Juna julmasti jyrisi, voimakone vongahteli, hepo rautainen ravasi.
Hujelsivat huimapyörät, rautakammitsat kalisi, kiskot alla kirahteli.
Tämä alku on kuin runoa, mutta jatko on kuivinta proosaa. Oikeastaan
tästä tuleekin jännittävä salapoliisijuttu.
Vaunussa istui minua vastapäätä lampaansilmäinen, viattoman
avokatseinen ja typerän näköinen nuorukainen, puettuna kotikutoiseen.
Polvillaan hänellä oli pyyheliinasta solmittu eväsnyytti, jollaisia
maalaiset usein käyttävät.
— Onko nyt ensimmäinen asema Tampere? — kysyi nuorukainen ujosti, juuri
kun junamme lähti Riihimäeltä.
— Ei vielä toinenkaan. Onko matka Tampereelle?
— Ei — Tornioon asti pitäs päästä ja sieltä Vojakkalaan, mutta en
saanunna lippua kun Tampereelle, kun ei piisanna rahat, — vastasi nuori
mies, ottaen nyytistään kappaleen maalaisjuustoa, jota alkoi mutustella
tyhmän näköisenä kuin lammas.
— No, millä asioilla sitä on liikuttu?
Nuorukainen kertoi seikkaperäisesti käyneensä Helsingissä, josta oli
hakenut Amerikassa kuolleen veljensä jäämistöä »komsuliherroilta».
Perintöä oli tullutkin vain yksi kello, joka hänellä oli taskussaan.
Mukanaan olleet rahansa hän oli »vähäksi aikaa» lainannut jollekin
tuntemattomalle miehelle, jota ei sitten enää löytänyt mistään.
Hät’hätää oli saanut ostetuksi piletin Tampereelle, josta arveli kyllä
kotiansa Vojakkalaan selviävänsä, koska siitä »on enää vain lyhyt
matka». Vanhemmat olivat varakkaita, talollisia, joilla oli kylliksi
rahaa, leipää ja lehmiä, ja hän itse oli nimeltään Juhannes Vättö.
Kaiken tämän hän kertoi yksinkertaisesti ja lapsellisen tuottavasti.
Huomasi selvästi hänen olevan vielä niitä turmeltumattomia
luonnonlapsia, joita nykyaikana näkee enää harvassa ja joita niin
helposti vedetään nenästä heidän joutuessaan kodin ulkopuolelle. Hän
näytti kovin ihastuneelta vetäessään taskustaan kullanhohtoisen kellon
ja kuunnellessaan sen tikitystä.
Vieressäni nuokkui mies, jolla oli tummat silmälasit. Hän pyysi ja sai
kellon katseltavakseen. Raapaistuaan sen kuorta linkkuveitsellä mies
sanoi ihailevasti:
— Kultaa on peijakas. Selvää kultaa. Kai on maksanut jonkun pari
tuhatta.
— Ei se niin paljon maksa, — tunnusti Juhannes Vättö rehellisesti. — Ne
herrat sanoivat, että sen hinta on sata kollaria.
Dollaria tietystikin, — oikaisin minä. — Onhan se sitten arvokas kello.
-— Siis liki neljätuhatta markkaa, — sanoi tummalasisilmäinen mies.
— Tokkopa lienee? Taijatta narrata, kun oon maalta, — epäili Juhannes
Vättö ja otti uuden kappaleen juustoa nyytistään.
— Älä usko noit äijii, ne skoijaa sinua, — puuttui puheeseen
viereisellä penkillä vetelehtivä sälli. — Saat kaksi sataa tuosta
kellorämästäs. Sehän on selvää kahrenkymmenen karaatin kattilavaskea.
— Niin taitaa olla, — myönsi nuorukainen lampaanäänellään. — Mutta ei
tiijä, jos passaa myyvä, kun on veljen muisto.
Vaunun toisesta päästä tuli punatukkainen mies, tarkasteli myös kelloa
sisältä ja ulkoa, tyrkkäsi sen halveksivasti takaisin ja sanoi,
että rämä mikä rämä. Sitten puukkasi kylkeen sälliä, ja nämä kaksi
vaihtoivat keskenään merkitseviä silmäyksiä ja painautuivat toiselle
penkille salaperäisiin kuiskutuksiin.
Tummasilmäinen mies kuiskasi korvaani:
— Uskokaa pois, että nuo aikovat jymäyttää pojan ihan seisaalleen.
Katsotaanpa vain, eivätkö houkuttele häntä myymään kellonsa
polkuhintaan.
Ahaa! Nämä olivat siis varmaankin niitä tamperelaisia junahuijareita,
jollaisista lehdet usein kirjoittavat.
Minun Sherlock Holmes-vaistoni heräsi heti; Päätin pitää asioita
silmällä ja sitten ratkaisevalla hetkellä paljastaa huijauksen.
Valpas katseeni havaitsi, että miehet istuivat viereisellä penkillä
ja toisilleen silmää nikkaillen vilkuilivat Juhannesta, joka pahaa
aavistamatta vain natusteli juustopalastaan. Teroitettuani kuuloani
äärimmilleen kuulin, kuinka huijarit puoliääneen juttelivat, että
»siitä tulee hyvä afääri» ja että »kyllä se sen myy viirellä saralla
ainakin, sehän on täysi kollo», ja »kaksi ja puoli siitä maksaisi kuka
tahansa, joka kultakellon tuntee».
Tehtyäni teräviä johtopäätöksiä tulin siihen tulokseen, että huijarien
lausuma »kaksi ja puoli» tarkoitti kahta ja puolta tuhatta.
Pian rupesikin punatukkainen mies hieromaan kauppaa Juhannes Vätön
kanssa. Hän tarjosi kellosta kolmesataa markkaa, sanoen ostavansa
sen vain piruuttaan, koska se oli niin hassun näköinen rakkine,
jolla ei muuten muka ollut mitään virkaa. Hän muka oli varakas mies,
joka huvikseen keräili kaikenlaisia romuja, koska ei tiennyt mihin
muuhunkaan panisi liiat rahansa.
Koska mies kaiken aikaa iski silmää sällitoverilleen, huomasin, että
hän valehteli selkeästi.
Kun punatukkainen huijari oli korottanut tarjouksen seitsemään sataan,
höristi Juhannes Vättö korviaan ja suu täynnä juustoa määkäisi:
— En tiijä, jos passaa myyvä, kun on veljen muisto.
Nyt yltyi huijari sällin avustamana moittimaan kelloa niin kurjaksi
kapineeksi, ettei sitä kunnon mies kehtaisi kantaa taskussaan,
vaikka saisi kuukausipalkan ja kalliinajan lisän. Lopuksi hän iski
setelipinkan penkkiin, niin että läjähti, ja hoihkasi, että: »ota
rahaa, jos olet mies!»
Juhannes Vättö näytti ihan sekaantuvan ajatustoiminnassaan. Hän
irroitti kellon liivintaskustaan, kiikutti sitä kämmenellään ilmeisesti
kahdenvaiheilla ja epäröiden arveli:
— En tiijä, jos pitää myyvä, kun saa rahaa.
Silloin mies, jolla oli tummat silmälasit sanoi, minulle puoliääneen:
— Enkö sitä sanonut? Nyt ne vievät pojalta kalliin kellon melkein
ilmaiseksi.
Nyt oli minun aikani tullut. Nousin seisomaan jäykkänä kuin rautakanki.
— Seis! — sanoin minä tyynesti, mutta teräksisellä äänellä. — Te aiotte
huiputtaa tätä yksinkertaista nuorukaista. Minä olen saanut selville
juonenne, joita punoitte äsken. Nyt teidät on paljastettu.
Katseessani oli ehkä jotakin peloittavaa voimaa, joka sai rikolliset
kaikkoamaan uhrinsa luota. He siirtyivät sadatuksia mutisten toiseen
päähän vaunua, jossa rupesivat häpeissään heittämään kolmea korttia.
— Ja te, — sanoin Juhannes Vätölle, joka mitään ymmärtämättä yhä
märehti juustopalastaan, — te olette helposti petettävä. Tästä Tornioon
mennessä teiltä viedään tuo kello viiteenkin kertaan. Antakaapa se
ensinnäkin minun talletettavakseni.
— Hei, nyt se äijänkäppyrä varastaa itte sen kellon! — kuului sällin
riemuitseva ääni vaunun toisesta päästä.
Ja Juhannes Vättö määki juustonsa lomassa:
— En tiijä, jos passaa antaa, kun ootta vieras —
— Minä olen rehellinen mies, — sanoin minä, — ja jätän tästä kellosta
todistajien nähden vakuudeksi tuhannen markkaa, sillä te olisitte jo
äsken myynyt sen seitsemästäsadasta noille veijareille. Nyt saatte
ostetuksi lipunkin ja pidätte loput rahat vaikka liivinvuorin välissä.
Jätän teille osoitteeni, jonne isänne voi kirjoittaa ja maksamalla
summan saa kellon takaisin. Sanokaa hänelle, että se on useamman
tuhannen arvoinen ja että jätitte sen säilytettäväkseni, kun piti
lainata matkarahoja.
— En tiijä, jos pitää antaa, kun saa tuhat, — sanoi Juhannes Vättö
myöntyen antamaan kellon ja sai rahat.
Tampereella laskeutuivat junasta alas tummasilmäinen ja punatukkainen
mies sekä sälli. Juhannes Vättö nyytteineen lähti ostamaan lippua
virkahtaen vaunun ovella:
— En tiijä, jos pitää juuva kahvit, kun tuli rahaa.
Kun juna lähti jälleen liikkeelle, ei Juhannes Vättö joutunutkaan
mukaan, Arvelin hänen sittenkin joutuneen huijarien uhriksi rahoineen
ja niin myöhästyneen junasta.
* * * * *
Sen kellon myin sittemmin kolmestakymmenestä markasta eräälle
sekalaisten tavarain kauppiaalle. Se oli kirkasta vaskea. Johannes
Vätön olin kerran jälkeenpäin näkevinäni epäilyttävän näköisessä
sakissa puettuna hyvinkin suurkaupunkilaisasuun. Eikä hänen ilmeensä
näyttänyt ensinkään typerältä.