Kiemurtelevaa alamäkeä laskeutuivat ruskean hevosen vetämät rattaat
täynnä likaisen harmaisiin säkkeihin ahdettuja lumppuja. Mäen päällä
oli harmaataloinen hämäläiskylä, jota ei juuri voinut erottaa takana
olevasta tummasta taivaasta. Kylän pohatan yksinäinen kaksikerroksinen
huone näkyi vähän selvemmin, sen nurkat ja ikkunanpielet kun kerran
olivat olleet punamaalilla maalatut, savupiiput valkeiksi kalkitut ja
lasit nyt vaalenneella kitillä kitatut.
Mäen päällä oli tienhaara; leveämpi tie jatkui kylän kautta, eikä sen
leveyttä suuresti enentänyt siihen yhtyvä kylätie. Se oli suuri
valtamaantie Helsingistä Hämeenlinnaan, ja sen vanha liikeväylä pysyi
riippumattomana kyläteiden pienistä lisistä.
Mies, joka myötämäessä oli kävellyt lumppukuormansa jäljessä, hyppäsi
yhtäkkiä rattailleen, hotaisi hevostaan, ja niin pani Rusko kankeat
koipensa nopeampaan liikkeeseen ehtiäkseen pois kärryjen tieltä, jotka
yhä enemmän painuivat kintereille alamäessä. Alhaalla oli syväojainen
suo, josta oli mustaa maata heitetty kahden puolen tietä, sekä pieni
silta, joka vei kaitaisen, mutkittelevan metsäpuron yli. Tässä
asettui Rusko taas tavalliseen arkikävelyynsä ja huiskautti vain
uppiniskaisesti tuuheaa häntäänsä, kun ajaja tapansa mukaan näppäsi
sitä piiskallaan. Hevonen ja hevosen haltija vaipuivat molemmat omiin
ajatuksiinsa. Jälkimmäinen loikoi rauhallisesti vatsallaan, piippunysä
hampaissa, likaisten lumppujensa päällä, edellinen käyskeli alahuuli
lerpallaan, korvat luimussa, ja koko sen takkuisesta olennosta uhosi
kärsivällisyyden tuima päättäväisyys.
Oli keväinen talvipäivä kesäkuussa v. 1867. Tuuli puhalsi tuikean
kylmästi koillisesta ja nakkeli tielle yksinäisiä suuria lumihiuteita,
jotka jäivät sulamattomiksi kylmään maahan. Hevosmiehen tylsä, laimea
katse harhaili yli jäykän maiseman, jossa ei vielä näkynyt vihreyden
jälkeäkään, vaikka aurinko nousi pilvien takana jo kello kolme aamulla
ja vaikka koko yö oli valoisa kuin aikainen puhde. Kevät ei vielä ollut
saapunut, vaikka juhannus jo oli aivan ovella, ja olipa niitä, jotka
eivät uskoneet, että se enää ollenkaan tulisikaan tänä vuonna. Nykyisen
sukupolven aikana oli kesä tähän aikaan jo aina ollut kukkeimmillaan.
Nyt oli järven jää oikealla puolen tietä vielä valkeana, lumikinokset
pysyivät itsepintaisesti pohjoiseen päin antavissa mäkirinteissä ja
aitain kupeilla pikku koivut tuskin vielä tekivät nuppua, ja
pajupensaissa suo-ojan reunalla oli vielä pieniä kissankäpäliä jäljellä
niin kuin maaliskuussa ennen. Hevosmies tuli ajatelleeksi, että nyt se
kai viimeinkin tulee se viimeinen tuomio tänä vuonna, koska Jumala oli
kääntänyt ylösalaisin koko maailman menon. Mutta sitten alkoi hän kohta
tuumia, mitenkä ainakin loppua odottaessaan saisi sammutetuksi sekä
oman nälkänsä että Ruskon, aikoi taas hotaista ruoskallaan, mutta jätti
sen tekemättä ja tarkasteli kuormansa päältä vanhaa apuriaan.
Sillä Ruskonsa avullahan hän oli päässyt yli pitkän talven, sehän se
oli häntä auttanut, kun hänen heti uudelta vuodelta oli ollut pakko
jättää torppansa Pohjanmaalla ja lähteä katoa ja rehun puutetta pakoon
tälle pitkälle matkalle työansiota etsimään. Hän ei katunut, että oli
tehnyt sen näin ajoissa -- päinvastoin! Kotipitäjässään hän olisi
saanut odottaa ansiota, ja sillaikaa olisi Rusko kuollut nälkään hänen
käsissään. Nyt oli hän ainakin pelastanut pääelinkeinonsa. Kyllähän ero
vaimosta ja torpasta oli saanut hänet kovalle koetukselle, mutta kun se
kerran oli tehty ja kun hän oli heittänyt sekä vaimonsa että kolme
lastaan ja kaksi nälkäistä lehmäänsä Herran ja talonisännän huomaan,
niin alkoi tulevaisuus näyttää hänestä turvallisemmalta. Rivakka
kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli oma hevonen, joka ei
liikannut eikä ollut pilan vanhakaan, tulisi kyllä toimeen, vaikka hätä
Pohjanmaalta leviäisikin yli koko muun maan.
Työpalkka, joka olisi ollut lähetettävä kotiin vaimolle, oli tosin
kaikki mennyt hänen itsensä ja Ruskon suuhun, mutta olihan niillä
siellä kotona nyt kaksi vatsaa vähemmän, ja mitenkä Herran nimessä sitä
olisi muutenkaan tehnyt! Olihan aina parempi, että yksi vaimo, kolme
lasta ja pari lehmää näkivät nälkää kuin että hyvä hevonen ja terve
mies vielä olisivat kurjuutta lisänneet. Ne olivat noita hänen
käytännöllisen, yksinkertaisen talonpoikaisjärkensä tuumia. Ja ne
antoivat hänelle viisaan rauhan.
Hän oli harhaillut Pohjois-Hämeessä, jossa Rusko ansaitsi heidän
leipänsä Tampereen tehtaiden ajoissa. Sitten oli suuremman palkan toivo
houkutellut häntä yhä edemmä eteläänpäin, jossa ei hätä vielä ovelle
kolkuttanut, jossa paremmilla ihmisillä oli rahaa ja talollisilla vielä
heiniä ja leipää. Viimeksi hän oli omalla uhallaan lähellä Hämeenlinnaa
ostanut vähillä säästörahoillaan lumppuja, joita nyt oli matkalla
kaupitsemaan Tervakosken paperitehtaaseen. Aate ei oikeastaan ollut
hänen oma keksimänsä, vaan hän oli saanut sen keskustellessaan erään
hämeenlinnalaisen kauppamiehen kanssa, joka olisi tahtonut häntä
itselleen samaan palvelukseen. Hänen pohjalainen yritteliäisyytensä oli
auttanut häntä panemaan toimeen tämän loistavan tuuman. Nyt ei ollut
enää kuin peninkulma tehtaalle, jossa hän toivoi voivansa nostaa uudet
paperisetelinsä -- ehkä kokonaista kolme kappaletta, jos onni olisi
myötäinen.
Aivan ehdottomasti sylkäisi hän nyt ruskean tupakkasyljen tiepuoleen,
alkoi viheltää reipasta laulun nuottia ja kiskaisi ohjaksiaan niin
tiukasti, että Rusko huiskautettuaan häntäänsä isoksi vastalauseeksi
heittäytyi taas hölkkäjuoksuun pitkän kävelynsä perästä.
-- Hevonen! huusi hän, juostaanpa vähän, niin sitten saadaan suurusta
eikä tarvita ruuhen laitoja pureskella.
Ruskokin innostui isäntänsä hyvästä tuulesta ja lähti laskettamaan
melkein täyttä ravia koivukujan läpi, jonka luonto oli istuttanut
kahden puolen tietä tuonne herrastaloon saakka, mikä näkyi kylältä
vähän loitompana. Avonaisen portin läpi ajaa remuutti kuorma hovin
tiluksille. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä avaroilla autioilla
vainioilla, joilla viime vuoden laiho vielä oli kellastuneena kulona,
vaikka sen jo tavallisessa menossa olisi pitänyt tehdä tähkää tähän
aikaan vuodesta. -- Saapi se tuokin hovilainen odottaa satoaan,
tuumaili hevosmies sydämensä sisimmässä sopukassa vähän ilkahtaen. Nyt
kohtasi Jumalan viha sekä herroja että talonpoikia eikä haitannut,
vaikka edellisetkin saivat kerran vähän kokea kohtalon kovia iskuja,
jotka tavallisesti aina sattuivat talonpoikiin ja mäkitupalaisiin.
Mutta tällä kertaa eivät herratkaan pääsisi vapaiksi, vaikka
istuivatkin koreissa kartanoissaan ja polttelivat kartuusitupakkaa,
pelasivat korttia ja maksoivat työmiehen palkan seteleillä täytetyistä
pöytälaatikoistaan. Yleensä ei heillä mahtanut ollakaan muuta
tekemistä. Mutta nyt tähkisivät suuretkin pellot vasta heinäkuussa ja
joutumattoman viljan kylmäisi elokuun ensi halla. Mistäpähän sitten
ottivat rahaakaan pöytälaatikkojensa täytteeksi...
Oikeastaan ei hänellä ollut mitään herroja vastaan, olivathan ne
päinvastoin hyvät olemassa, kun sato tuli huono ja talonpojan piti
lähteä työansiolle. Olihan hän itsekin useat kerrat saanut hyvillä
ehdoilla isännältään sekä siementä että rehua, mutta kuitenkin! Eikä
hän voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa siitä, että Jumala kerran
itsekin jakoi oikeutta muotoon katsomatta ja että hän antoi kaikkien
kärsiä kaikkien synneistä eikä ainoastaan talonpoikain. Sillä joskin
herrat, joilla aina oli hyvät päivät, tekivätkin syntiä vähän vähemmän
kuin talonpojat, syyttömiä eivät suinkaan olleet hekään! Syytön ei
ollut kukaan ihminen. Oli hän nähnyt juovuksissa sekä vallesmannin että
ruununvoudin, vaikk'eivät ne olleetkaan huutaneet ja tapelleet niinkuin
talonpojat. Sen tähden oli Jumalan rangaistus heillekin ansaittua.
Siitä huolimatta asetteli hän housujaan ja hattuaan vähäsen, kun
loitompaa näki herrastalon mahtavan katon häämöttävän pienen kylän
matalien töllien ylitse. Herrastalon suuruus vaikutti häneen, ja kun
hän oli ajanut kylän läpi, laskeusi hän alas kuorman päältä, laitteli
Ruskon otsatukkaa päitsien alla, iski sitä pistokkaalle saadakseen
ryhtiä paremmaksi ja valmistautui juhlakulussa menemään herrastalon
ikkunain ohitse, sillä sen hän oli jo nähnyt, että tie kulki aivan
likitse.
Kuta lähemmä hän tuli mustia ikkunanruutuja, jotka niin kuin kylmät
tarkkaavat herrasväen silmät tuijottivat tietä pitkin, sitä enemmän hän
tunsi, kuinka hänen toivotuksensa äsken olivat olleet pahat. Sillä
tuollahan ei ollut ainoastaan yksi päärakennus -- kaksihan niitä oli!
Se, joka oli lähempänä tietä ja ikäänkuin piti silmällä ohikulkevia,
oli vanha, arvokas ja mustunut. Se oli kaksikerroksinen ja vetäytyi
ylhäisesti maantiestä pois lehdettömien hedelmäpuitten taakse -- ne
olivat varmaankin omena-, päärynä ja kirsimarjapuita, arvaili hän.
Oli oikeastaan tyhmää, että herrasväet rakensivat huoneensa noin
likelle maantietä häiritsemään matkustajaparkain tierauhaa, tuumaili
hän. Toinen rakennus oli aivan uusi ja suuri ja komea, päädyt suipot ja
kaikkialla puuhun leikeltyjä koristuksia. Vasta maalattu se myöskin
oli, ja siinä se oli leveänä, koreana ja itsetietoisena keskellä suurta
puutarhaa, niin että kyllä se ehkä pysyisi pystyssä tuo herra, vaikka
halla panisikin viljan. Pohjalainen ajatteli ohimennen, että mitähän
herrasväet sanovat Ruskosta ja hänestä kun näkevät heidät, ja
varmaankin he nyt parhaillaan ikkunoista tähystelevät -- mitäpä niillä
olisi muutakaan tekemistä! Surukseen tunsi hän kuitenkin, ettei tässä
juuri miltäkään mahdettane näyttää, ja alakuloisena, melkein nöyränä
äskeisen uhkamielisyytensä jälkeen, ajoi hän tuulimyllyn ohitse, joka
seisoi liikkumattomana jauhamisen puutteessa; -- sen talon kannatti
pitää omaa tuulimyllyäkin! Sitten kääntyi tie, ja hänen täytyi useita
satoja kyynäriä kulkea suoraan noita tuikeita, mustasilmäisiä ikkunoita
vastaan, voimatta täältä asti nähdä, oltiinko häntä katsomassa eli ei.
Häneen vaikutti niin vastenmielisesti se, että häntä näkymätön
herrasväki sieltä tarkastelee, että hän ihan hypähti, kun talon
ruokakello samassa soitti päivällisille ja sen ääni kuului selvästi ja
helakasti läpi kylmän ilman. Kun hän vihdoinkin oli aivan puutarhan
kohdalla, jossa oli suuri valkeaksi maalattu portti, kääntyi tie
taaskin, ja hän ehti pikimmältään nähdä, että noissa mustissa,
valkeilla uutimilla varustetuissa ikkunoissa ei ollut ketään
katsomassa.
Kunnioituksen tunne täytti hänen rintansa, kun hän kulki vanhan
rakennuksen ohi, ja helpotuksesta huoaten hän ajoi edelleen. Parin
minuutin kuluttua hän oli sivuuttanut hovin ulkohuoneetkin.
Mutta silloin tuli häntä vastaan maantiellä kaksi herraa. Kävelystä ja
heidän puhelutavastaan huomasi jo heti, että herroja ne olivat nuo.
Pohjalainen ruoppaisi lakkia kädellään ja vastaukseksi sai hän lyhyen
sotilaallisen hyvänpäivän toiselta lihavammalta herralta, joka oli
kaunis, leveäharteinen mies, ryhti jäykkä ja pienet viikset ylöspäin
kiverretyt.
Ne tarkastelivat tutkivin silmin häntä ja hänen kuormaansa.
-- Miste olet? kysyi tuo pönäkämpi herroista huonolla suomen kielellä.
-- Pohjanmaalta olen, vastasi ajaja ja seisautti hevosensa.
-- Työn haussa?
-- Missäpä häntä muussakaan kuin työn haussa.
-- Joko siell' kotipuoli hätä kantapäät polke?
-- Eiköpä ehkä jo poleksine ... lähdin sieltä jo kohta uuden vuoden
jälkeen, mutta liki se jo silloinkin piteli...
-- Viet lumppuja paperitehtaaseen, näen mä. Mutta mites sitten aiot?
-- Tottapahan hätä keinon keksii...
-- Vähä työtä tene aika?
-- Ainahan tuota työtä on, kun lie tekijätä.
-- Kuules häntä vain! virkkoi herra ruotsiksi kääntyen toverinsa
puoleen. -- Milloinka nämä meidän hämäläiset oppivat tuolla äänellä
puhelemaan?
-- Kai se kestää odottaa, vastasi toinen huulillaan tyyni hymy, johon
kätkeytyi ivaakin puoleksi, -- kai se kestää odottaa...
Tummaverinen, pitkä pohjalainen oli ottanut lakin päästään puhellessaan
herrain kanssa, ja kuta kauemmin hän katseli tuota pönäkkää
koukkunokkaista herraa, sitä suurempi kunnioitus hänessä heräsi. Hänen
talonpoikaisvaistonsa sanoi hänelle, että tuolle sitä pitää osoittaa
kunnioitusta jos kenellekään. Toinen, joka oli rauhallisen näköinen,
jolla oli ystävällinen hymy huulilla ja katse lempeä, se oli varmaankin
vain tämän toisen pehtori. Ja salaisesti hän tätäkin tarkasteli
asetellessaan lakkia paikoilleen päähänsä.
-- Mike nimi? kysyi pönäkkä herra taas.
-- Kalleksihan nuo on sanoneet.
-- Ei, vaan liikanimi?
-- Kalle Pihl.
-- Sotamiehen poika? Vai oletko itse ollut sotaväessä?
-- En, vaan ukkovaari lie siellä ollut Ruotsin aikaan.
-- No, siinepä selitys, miksi sinulla on miehen ryhtikin! lopetti hän
kuulustelunsa ja käänsi hyvästiä sanomatta selkänsä pohjalaiselle.
Mutta toinen herra silmäsi vielä kerran hevosta ja miestä ja juuri kun
olivat lähtemäisillään, sanoi hän hyvällä suomen kielellä:
-- Jos ette saa tuottavampaa työtä muualla, niin tulkaa Kotkaisiin.
Huomenna aletaan ajaa lantaa pellolle, sillä kesä tulee tuossa
paikassa, kun kerran saadaan lämmintä ilmaa, ja silloin tarvitaan
kaikki miehet työhön.
Hän nyökäytti ystävällisesti päätään pohjalaiselle, joka oli vähän
ihmeissään siitä, että herra oli puhutellut häntä näin ystävällisesti,
ja sitten poistuivat he kartanolle päin.
Mutta hevosmies kiipesi kuormansa päälle tuumien tätä kohtausta ja
koettaen arvailla, keitä nuo herrat oikeastaan olivat olleet. Ja hän
jäi siihen käsitykseen, että pönäkkä oli Kotkaisten herra ja tuo
ystävällinen ainoastaan hänen pehtorinsa.