Jotkut pahansuovat tuttavani väittävät, etten minä ulkomuotoni puolesta
ole juuri minkään näköinen.
Jokapäiväisen kokemukseni nojalla voin väittää, ettei se ole totta.
Olenhan minä toki jonkin näköinen, vieläpä hyvinkin monen ihmisen
näköinen. Mistä muuten johtuisi, että minua niin usein erehdyksessä
luullaan kokonaan toiseksi henkilöksi kuin olen. Milloin minut ollaan
tuntevinaan Limperiksi, milloin Lamperiksi.
Minä esimerkiksi kävelen vaikkapa Espiksellä. Äkkiä tunnen jonkun
lyövän takaapäin Olalleni ja kuulen reippaan äänen sanovan:
— Tjenare, Johansson! Kas sinua, vanha kettu, kun et ollut huomaavinasi
minua, vaikka luistelit ihan ohitse. Ethän vain sen pikkuasian takia
— muistathan — sen kaksikymppisen, jonka vippasit ja jonka minä nyt
tarvitsisin takaisin.
Minä en ole koskaan missään esittänyt itseäni Johanssoniksi enkä väärän
nimen laskuun lainannut kahta kymppiä. Harhaan iskeneelle karhulle
kirkastuu nopeasti, että hän on erehtynyt, ja hän luikkii nolona
tiehensä.
Sattuu myös hiukan toisenlainen tapaus.
Joku tuntematon mies juoksee kiivaasti perässäni. Rinnalleni ehdittyään
hän tarttuu käteeni ja pudistaa sitä sydämellisesti ja lausuu
hengästyneenä:
— Terve, terve! Olipa hyvä, että tapasin sinut, Huttunen. Nyt voin
maksaa sen satasen, jonka lainasin sinulta vappuna, j.n.e.
Huttunen on kyllä kaunis nimi. Ikävä vain, etten voi sitä omistaa
itselleni, yhtä vähän kuin kouraani sullottua satamarkkastakaan. Haluan
kuitenkin käyttää tarjolla olevaa eikä kalliiksi tulevaa tilaisuutta
harjoittaakseni Huttusen nimessä hyväntekeväisyyttä. Ojennan satasen
antajalleen takaisin ja sanon lempeästi:
— Pidä se vain, poikaseni. En ole enää pikkurahan tarpeessa. Olen
saanut Amerikasta kymmenen miljoonan perinnön ja olen juuri menossa
ostamaan automopiiliä. Kun olet joskus puutteessa, niin pistäydy
huoletta luonani ja sano muillekin tuttaville, että kyllä minä autan,
jos kellä sattuu liivit ahdistamaan. Morjens nyt vain!
En tiedä, kuka on Huttunen, mutta otaksun hänen asuntonsa kynnyksen
olevan piakkoin korjauksen tarpeessa.
Minulla oli rakkaussuhde erään Amalia-nimisen neitosen kanssa.
Tutustuin häneen raitiotievaunussa siten, että hän erehdyksessä luuli
minua joksikin tanssiaistuttavakseen ja aloitti kanssani syvähenkisen
keskustelun ilmoista. Erehdys tuli pian ilmi, mutta päästyämme
keskustelussa vauhtiin hän salli minun pyytää luvan saattaa häntä
kotiin.
Sitten tapasimme toisiamme usein, ja mikä siitä seurasi, arvaa jokainen
romaaneja lukenut. Muutaman päivän seurusteltumme teimme havainnon,
että rakkauden tulipunaiset kukat olivat putkahtaneet esille sydämiemme
yrttitarhoista.
Ja parin viikon perästä olimme kihloissa.
Mutta onneamme häiritsi pahoin se seikka, että maailmassa on paljon
näöltään minua muistuttavia ihmisiä.
Eräänä päivänä tavatessamme oli Amalia hyvin huolestunut. Hän kysyi
minulta vakavasti, olinko ollut hänelle rehellinen. Sillä hänen
ystävättärensä Liisi oli nähtyään meidät yhdessä ihmetellyt suuresti,
kuinka hän, Amalia, viitsii seurustella julkisissa paikoissa minun
kanssani. Minä muka olin Liisin tuntemuksen mukaan oikealta nimeltäni
Andersson ja ammatiltani rappeutunut räätälinsälli, joka joistakin
kolttosista oli ollut vankilassakin.
Tämä asia kuitenkin valkeni onnellisesti. Menimme Liisin luo, ja hän,
tunnusteltuaan minua tarkemmin sisällisesti ja ulkonaisesti, peruutti
väitteensä ja myönsi Anderssonin ja minun välilläni olevan pieniä
eroavaisuuksia.
Kerran olimme Amalian kanssa »ulkona», kuten rakastavaisien tapa on.
Päätimme pistäytyä johonkin ravintolaan syömään illallista, koska
minulla oli rahaakin taskussani.
Eräässä kadunkulmassa tarrasi muuan pikku poika takinliepeeseeni ja
sanoi:
— Pappa, tule kotiin! Mamma lähetti minut hakemaan sinua.
Minä olin tietysti viaton poikaan ja hänen mammaansa nähden. Hyvän
omantuntoni nojalla saatoin siis taputtaa pilttiä poskelle ja
pilanpäiten vastata:
— Laputa nyt kiireesti kotia. Sano mammalle, että pappa tulee hyvissä
ajoin aamulla. Papan pitää mennä ensin Seurahuoneelle asioille.
Ennenkuin Amalia ehti pyörtyä, sain hänet entisiä tapauksia muistuttaen
tajuamaan, että tässä ei ollut muuta kuin pilanteko minun ja
väärintuntemus poikasen puolelta.
Naureskellen kepposelle, jonka olin tehnyt tuntemattomalle ja
nähtävästi kevytmieliselle »papalle», menimme Seurahuoneen ravintolaan.
Siellä himmeästi valaistussa ruokasalissa nautimme hyvästä illallisesta
ja soitosta. Kaiken tämän vaikutuksesta tulimme tunteellisiksi, ja minä
sanelin Amalian korvaan ruusunpunaisia lauseita, joita Amalia kuunteli
silmät soikeina onnesta.
Mutta mitä onkaan maallinen onni?
Se on kuin sota-ajan valmisteisiin kuuluva tulitikku, joka hetkeksi
leimahtaa (jos leimahtaa) ja sitten heti sammuu, tuottaen pettymyksen
sille, joka aikoi siitä nauttia, tai niinkuin trokarilta ostettu
virolainen neste, joka pullossa hohtaa, täyttäen omistajansa sydämen
sanomattomalla ilolla, mutta tämän ruvetessa siitä maistamaan
osoittautuukin lipeäkivellä maustetuksi vedeksi. Toisaalta voi
pimeydessä väijyvä poliisi hyökätä esiin ja julmasti riistää
lähimmäiseltään hänen sydämensä ilon.
Onni on siis useimmiten lyhytikäinen kuin juutalaiselta ostettu
kesäpuku, Minun suhteeni se ei suinkaan tehnyt poikkeusta.
Pidin juuri Amalian kättä omassani ja koetin aivoistani haalia ennen
käyttämättömiä lemmensanoja hetken ihanuuden lisäämiseksi, kun äkkiä
läjähti takaani annettu, voimakas korvatillikka poskelleni.
Samalla kuulin naisäänen rämähtävän:
— Johan minä sinut yhytin, liero!
Käännyin puolitiedottomana ympäri. Edessäni seisoi harvinaisen
tanakkatekoinen vennonvieras rouvasihminen tuijottaen minuun julmasti
kuin pyöveli.
— Mi-mi-mitä tämä tarkoittaa? — sopersin minä..
— Häh! Mitäkö tarkoittaa? Pidä vain suusi kiinni äläkä rupea
keksimään mitään satuja puolustukseksesi. Kolmatta viikkoa sinä olet
yhteen menoon juoda kimittänyt kuin rotuvasikka ja rähjännyt teillä
tietymättömillä jättäen minut ja viisi lastasi oman onnemme nojaan —
ja — ja mikäs se on olevinaan tämä naikkonen, joka tuossa teeskentelee
pyörtymistä? Vastaa — mormooni!
— Mutta tämähän on hirveä erehdys. Tämä on minun morsiameni, ja minä
olen — —
— Morsiamesi! Paatunut konna, minä nielaisen sinut elävältä!
* * * * *
Ensin luulin, että syöjätär oli pannut uhkauksensa täytäntöön. Mutta
sitten huomasin olleeni vain tajuttomana. Olin tuntemattomalla tavalla
joutunut eteiseen, jossa ympärilläni parveili joukko ravintolayleisöä.
Tunsin selvästi, että kaikki halveksivat minua ikäänkuin minut olisi
tavattu yrittämästä taskuvarkaatta.
Vahtimestari auttoi päällystakin ylleni ja sanoi:
— Herra on nyt niin juovuksissa, että on parasta lähteä rouvanne mukana
kotiin.
»Rouvani» piti kyllä lähtemisestä huolta. Enkä minä kyennyt tekemään
vastarintaa, sillä jäsenistäni oli voima poissa kuin ammutusta
patruunasta. Kerkesin vain ohimennen ruokasalin ovelta näkemään, kuinka
eräs ritarillinen upseeri kaatoi pyörtyneen Amalian suuhun lasillisen
sitruunasuudaa, ja sitten olin ulkona kadulla.
Mutta sillä välin, kun »rouvani» rupesi viheltämään joko ajuria
tai poliisia, sain hiukan tarmoani takaisin ja livahdin äkkiä kuin
kastemato hänen kynsistään ja juoksin henkeni edestä karkuun.
Ravintolaan en enää uskaltanut yrittää.
Tämän jälkeen piileskelin asunnossani henkipattona kolmisen päivää.
Ja Amalialta sain kirjeen, jossa hän lyhyin sanoin selitti suhteemme
jatkamisen mahdottomaksi.
Minä olen muuten päättänyt värjäyttää hiukseni vihreiksi ja ruveta
käyttämään tummia silmälaseja, välttääkseni uusia ikäviä yllätyksiä.