti
ollut pannut mieleensä äidin valituksia, että kiinnityksiä täytyi yhä
lisätä jos mieli hänen saada vuotuinen veronsa maatilasta, sillä hän
ajatteli, että tottahan sama herrastalo, joka oli sallinut isävainajan
niin isoisesti elää, voisi huolettakin elättää hänet ja hänen äitinsä,
kun ei hän suinkaan ollut mikään tuhlari ja kun äiti aina oli ollut
erinomaisen säästäväinen. Mutta toista oli olla säästäväinen ja toista
hoitaa suurta maanviljelystä, niin että se jotain tuottaisi. Ja
kirjoistaan hän sai selville, että tila oli kiinnitetty yli puolen
arvonsa, jonka lisäksi hänellä oli kymmenisen tuhatta markkaa omia
juoksevia velkoja Helsingissä.
Silloin hän kokosi ajatuksensa. Ja tuona iltana kääntyi lehti hänen
elämänsä kirjassa.
Hän laski numerot yhteen, tarkasteli, oikoi virheet ja mietiskeli.
Toisella puolen salia lepäsi äiti makuukamarinsa vuoteella kovissa
tuskissa ja odotti tautinsa käännekohtaa, joka tulisi ratkaisemaan
kysymyksen elämästä ja kuolemasta. Poika heitti hänelle hyvästinsä yön
ajaksi ja jäi kirjainsa ääreen istumaan kauaksi yli puolen yön.
Puhutaan ihmisistä, joiden tukka on surusta valjennut yhtenä ainoana
yönä. Luutnantti Thoreld, joka ei koskaan ollut mitään oikeita suruja
tuntenut, katseli itseään sinä yönä monta kertaa peilistä, melkein
varmana siitä, että hän tulisi löytämään hopeisia hiuksia ohimoiltaan.
Kun kello alkoi lähetä neljää aamulla, tarkasteli hän itseään vielä
viimeisen kerran, näki, että tukka oli tasaisen vaalea ja vähän alkua
kaljuuteen niinkuin ennenkin, ja meni huojentunein mielin, vaikkakin
vähän hämmästyneenä levolle. Sitä ennen oli hänessä herännyt suuri
ajatus, niin suuri, että hän tuskin uskalsi sitä loppuun asti ajatella.
Se sukelsi esiin ihan yhtäkkiä, kun hän huomasi tarpeelliseksi, että
jonkun voimakkaan käden täytyy tarttua Herrasaaren taloutta johtamaan.
Vähän päästä selvisi hänelle, että tuon voimakkaan käden tulisi olla
hänen oma kätensä, mutta vasta puoliyön jälkeen alkoi hänestä näyttää
mahdolliselta, että hän voisi ottaa eron pataljoonasta. Hän hämmästyi
tästä ajatustensa uudesta käänteestä niin, että hänestä ensin tuntui
niin kuin hän olisi ollut kokonaan outo omalle itselleen, seuraavana
silmänräpäyksenä hän rauhoittui, mutta päätti kuitenkin nukkua ennen
kuin mitään päättäisi.
Viikko sen jälkeen oli vanha rouva Thoreld kuollut, ja samalla kun
kuolemanilmoitus julkaistiin Helsingin suurimmassa lehdessä, syntyi
suuri hämmästys ja monenlaisia arveluja kaartin kasarmissa, sillä
luutnantti Thoreld oli sanaakaan siitä tovereilleen ilmoittamatta
lähettänyt erohakemuksensa päällikölleen.
Tällainen tapa jättää erohakemuksensa koski hänen vanhoihin
tovereihinsa niin kuin persoonallinen loukkaus. Eikö heillä
viidentoista vuoden yhteistyön jälkeen olisi ollut oikeutta suurempaan
luottamukseen hänen puoleltaan? Ei, Thoreld oli jotenkuten joutunut
hunningolle, ja siihen olivat varmaankin syynä hänen taloudelliset
asiansa? Thoreld oli pelannut ja pelannut suurista summista -- sen
suurempia selityksiä ei tarvittu tämän teon ymmärtämiseksi. Ja suureksi
ihmeekseen sai Thoreld muutamien päivien kuluttua asiaa koskevan
kirjeen eräältä asetoveriltaan, joka aivan rauhallisesti ilmoitti
periaatteessa hyväksyvänsä Thoreldin menettelyn, mutta että hänen
toverina täytyi nuhdella häntä totisesti tästä itsekkäästä ja rumasta
menettelytavasta, sillä jos Thoreld olisi osoittanut vähän suurempaa
luottamusta tovereillensa, olisi pulasta voitu päästä toista tietä.
Hänen konkurssinsa olisi ollut kunnon miesten keskeinen kunnia-asia, ja
olisivat he sekä tahtoneet että voineet suorittaa yhteisen ystävän
velat, jotka suureksi osaksi olivat syntyneet toveripiirissä, sen
sijaan että hän nyt vetää asian oikeuteen ja suuren yleisön eteen, joka
seikka ei ainoastaan ole omansa alentamaan hänen ihmisarvoaan, vaan
myöskin antaa alhaison kärkkäille kielikelloille aihetta halventaa
sellaista laitosta, jolla on niin vakaantunut maine ja arvo kuin Suomen
vanhalla kaartilla. Kirjeessä vedottiin lopuksi hänen kunniantuntoonsa
ja ilmoitettiin, että päällikkö -- antaakseen Thoreldille
miettimisaikaa -- aikoi vielä viikon päivät olla ottamatta esille hänen
erohakemustaan!
Kun Thoreld oli lukenut kirjeen, hän hymyili anteeksiantavasti tälle
erehdykselle. Mutta sitten kun hän huomasi, mihin alhaisiin tekoihin
hänen toverinsa ajattelivat hänen voineen syyllistyä, hän suuttui. Ja
hän koetti turhaan miettiä, miten oli mahdollista, että hänen ystävänsä
häntä näin alhaisesti arvostelivat. Hän ei tuntenut oikein itseänsä
eikä kanssaihmisiään. Hän ei tiennyt, että miestä, joka vetäytyy
syrjään tai kulkee omia teitään, aina katsotaan kieroon ja että
ainoastaan se, joka antaa jokikisen punnita ja arvostella avujaan, voi
toivoa kannatusta, jota vastoin niillä, jotka oman ujoutensa tai
ylpeytensä tähden eivät ole joutuneet suosioon, ei ole koskaan mitään
hyviä puolia, joita maailma voisi sellaisiksi julistaa. Jos kuka käy
omia teitään lähimmäisiltään sitä kysymättä, niin on hän heti heitä
loukannut. Niin on tavallisestikin, mutta vielä enemmän sellaisessa
suljetussa toveripiirissä, jossa vallitsevat sotakuri ja vanhat
traditiot.
Luutnantti Thoreld oli melkein vastoin tahtoaan, sitä mukaa kuin hänen
luonteensa kehittyi, eronnut tovereistaan ja elänyt omaa sisäistä
elämäänsä. Hänen veltto, ivallinen puhetapansa, jota hän käytti
totisimmistakin asioista puhuessaan, oli tehnyt hänestä jonkunlaisen
oraakkelin, jota varsinkin nuoremmat toverit suurella hartaudella
kuuntelivat, mutta sittemmin vaikutti hänen teeskennelty tai totinen
ylpeytensä kylmentävästi, koska näytti siltä, ettei hän itse tarvinnut
ystäviä. Kun sitten hänen viimeinen rakkausjuttunsa uhkasi tehdä
kaartista ja teatterista sukulaisia, niin rupesi hänen arvonsa
horjumaan. Niin sulkeutuneella miehellä kuin Thoreld oli varmaankin
jotain, jota hän ei voinut muille tunnustaa! Ja nyt, kun hänen
erohakemuksensa tuli näin odottamatta, selvisi yhtäkkiä kaikki hänen
vanhimmillekin ystävilleen. Hänen velton ja iloisen tylyytensä takana
oli tietysti velkaantumista, kukaties pelipetoksia ja väärennyksiäkin,
kun asiat kerran oikein selviäisivät! Thoreld vastasi kirjeeseen
lyhyesti, terävästi ja kylmästi, ja rivien välistä näkyi läpikuultavaa
ivaa. Hän pyysi kumppaniansa jouduttamaan erohakemuksen myöntämistä, se
kun ei suinkaan tulisi heille mitään häpeätä tuottamaan. Hän hämmästyi
itsekin päättäväisyyttään, tuntui melkein siltä kuin olisi häntä joku
sisäinen voima ajanut tähän käännekohtaan hänen elämässään. Ei hän
omasta mielestään tuntunut toimintakykyiseltä eikä urhoolliselta --
tämä oli vain välttämätöntä.
Kymmenen vuotta oli nyt kulunut siitä kun luutnantti Thoreld oli saanut
eronsa ja kapteenin arvonimen. Niiden melkein voittamattomien esteiden
sijasta, joita hänen säikähtynyt mielikuvituksensa oli nostanut hänen
eteensä, oli kaikki käynyt tasaisesti ja jokapäiväisesti. Hänen
käytännöllinen kykynsä, joka kasarmissa ei ollut voinut näyttäytyä
muussa kuin korttien käyttelyssä, joutui nyt suurelle ja uudelle
alalle. Neljän vuoden kuluessa oli hän asettanut Herrasaaren
maanviljelyksen uusille urille. Mutta yksistään maanviljelyksen avulla
olisi hänen ollut vaikea suoriutua. Hänen samoin kuin monen muunkin
Suomen maanviljelijän pelastus oli metsä. Herrasaaren mahtava
tukkimetsä oli aivan uittoväylän varrella, ja kun hän oli pitänyt
puheita parissa kolmessa kuntakokouksessa, oli väylä päätetty perata.
Kun hän oli myynyt ainoastaan neljänneksen metsästään erääseen
Hämenlinnan lähellä olevaan sahaan, jonka perustamisessa hänellä oli
ollut suurin osuus, oli Herrasaaren kiinnityssumma vähentynyt puoleen,
hänen omat velkansa maksetut ja hän itse tullut tunnetuksi taitavana
liikemiehenä ja maanviljelijänä.
Hän oli yhä enenevällä innolla antautunut tukkikauppoihin, joista hän
aavisti tulevan maallemme uuden ja suuren tulolähteen. Uusi rautatie
Pietariin tulisi kulkemaan Herrasaaren lähitse, ja kapteenin tuumat
kulkivat yhä edemmä.
Herrasaaressa oli tehty suuria muutoksia sekä sisä- että ulkopuolella.
Toisen vanhoista rakennuksista oli kapteeni Thoreld rakentanut
uudestaan ja sisustanut kehittyneen aistinsa mukaisesti niin hienoksi
ja koreaksi, että vieraat luulivat tapaavansa palasen Pietaria täällä
Suomen sydämessä. Toinen vanha rakennus, jonka seinät ja lattiat olivat
iänikuisista hongista veistetyt, sai jäädä muuttamattomana paikoilleen
toiselle puolelle nurmikenttää. Sen suuressa salissa oli meijeri ja
toisella puolen porstuaa olevissa pienissä kamareissa, joiden
ikkunapielet olivat sadan vuoden vanhaa lyijyä, asuivat pehtori ja
meijerin hoitajatar.
Herrasaari ei ollut aivan sen suuren sisäjärven rannalla, joka
kaitaisena nauhana venyi niemien ja saarien välitse synkän havumetsän
sisään. Päärakennuksen ja järven väliin mahtui koko suuri puutarha ja
pelto. Aivan lähellä järven rantaa kulki maantie. Toisella puolen
puutarhaa oli järven lahdelma, jonka yli tie kulki koreaksi maalattua
puusiltaa myöten, ja siellä oli korkea ja tiheä haapa- ja koivulehto
suuren kivipaaden ympärillä, jota kannatti poikkihakatun, paksun koivun
kanto; -- siinä oli mainio totipöytä kapteeni Thoreldin monille ja
mahtaville vieraille.
Ennen aikaan, kun Herrasaari ei vielä ollut veloista kiinnitetty, kulki
komea pihlajakäytävä suoraan pellon ja puutarhan läpi pihaan. Nyt oli
tuota puistoa jäljellä ainoastaan puutarhassa, jossa se tuuheudellaan
esti päivän paistamasta useihin taimilavoihin; pellolta se oli hakattu
pois, sillä se turmeli kaksi vanhinta sarkaa, ja ajotie oli kierrätetty
vaatimattomampaa tietä myöten ulkohuoneiden ympäri pihaan. Se hipaisi
harmajaa tallinnurkkaa ja kulki ampumalinjan poikki kartanolle.
Ampumalinja oli jotain erikoista Herrasaaren hovissa. Jo kapteeni
Thoreldin luutnanttina ollessa pelättiin hänen silmiään, ja varsinkin
pelkäsivät niitä kortinpelaajat, jotka ovat taikauskoista väkeä ja
uskovat pahan silmän vaikutukseen. Mutta sotamiehet ja nuoret tytötkin
niitä pelkäsivät, kun ne ankarasti ja tutkivasti, hänen itsensä siitä
tietämättään, seurasivat kaikkia heidän liikkeitään. Hän istui ja
ajatteli silloin jotain aivan toista, ja kaipa tuo kajastus hänen
omista synkistä mietteistään juuri näytti niin uhkaavalta.
Moni sotamies, jolla ei ollut oikein hyvä omatunto, punastui tuon
katseen edessä rivissä seistessään, ja sama pelkoa ja kunnioitusta
herättävä tuikeus seurasi niitä Herrasaareenkin. Vaikka kapteeni olikin
iloinen ja ystävällinen, oli hänen alustalaisillaan suuri kunnioitus
häntä ja erittäinkin hänen silmiään kohtaan. Häntä huvitti suuresti
kiinnittää ne milloin mihinkin ja harvoin se jäi vaikuttamatta. Nyt
antoi hänen työhuoneensa, jossa oli suuri kirjoituspöytä ikkunan
edessä, pihalle päin ja hänen katseensa voi hallita jotenkin pitkää ja
kaitaista solaa tallinnurkan ja erään toisen ulkohuoneen välillä, sola
kun ulottui aina renkitupaan etäämpänä mäellä. Tämän solan poikki oli
talonväen vähän väliä kulkeminen ja vasten tahtoaankin täytyi
sekä rauhallisen pehtorin että keikailevan, valkohuivisen
apulaismeijerikön kääntyä katselemaan tokko talon herra istui
paikoillaan kirjoituspöytänsä ääressä. Rengit ojentautuivat suoremmiksi
ja ottivat naamalleen tekopyhän ilmeen, ja torpparit nostivat lakkiaan
herralle, jonka silmät katsoivat työhuoneen ikkunasta.
Tätä näköalaansa kutsui kapteeni pilan päiten ampumalinjakseen. Nimi
oli tullut talonväen korviin, ja sekin oli sen omaksunut.