Kun ensimmäinen kesäpäivä puolen vuoden pituisen talven jälkeen koitti,
säteili se lämpöä ja siunausta yli kangistuneen Suomen niemen. Vaikka
lämpimät ilmat tulivat niin myöhään, että ne melkein sattuivat yhteen
kesäpäiväntasauksen kanssa, unohtivat kuitenkin kaikki hetikohta pitkän
odotuksensa, ja toivon ikuisella luottamuksella uskoivat he, että kesä
vielä voisi korvata myöhäisen kevään. V. 1867 ei ollut ollenkaan
kevättä Suomessa. Lämmintä leyhähti yhtäkkiä ilma täyteen eräänä
aikaisena aamuhetkenä, etelätuuli puhalteli ja varjossa oli 25 astetta
lämmintä, samalla kun aurinko ensi kerran monen pitkän viikon perästä
kohosi tummansinisen taivaan kannelle suurena ja kirkkaana. Siirtyminen
harmaasta takatalvesta häikäisevään kesäpaisteeseen oli niin nopea,
että sarvikarja, joka ruoan puutteesta jo oli lakannut märehtimästä
pimeissä parsissaan, alkoi iloisesti ammua ja kytkimiään kiskoa,
hevoset hirnuivat ja polkivat jalkaa, vasikat ynisivät ja lampaat
määkivät lamponavetassa. Veltto sikakin nosti voimakkaalla kärsällään
pahnansa oven saranoiltaan, ja höyhenkarja soitteli puutorvia tässä
elukkain juhlakonsertissa.
Ihminen heräsi kuullessaan kaiken tämän ilon ympärillään, hieroskeli
hämmästyneenä silmiään eikä tahtonut ottaa uskoakseen, mitä näki. Hän
oli nukkunut pitkään, sillä päivä paistoi jo ikkunasta sisään, ja tämä
varhainen aamu oli paljon valoisampi kuin eilinen puolenpäivän aika.
Riemuvoittoinen aurinko, joka tänään herätti iloa niin laajalti, heitti
kimpun virkeitä säteitään huoneeseen ikkunasta, joka oli Kotkaisten
kartanon toisessa päädyssä ja jonka uutimia ei ollut pitkään aikaan
tarvinnut laskea alas suojaksi aamuauringolta. Sen kirkas valo herätti
unestaan miehen, joka yhtäkkiä hieraisi unen silmistään, kysyi aikaa
kelloltaan ja varovasti avasi ikkunan raolleen, heittääkseen sen
samassa huumautuneena selälleen ja antaakseen lämpimän aamuilman
tulvata huoneeseen. Viikkokausien pitkän ja ikävän odotuksen jälkeen
oli se vihdoinkin tullut, tuo elinvoimainen, pelastava, uudistava kesä!
Ikään kuin palkitakseen maailmaa pitkän odotuksen kiusoista alkoivat
auringonsäteet ja sen lämpö jo varhain aamulla imeä routaa maasta, niin
että maa höyrysi kartanon ympärillä, ja korkealle yli alastomain
metsien ja vainioiden puhalsihe leivonen yhden ainoan pitkän
riemusävelen tuhansien iloista kiitosta tulkitsemaan.
Kahdeksantoista tunnin pituisina työpäivinään teki aurinko yhdessä
ainoassa viikossa merkillisiä ihmeitä. Juhannusaattona ei ollut enää
ainoatakaan lehtipuuta Kotkaisten tiluksilla, joka olisi voinut
vastustaa auringon syleilyä. Pienet tammetkin levittivät varovasti
arkoja lehtiään illan tyynessä ilmassa, ja viinimarjapensas työnsi
innoissaan kyynärän pituisia uusia oksia yhtenä ainoana vuorokautena.
Mutta vaikkakin kesä kiiruhti parantamaan viivytyksen tuottamia
vammoja, ei se kuitenkaan saanut ruista tähkälle ennen kuin kaksi
viikkoa jälkeen tavallisen ajan, ja myöhästynyt kevättouko pilkisti
peloissaan ja kellanvihreänä peltojen mullasta, kun sen oikeassa
menossa jo olisi pitänyt tehdä siementä. Maamies käveli levottomana
saroillaan ja oli iloinen, kun ajatteli apua ylhäältä, mutta tuli aivan
alakuloiseksi, kun muisti ainoastaan esivaltaa ja pitäjän makasiinia.
Kotkaisten kartanossa oli ukkovaarin ajoilta säilynyt vanha tapa, että
sinne juhannuksen aattoillaksi kokoontuivat kaikki pitäjäläiset ja
heidän vieraansa, sekä tutut että tuntemattomat, nauttimaan
Mannersköldin perheen vieraanvaraisuutta. Entisinä aikoina, kun ukko
vielä oli parhaissa voimissaan, ei yksikään matkustaja saanut ajaa
Kotkaisten sivu sinne yöpymättä. Puhuttiin politiikkaa, juotiin totia,
ukko kertoi 1808 vuoden sodasta -- sillä hän oli itse ollut mukana
kahdeksantoistavuotiaana vänrikkinä -- syötiin vankka illallinen, ja
sitten vietiin vieras yöksi yksinkertaiseen vieraskamariin toisessa
kerroksessa. Valkoiset vuoteet olivat siellä aina valmiit
vastaanottamaan uupuneen matkamiehen, ja harvoin ne kelin aikaan
olivat tyhjinä yhtäkään kertaa viikossa. Kun sitten Suomen
ensimmäinen rautatie valmistui ja kulki aivan talon lähitse, tuli
vieraanvaraisuuskin vanhanaikaiseksi, ihmiset käväisivät vain
pikimmältään talossa ja ainoastaan sukulaiset, joita oli kylläkin suuri
joukko, ja lähimmät ystävät poikkesivat ohimennessään pidemmäksi aikaa
Kotkaisiin viipyäkseen siellä muutamia päiviä ja nauttiakseen vanhan
kansan hyväntahtoisesta ja yksinkertaisesta vieraanvaraisuudesta.
Veturi toi tullessaan uuden ajan ahertavat hommat ja kiireet, ei
joudettu enää maaseudun rauhassa elämään, se avasi uusia aloja
vanhoille vieraille, ja ne uudet alat vieroittivat heidät siitä
hauskasta kodikkuudesta, jossa he ennen olivat niin hyvästi viihtyneet.
Mutta juhannusaattona tultiin monissa miehin päivällisille Kotkaisten
kartanoon. Pitäjäläisiä, naapureita ja sukulaisia tuli kuka rautateitä
myöten, kuka vaunuilla tai muilla yksinkertaisemmilla ajopeleillä,
miten minkin sopi. Herrasaaren kapteeni ajoi rautatien ensi luokassa ja
oli lähettänyt palvelijansa ja vaununsa maantietä myöten voidakseen
palata illalla takaisin. Juuri eilen illalla oli kulkenut ylimääräinen
juna vieden rautatieherroja uudelle rakennettavana olevalle
Pietarin-radalle, joka jo oli kiskoitettu vähän matkaa lähtöpisteestään
vanhalla radalla, ja rautatieherrat ajoivat mielelläänkin pari
peninkulmaa rattailla maantietä myöten pelatakseen vistiä ja
viettääkseen yönsä naimattoman kapteeni Thoreldin komeassa ja mukavassa
kodissa. Tänään oli hän sitten seurannut heitä rautatielle.
Siellä tulivat tuomarin ja pastorin herrasväet, vanha neiti Kumlin,
eversti Pavloff Hämeenlinnan venäläisestä rykmentistä ja lähimmät
sukulaiset: oikeustieteen professori Mannersköld Helsingistä ja
kanslianeuvos Mannersköld Turusta, molemmat suurine perheineen. Paitsi
vanhaa sotaneuvos Mannersköldiä ja hänen naimatonta tytärtään Anna
Charlottaa, joka hoiti hänen talouttaan vanhassa kaksikerroksisessa
rakennuksessa, kuului Kotkaisten herrasväkeen vielä toinen tytär Maria,
naimisissa varatuomari von Blumen kanssa, joka yksityisenä miehenä oli
hoitanut maatilaa jo viisitoista vuotta. He asuivat toisessa
rakennuksessa. Kun heidän seitsemän lastaan luetaan mukaan, niin oli
Kotkaisten päivällispöydässä kaikkiaan neljäkymmentä suuta napsamassa.
Neiti Anna Charlotta tiesi kertoa aikaisemmista pidoista, jolloin
Kotkaisten kartanossa oli valmistettu yösija kuudellekymmenellekin
hengelle, ja sen tähden hän hiukan alakuloisena väännätti kaulan
ainoastaan kahdeltatoista päivälliseksi paistettavalta kanalta, --
sillä oli niitä ollut päivällisiä, jolloin kartanon monet torpparit
itsestään toivat isot määrät siipikarjaa kuultuaan että vieraita oli
satoja. Mutta tyytymätön ei hän sentään ollut nytkään.
Varatuomari von Blume oli itse ollut rautatieasemalla tulijoita
vastaanottamassa. Osa vieraista sai ajaa taloon, toiset mieluummin
kävelivät lyhyen matkan, ja näiden joukossa oli kapteeni Thoreld, joka
tahtoi vielä neljänkymmenenneljän vuoden vanhanakin käydä nuoresta
miehestä. Puolitiessä tuli heitä vastaan neiti Anna Charlotta, rouva
von Blume ja hänen kaksi vanhempaa lastaan, tytär Louise, joka
äskettäin oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja poika August, jonka
olisi pitänyt tulla ylioppilaaksi tänä keväänä mutta joka oli saanut
reput kirjoituksissa. Hän oli vielä niin pahoillaan siitä kolauksesta,
ettei ollut uskaltanut tulla isänsä kanssa asemalle Kotkaisten kartanoa
edustamaan.
Ei tahtonut tulla loppua kättelemisestä ja tervehtimisestä, kun
talonväki ja vieraat tapasivat toisensa puolivälissä matkaa, auringon
heleästi paistaessa. Kapteeni Thoreld oli mainiolla tuulella ja
lasketteli kohteliaisuuksia, viikset korkealle kiverrettyinä, ja
koettaen neiti Louisen tähden olla liiaksi huohottamatta, vaikka lämmin
ahdisti häntä niin, että hiki valui virtanaan otsalta ja poskilta. Hän
pyyhki sitä pois, kiitteli viimeisestä, valitteli, etteivät von
Blumelaiset olleet hänen käyntiinsä vastanneet ja antautui neiti
Louisen toveriksi loppumatkaa kuljettaessa. Varatuomari von Blume
hymyili hyväntahtoisesti sivellen suuria vaaleita viiksiään ja jatkoi
sitten totista huolestunutta keskusteluaan maanviljelyksestä vävyjen
kanssa, joilla oli isot edut valvottavana Kotkaisten kartanossa. Rouva
von Blume esiintyi emäntänä ja tuon puhelevan, nauravan kulkueen takana
kulki onneton ylioppilaskokelas ja syytteli onnellisemmalle serkulleen
hänelle ylioppilastutkinnossa tapahtuneita vääryyksiä.
Venäläinen eversti kantoi käsivarrellaan tulipunaisella veralla
vuoritettua sinelliään ja kuunteli ääneti herrain keskustelua
maanviljelysasioista; -- hän tulisi avaamaan sanasäkkinsä vasta sitten,
kun vanha sotaneuvos vetoaisi hänen hyväntahtoiseen venäläiseen
leikillisyyteensä.
Juhannusaurinko valoi mahtavaa lämmintään tuohon kirjavaan ryhmään,
joka vaelsi valkeaa maantietä pitkin tummien honkain välissä ja koetti
kaikin voimin korvata entiset laiminlyödyt tekonsa.
Porstuansa rappusilla otti sotavanhus tulijoita vastaan vanhoilla
sukkeluuksilla ja patriarkaalisella arvokkuudella, vaikka vartalo jo
olikin vuosien ja vaivojen murtama. Hän taputteli ystävällisesti
venäläistä everstiä selkään; samalla kun veitikkamaisuus pilkisti hänen
kurttuisten kulmiensa alta hän sanoi jotain puoleksi pistävää, puoleksi
leikillistä komealle kapteenille ja meni sitten selkä kumarassa mutta
tanakoin askelin kaikkien muiden edellä sisään.
Illemmalla oli talon miehillä paljon puuhaa männikkömäellä vähän matkaa
puutarhasta. Vanhoista tervatynnöreistä, havurydöstä, aidaksista ja
pihkaisista pikkupuista tehtiin suuri kokko. Innokkaimpia olivat nuo
muutamaan tusinaan nousevat perheeseen kuuluvat pikkupojat.
Pihkautunein käsin, tervautunein vaattein ja nokisin housuin kantoi
tämä kastettu ja kristillisesti kasvatettu nuoriso verrattomalla
innolla polttoaineita tuohon jättiläissoihtuun, joka suuren
pakanallisen auringonjumalan kunniaksi olisi sytytettävä vuoden
lyhimpänä yönä sillä tavalla ylläpitämään valoa sammuttamattomana koko
yön. Kun soihtu on loppuun palanut muutama tunti puoliyön jälkeen,
ottaa aamuaurinko taas suorittaakseen temppelipalvelustaan kesätaivaan
valoisan kupolin alla, nostaa soihtunsa itäiseltä taivaanrannalta ja
palkitsee lämmöllään ihmisen uskon valoon ja vapauteen.
Kun iltatotit oli juotu vanhan sotaneuvoksen huoneessa, kun ukko oli
kaksi kertaa ääneensä lausunut Runebergin "Kulnevin", että vanha
eversti paremmin ymmärtäisi sen sovinnollisen tarkoituksen, kun tämä
oli kyyneliin asti heltynyt hyväntahtoisuudesta vanhoja vihollisiaan
kohtaan, vaikkei ollut juuri käsittänytkään vaikeasti ymmärrettävää
ruotsinkielistä runoa, niin kurkisti neiti Anna Charlotta ovesta sisään
ja ilmoitti, että illallinen oli valmis. Sotaneuvos pisti silloin
toisen kätensä everstin ja toisen vanhemman poikansa professorin
kainaloon, jonka jälkeen he Porinmarssia hyräillen marssivat
ruokasaliin ja asettuivat sotaiseen rintamaan viinapöydän eteen.
Sotavanhus kastoi vähän huuliaan, eversti keikautti lasinsa
siekailematta pohjaan, mutta professori tyhjensi irvistäen omansa
ainoastaan puoleksi. Sitten käytiin ruokien kimppuun, neiti Anna
Charlotta riemuitsi vieraanvaraisessa sydämessään vierasten hyvästä
ruokahalusta ja onneton ylioppilaskokelas kaatoi yleisen ilon
mellakassa varkain kurkkuunsa ison ryypyn.
Aina silloin, kun oli paljon vieraita koolla, esiintyi sotaneuvos itse
isäntänä ja Anna Charlotta emäntänä -- se oli heidän vanha oikeutensa
ja vaatimaton ilonsa. Rouva von Blume käyskenteli puolestaan miehestä
mieheen ja ylläpiti pienillä kysymyksillä ja rakastettavalla
kohteliaisuudellaan hilpeätä mielialaa. Kaikki olivatkin Kotkaisissa
kuin kotonaan. Ilo oli aina vapaata, vieraanvaraisuus ei koskaan ollut
meluavaa, mutta aina sydämellistä, ja koko Mannersköldin perhe koetti
hiljaisuudessa tehdä vanhan isän kodin niin valoisaksi ja huolettomaksi
kuin se oli ollut heidän nuoruutensakin aikana. Suhde isän ja lapsien
välillä oli niin mallikelpoinen ja rakas, että tuo hieno suuren
maailman mies kapteeni Thoreldkin lämpeni ja sai hyväntahtoisen ja
lapsellisen hymyn huulilleen.
-- Pastoraalisinfonia, sanoi hän, -- oikea pastoraalisinfonia!
Ja se oli todellakin laaja-, suurisointuinen sinfonia, se oli valoisaa
hymyilyä muuten totisilta huulilta, kaunista, lämmintä ja hyvää, siinä
ei ollut merkkiäkään nautinnonhimosta, se oli täyteläisen ja puhtaan
kristinuskon hymyilyä.
Ja tämä se sekä veti vieraita Kotkaisiin että karkotti heidät sieltä.
On paljon ihmisiä, jotka eivät oikein viihdy tällaisessa lempeitten
ajatuksien kirkkaassa ilmanalassa. Sillä pikkumaisuus ja itsekkyys,
panettelu ja pahansuopaisuus kukistuvat ehdottomasti kokoon tämän
tiedottoman sielunjalouden silmien edessä, ja onnenonkijain liehakointi
ei synnytä mitään vastakaikua.
Paimenidyllimieliala oli täyteläisempi kuin koskaan ennen, vakuutti
kapteeni Thoreld varatuomari Blumelle, kun he illallisen jälkeen
kantoivat boolitarpeita puutarhan läpi ja veivät ne kokkomäelle. Vanha
sotaneuvos ei ollut jaksanut seurata nuorien mukana, vaan mennyt
levolle pelattuaan sakkia everstin kanssa. Eversti oli tietysti
hävinnyt, ei ainoastaan kohteliaisuudesta, mutta ehkä myöskin
totilasien, ryyppyjen ja jälkiruoan kera juomansa sherryn takia.
Nyt hän käveli rouva von Blumen rinnalla puheliaana ja tyytyväisenä
ylistäen pilviin saakka vanhaa sotaneuvosta ja verraten Kotkaisten
kartanoa parhaimpiin aateliskartanoihin Vähä-Venäjällä, jossa hän oli
nuoruutensa päivät viettänyt. Hän meni niinkin pitkälle, että tunnusti
suomalaiset kansakunnaksi "non pareil", niin kuin hänen sanansa
sattuivat. Mutta kun nuori ylioppilas Mannersköld alkoi todistaa, että
hän ehkä itsekin oli suomalainen, loukkautui hän, huitoi kiivaasti
käsillään, löi mitaleilla koristettuun rintaansa ja vakuutti, että hän
oli venäläinen, puhdas venäläinen aina vähävenäläisen sydämensä
syvimpään sopukkaan saakka.
Ennen kuin eversti oli ehtinyt tulla pahalle tuulelle, ehdotteli rouva
von Blume, että hän laulaisi jonkun noita kauniita, venäläisiä
kansanlaulujaan, joita hän esitti hehkuvan tunteellisesti, ja hänen
mielipahansa ei ollutkaan tunkenut sen syvemmälle; kun hän ensi lasia
boolin äärellä juotaessa lauloi lempilaulunsa kauniilla äänellään ja
sai kiitosta ja käsientaputusta, hän unohti koko venäläismielisyytensä
taiteen vuoksi, joka on vanha kosmopoliitti.
Oli omituisen viehättävää tänä leutona kesäkuun iltana kuulla tämän
vanhan sotatakkiin pukeutuneen partasuun laulavan oman kansansa
lauluja, lämpimästi, lapsellisesti ja ääni kyynelistä värähdellen. Se
oli karjalaisten, Kalevalan karjalaisten ja -- venäläisten taito. Kansa
niin nuori, että ukoillakin sykkii nuorison hellä sydän Pyhän Annan
ritarimerkinkin alla.
Aurinko oli laskeutunut honkien taakse ja harju hehkui iltaruskon
valossa. Joku renki raapaisi tulitikulla pyhähousujensa pohkeeseen, vei
tikun lähelle kokkoa, ja tuossa tuokiossa olivat muutamat tuohikäppyrät
tulessa. Hetken kuluttua tarttui se tervatynnöreihin ja vanhan veneen
pohjaan ja hulmahti ylös korkeuteen.
Kun koko tuo kolme syltä korkea kokko oli komeimmillaan, huusi muuan
miehen ääni vieraalla murteella:
-- Kas nyt kaikkoavat mäkärät!
Sitten hän tarttui lähimpänä seisovaa talonpoikaistyttöä vyötäisiin,
käski viuluniekkaa soittamaan ja aloitti tanssin. Hän oli pitkä ja
tummaverinen ja käyttäytyi kuin aatelismies muun talonväen keskessä,
joka oli kokoontunut juhannuskokon ympärille.
-- Missä minä olen nähnyt ennen tuon Lemminkäisen? kysyi kapteeni
Thoreld von Blumelta.
-- Se on sama pohjalainen, jonka tapasimme lumppukuormaa ajamassa
silloin kun olit viimeksi täällä. Olen ottanut hänet talon työhön.
-- Reipas mies tuo! Hän on minun mieleisiäni, sanoi kapteeni.
Tanssi kävi suruttomasti ja iloisesti valoisan kesäyön helmassa
juhannuskokon ympärillä, samalla kun vainiot yltympäri heikosti
vihersivät. Kesä oli tullut, ja vaikkakin se oli tullut myöhään -- niin
miksipä ei iloittaisi? Sieltä täältä kuului laukauksia loitommalla,
viulut vinkuivat, ja pitkin harjua viettivät hämäläiset valon juhlaa
kokkojaan poltellen.