Taiteilijat Aimo Huippaus ja Ville Vätökäs istuivat murheellisina
ateljeessaan. He istuivat sohvalla, joksi nimitettäköön rikkinäisellä
matonkappaleella päällystettyä pakkalaatikkoa.
Ville Vätökäs haaveili jotakin ihan mahdotonta.
— Ollappa ja tullappa tänne joku mies, — sanoi hän. — Oikein mukava
ja näppärä mies, joka vippaisi meille sata markkaa siksi kunnes
maksaisimme sen takaisin. Ensin hävisimme aamiaisella, ja sitten
ostaisimme värejä ja kangasta, joita meiltä puuttuu, voidaksemme
valmistaa ne kauppias Nyhjetyisen tilaamat kuvat huvilastaan ja jalosta
naamataulustaan. Niistä tulisi kokonaista seitsemänsataa, joka olisi
poikaa, se.
— Satujen aika on jo ohi, — huokasi Aimo Huippaus. — Helpommin voit
löytää kukkivia tulppaaneja pohjoisnavalta kuin tästä kaupungista
miehen, joka uskaltaisi lainata meille satasen. Ja jos menemme kauppias
Nyhjetyisen luokse pyytämään jotakin etukäteen, näppäisi hän heti
kassakaappinsa lukkoon ja heittäisi avaimet uunin päälle ja peruuttaisi
tilauksensa. Ja aamiaisesta puhuminen tällä kertaa on suoranaista
tunteitten rääkkäämistä. Koeta nyt etsiä taskuistasi edes sen verran,
että saisimme jossakin aamukahvit.
Toverukset kaivelivat taskujaan ja onnistuivat saamaan kokoon neljä
markkaa. Hiukan ilostuneempina he lähtivät erääseen pikku kahvilaan,
jossa olivat hiukan tuttaviakin ja jossa tarjoilu oli halpaa eikä
tarvinnut jaella juomarahoja.
— Kaksi kahvia wienerleipien kanssa, — tilasi Ville Vätökäs reilusti
tarjoilijattarelta.
— Ei, ei, minä otan vain alastoman kahvin ilman koristuksia, — oikaisi
Aimo Huippaus. — Olemme juuri olleet aamiaisella, eikä ainakaan minulle
maista kahvileipä millään ehdolla.
Tämän hän sanoi ainoastaan respektin vuoksi, sillä todellisuudessa
olisivat toverukset syöneet viisikin annosta wienerleipiä, jos joku
olisi tarjonnut.
Kahvilassa oli koko hyvä grammofoni. Taiteilijoiden mässätessä
aamuravintonsa kimpussa laittoi neiti sen soittamaan jotakin
laulukappaletta tummista tunteista.
— Eikö tämä ole niin sööttiä ja tunteellista, — kysyi neiti suloisesti
hymyillen, sillä hän ei ollut vielä kihloissa ja taiteilijat olivat
kahvilan tavallisiin istukkaihin verraten melko siistejä poikia.
Aimo Huippauksen housujen takalistossa ammotti tosin tunteettoman
suuri repeämä, mutta takinhelmat sen onneksi peittivät pilkalliselta
maailmalta.
− Ihanaa tosiaankin, — tunnusti Aimo Huippaus ja vaipui syviin
mietteisiin. Hänen katseensa näytti tuijottavan jonnekin kaukaisiin
maailmoihin. Äkkiä hän ponnahti seiskalleen ja sanoi:
— Minä tiedän erään kauniin kappaleen, joka poistaa mielistä huomenen
huolet ja arkielämän murheet. Jos se levy on täällä, niin panen sen
heti soimaan.
Se kappale löytyikin levypinkasta| jossa se oli ihan päällimmäisenä.
Sen nimi oli »Kupparimuorin laulu».
Ville Vätökkään kuherrellessa tarjoilijattaren kanssa sovitteli Aimo
Huippaus levyä koneeseen. Mutta juuri, kun Ville oli neitoselle kädestä
povaamassa sirkeäsilmäistä ja ristiveristä sulhasta — tuntomerkit
sopivat muuten häneen itseensä — keskeytti toimituksen Aimo Huippauksen
huolestunut ääni:
— Onkohan tähän masiinaan tullut joku vika? Kampea ei saa pyörimään
minnekään päin.
Tarjoilijatar tuli veivaamaan, mutta kampi pysyi sittenkin liikkumatta.
— Ai, ai, nyt herra on tainnut rikkoa grammofuunin!
— Jos niin on käynyt, niin minun täytynee maksaa se heti, sanoi Aimo
Huippaus pistäen kätensä huolettoman rehevästi povitaskuunsa, jossa ei
kuitenkaan ollut muuta kuin muistikirja.
— Mutta eikö tätä voisi viedä repareerattavaksi grammofuunisepän tykö?
— arveli neitonen.
— Jaa, tosiaankin. Erään ystäväni, nimittäin kauppaneuvos Snabberbomin,
talossa asuukin muuan kelloseppä, joka korjailee tällaisia vehkeitä.
Jos neiti tuo vähän paperia tämän ympärille, niin viemme sen sinne ja
tuomme kohta parannettuna takaisin.
Neiti toi sanomalehtiä, joihin Aimo Huippaus kääri grammofonin, painuen
sitten kiireesti Ville Vätökkään seuraamana ulos ovesta.
— Milläs sinä nyt tämänkin roiviosi maksat? — tiuskasi Ville Vätökäs
tulipunaisena heti kadulle päästyä.
— Ole höpsimättä! Ihaile paremminkin tätä poikaa, joka teki hienon
keikan. Tässä pelitoosassa ei ole mitään vikaa. Veivi pyörii heti, kun
otan sen akselin välistä neulan, jonka sinne kahvilassa salavihkaa
pistin. Ja panttilainakonttori on sen remonttipaja, jonne tämä nyt
kiikutetaan, ja luulen, että sieltä irtoaa pennosia niin paljon
kuin tällä kertaa tarvitsemme päästäksemme tekemään tilatut työmme
valmiiksi. Viikon perästä jo voimme periä tämän koneen ja viedä sen
takaisin kahvilaan, eikä kukaan tiedä mitään koko jutusta. Kai sinä nyt
ymmärrät, vaikka oletkin tyhmä kuin täytetty Apollo!
Ville Vätökkäälle vaikeni asia kirkkaana kuin vilkkumajakan valo
merihätään joutuneille.
Kanista lähtikin puolitoistasataa markkaa. Tämä summa auttoi pojat
saamaan työtarpeita ja ruoka-aineita, niin että voivat ryhtyä suoritta
maan töitään. Sama summa oli syynä siihen, että kauppias Nyhjetyinen
viikon perästä joutui seitsemääsataa markkaa köyhemmäksi, mutta sen
sijaan — ainakin Aimo Huippauksen ja Ville Vätökkään väitteen mukaan
— kahta hienoa taideteosta rikkaammaksi. Kauppias Nyhjetyinen tosin
väitti rahojensa menneen kuin Kankkulan kaivoon, sillä varsinkin
nykyaikaisesti maalattua muotokuvaansa katsellessaan hän ei sanonut
enää voivansa pitää itseään luomakunnan kruununa, vaan sen suoranaisena
irvikuvana.
Mutta Ville Vätökäs ja Aimo Huippaus käärivät tyynesti rahat
taskuihinsa ja riensivät kiireimmän kaupalla pelastamaan grammofonia
panttivankeudestaan.
Kuu grammofoni oli asetettu entiselle paikalleen kahvilan pöydälle,
laittoi tarjoilijatar sen taas soittamaan tummista tunteista, ja niitä
kuunnellessaan hän lausui ihastuneena:
— Kyllä tämä grammofuuni on paljon parantunut sen sepän tykönä.
Äänetkin tässä ovat tulleet entistä kauniimmiksi ja tunteellisemmiksi.